Kahden sormuksen tarina

Isän vihkisormus 

 

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta 

 

Jukka Mäkelän jäämistö 1941.jpg

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta. Skannattu kirjoittajan kokoelmista.  

1 kpl             Taskukello
1                   Tuppipuukko
1                   Lompakko sisältäen rahaa 174:55
3 paria         Sukkia
1 kpl             Uimahousut
1                   Trikoopaita
1                   Pullo valerianan tippoja
1                   Partakone
1                   Saippuaa
1                   Rasia sisältävä ompelutarpeita
1                   Lankarulla

           Tarkastuksessa läsnä olleet:

   Vääp. A. Lemiö                                                Korpr. Lauri Salmijärvi

 

Siinä ruutupaperille kirjoitettu luettelo tavaroista, jotka äitini Annikki Mäkelä sai isäni Jukan kaaduttua  jatkosodassa 2. syyskuuta 1941. Lisätty 28.10.2017: Ensimmäinen allekirjoittaja, vääpeli Aarne Lemiö oli Oriveden Suojeluskunnan paikallispäällikkö.

 

Kadonneen sormuksen arvoitus

Tarkkaavainen lukija huomaa, että listasta puuttuu jotakin: kaatuneen miehen vihkisormus. Minä tiedän syyn: isällä ei ollut sormusta, koska se oli joskus kadonnut.

Pitkään luulimme, että isän sormuksen tarina päättyi tähän.  Mutta se saikin jatkoa kauan hänen kuolemansa jälkeen.

Jonakin 1950- tai 1960-luvun syksynä isän Sylvi-sisar on kävelyretkellä entisen kotitilamme Ala-Mattilan mailla Oriveden Kolun Moisiossa, joka on peltoaukea aivan Kirkonkylän laidassa. Hän oikaisee sänkipellon poikki ja huomaa maassa jotain kiiltävää. Se on kultasormus. Puhdistettuaan sormuksen mullasta tätini erottaa sen sisästä kaiverruksen:  Annikki 19.12.1931 – äitini nimi ja kihlauspäivä!

Olen kotona, kun Sylvi itkien tulee tuomaan sormusta äidilleni. Äiti ei itke, vaikka tapaus selvästi koskettaa häntä. Hän sanoo saaneensa elämässään vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettei enää pysty siihen.

Kadonneen sormuksen arvoitus ratkeaa siltä osin, että se on joskus rauhan aikana pudonnut viljapeltoon. Voi vain arvailla, montako kertaa aura on  kääntänyt sormuksen maan uumeniin ja sieltä jälleen pintaan.

 

Kuva elopellolta: onko isällä vielä sormus?

ruispellolla1

Ala-Mattilan väkeä ruispellolla 1930-luvulla. 1. Isäni veli Paavo, 2. äitini Annikki Mäkelä alkamassa lyhteen sitomista. 3. Siren?, 4. viikate olalla isäni Jukka. ONKO MIEHEN VASEMMASSA NIMETTÖMÄSSÄ SORMUS?, 5. Kylän pyykkäri Eetla Kenttä, 6. tätini Kerttu Mäkelä. Kuvat kirjoittajalta.

Juuri tällä elopellolla Oriveden  Kolun  Moisiossa  Ala-Mattilan väki on  joskus ennen sotia päässyt kahteen kuvaan, toinen kahvitauolta (alla).

Paljain silmin ei erota, onko kuvissa isäni sormessa vihkisormus. Ehkä sekin arvoitus vielä ratkeaa.

 

 

ruispellolla2

 

Äidin rautasormus

 

Huhtikuussa 1940, siis talvisodan jo päätyttyä, äitini Annikki oli vienyt kihlasormuksensa pankkiin vaihdettavaksi ns. rautasormukseen (ks. alla).  Kirjeessään isälle äiti pohtii, saisiko hän jonkun toisen henkilön kultasormuksella  isällekin kadonneen tilalle rautasormuksen ja pyytää tämän sormesta mittaa.

Ehkäpä sodasta paluuta odottava mies ei malttanut enää mittoja lähettää, ja niin hän jäi vaille vihkisormusta loppuelämäkseen, joka ei ollut pitkä.

 

Mikä rautasormus?

 

Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Yli 300 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa ”rautasormuksiksi”. Rautasormus on valmistettu – toisin kuin sen nimi antaa ymmärtää – uushopeasta (=alpakka: nikkeli, kupari + sinkki). (Wikipedia)

Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. (Wikipedia)

 

 

Koru yhdistää isän ja äidin sormuksen

 

IMG_20171014_142849_resized_20171014_023028784

Sormuskoru koottuna: isän kultasormus sulkee sisäänsä äidin rautasormuksen, jossa on vain vuosiluku. Sormuskuvat Sanna Mäki.

 

Sekä äidin ”rautasormus” että isän alkuperäinen kultasormus ovat nyt minulla yksinkertaisena riipuksena. Sormukset  mahtuvat mukavasti sisäkkäin, ja ne voi helposti irrottaa, jos haluaa tarkastella niiden kaiverruksia tai ehkä palauttaa ne irralleen. Toivon, että tämä koru ja tämä tarina jäävät sukumuistoiksi.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

Mainokset

Kerttu-tädin käsilaukku

Kertun k+ñsilaukku etu

Kuva vaihdettu 26.3.2018.

Aarre käsilaukussa

”Minullapa on tässä aarre”, lausahti isoveljeni Jaakko tyhjennellessään Kerttu-tätimme piirongin laatikoita.  Hänellä oli sylissään vanha, kulunut naisten käsilaukku, todellista retroa. Hän kaiveli sen sisältöä: kaksi pikku peiliä, joista toisen selkämyksessä oli tätimme Kertun valokuva, pari pussukkaa ja kirjava silkkinenäliina. Lisäksi tukku kirjeitä ja muita papereita.

Tarkemmin tutkiessa laukku sisälsi dokumentteja, joista alkoi kutoutua tavallisen maalaisnaisen, isämme sisaren Kerttu Raakel Mäkelän (1904–1959), elämäntarina. Paperit taustoittavat myös yleistä ajankuvaa. Minustakin ne tuntuivat aarteilta putkahtaessaan esiin nyt yli puoli vuosisataa Kertun kuoleman jälkeen.

 

 

Kerttu

Kerttu Raakel Mäkelä 1904-1959. Valokuva Pirkko Vehmakselta.

Kerttu kävi lastenkoulua ja kansakoulun

Kerttu Rakel Mäkelän Luku-Seteli sisältää Lastenkoulu-todistuksen vuodelta 1913 (opettaja H. Halmeen kuittaukset) ja Kinkeri-todistuksen 1912, 1913 ja 1919. Näistä käy ilmi, että seurakunnan  kinkereillä oli toiminut luettajana, joka arvosteli lukutaidon, kahdesti kappalainen Kaapo Kostia ja kerran kanttori Antti Simola.

Siihen aikaan todistuksen korkein arvosana oli 4, ja sen Kerttu sai Käytöksestä ja Tarkkaavaisuudesta, kuten varmaan moni muukin.  Kertulla oli onni saada opettajakseen lastenkouluun Hilja Halme, jota mm. Kerttua pari vuotta vanhempi Paavo Toivonen on muistellut loistavana lastenkasvattajana.[1].

Päästötodistus Oriveden Kirkonkylän ylemmästä kansakoulusta  osoittaa Kertun käyneen koulua täydet 10 lukukautta vuosina 1913–1918. Keskiarvo oli 7,6, paras numero laulu hyvä  9, huonoin  muoto-oppi sekä pintain ja kappalten mittaaminen välttävä 6. Kerttu oli varmaan ylpeä tuosta paperista, sillä kansakoulun päästötodistus oli siihen aikaan arvostettu paperi.

Todistus

Kerttu äänesti valtakirjalla Pennasta kirkkoherraksi

Monikohan tietää, että kappalaisena toiminutta H.D. Pennasta kampanjoitiin kirkkoherraksi syksyllä 1934 jopa painattamalla äänestysvaltakirja. Kerttu on valtuuttanut äitinsä äänestämään puolestaan Pennasta.

Jaakko-veljeni tietää mahti-isäntä Hugo Hörtsänän Onnistaipaleelta yrittäneen taivutella saman kylän toista poikaa, Kertun isää Heikki Mäkelää, Pennasta vastaan, mutta Mäkelät olivat joukolla perheystävänsä H.D. Pennasen takana. – Pennanen valittiin, ja hän toimi orivesiläisten persoonallisena ja värikkäänä kirkkoherrana vuosina 1935–1955.

Valtakirja

Ostiko Kerttu vaatekupongilla kerraston vai verryttelyhousut?

Kertulta on tallessa Valtion ostokortti (vaatetuskortti)  N2, voimassa ajanjaksoja vuosina 1942 ja 1943. Sota- ja pula-aikana ostokorteista leikattavia kuponkeja vastaan sai ostaa kaupasta vain tarkoin rajoitetun määrän tiettyjä elintarvikkeita tai vaatetavaraa – jos sitä oli saatavilla. Pienet sakset olivat kaupanmyyjän tärkeä työväline.

Kerttu käytti vaatekuponkeja seuraaviin ostoksiin:

1 rulla á 200 m ompelulankaa, 1 pusero tai takki tai villapaita taikka vastaavat kankaat,
1 paita ja alushousut tai yöpuku tai verryttely- tai rantahousut, 1 sukat tai 100 g lankaa,
yht. 3 m puuvilla- t.m.s. kangasta.

Arvaanpa, että Kerttu ei elinikänään pukenut päälleen pitkäpunttisia housuja, joten hän on valinnut kuponkiostokseksi joko kerraston tai yöpaidan.

Kuponki

Kirjeitä Kertulle

Kenttäpostikirjeitä sotilailta, joille Kerttu oli lähettänyt paketteja, laukussa on vuosilta 1941–1944 seitsemältä mieheltä.

Kotirintaman naisia oli kehotettu lähettämään paketteja tuntemattomille sotilaille. Kertun kodin Ala-Mattilankin naiset, jopa vanhaemäntä Mandi, noudattivat kehotusta. Kiitoskirje saajalta todisti paketin tulleen perille.

Kertun jouluksi 1942 lähettämä paketti oli osunut satakuntalaiselle sotamies Toivo H:lle sotasairaalaan. Mies kiittää kirjeessään ja kertoo olleensa edellisen joulun linjassa, haavoittuneensa jalkaan tammikuussa ja olleensa kesän toipumuslomalla. Pettymyksekseen hän joutui viettämään joulun sairaalassa. Siellä potilaista oli kyllä pidetty hyvää huolta. Toivo lopettaa kirjeensä:

Mutta kyllä se teirän pakettinne oli sentään parein sillä siinä oli niin paljon kaikkea hyvää. Ne käsinetkin ovat hyvät sitten kun taas paranee ja joutuu sinne linjaan ja kun sitten sinnä oli viellä sitä oikeata rauhan aikasta ja valkosta vehnästä.

Kertulla oli tallessa myös käsinkirjoitettu Miehen sormikkaitten neulontaohje, jossa etusormi on erillään:  ”… Etusormea varten siirretään langalle ensiksi 8 reunimmaista peukalon juuresta nousseista silmukoista sekä niiden lisäksi 10 s käden päälipuolelta …” Kerttu oli sisarineen kutonut tällaiset ampumakäsineet varmaan useaankin pakettiin.

Ruotsin-kirje. Kerttu on säilyttänyt myös kirjeen sodassa kaatuneen Jukka-veljensä tyttäreltä Pirkolta Ruotsista tammikuulta 1942. Pirkko oli 7-vuotiaana sotalapsena Boråsissa eikä ollut ehtinyt käydä päivääkään koulua. Kirjoittamaan hän oppi isoveljen harjoitellessa. Pirkko kertoo Ruotsin joulusta:

”… minä ja Jan leikittiin joulukuusen ympärillä. … minä sain joulutontulta kaksi kuppia ja kermanekka sokeriaski ja kaikista kivempi oli kahvikannu, minä tarjoilin kahvia sitten täti Annikalle ja jan sai okso kahvia.”

Parantolakirjeet.  Kerttu oli ainakin kesällä 1947 Pikonlinnan keuhkotautiparantolassa Kangasalla. Häneltä oli löytynyt keuhkosta pieni varjostuma. Siihen aikaan keuhkotauti oli vielä vaarallinen kansantauti, ja siihen sairastumista pelättiin, jopa hävettiin. Muistan miten kovasti asia Kerttua painoi. Hän tervehtyi kuitenkin melko lyhyessä ajassa.

 

Parantola. Kangasala-seura. Kuva kirjoittajalta.

Keski-Hämeen Parantola, Pikonlinna,  luonnonkauniilla männikköniemellä Kangasalla oli sodan jälkeen Kertun elinympäristö vajaan vuoden ajan.  Kuva No 60 Veljekset Karhumäki Oy / Kangasala-Seura. (Kuva lisätty blogiin myöhemmin).

 

Kertun Mandi-äidin Pikonlinnaan kirjoittama kirje syksyltä 1947 lienee ainoa, jonka Kerttu on koskaan äidiltään saanut. Se oli tyttärelle varmaan oikea aarre. Siinä Mandi toivottaa lapselleen Korkeimman siunausta ja kaipaa häntä kotiin. Kirjoittaminen on 76-vuotiaalle vaivalloista: hän ei oikein näe, ja käsikin tahtoo vapista. Mandilla oli tuolloin enää puolisentoista vuotta elinaikaa.

Kirje Orivedelle entiseltä parantolatoverilta Tertulta Tampereelta osoittaa, että Kerttu oli kotona ainakin jo toukokuussa 1948. Kirjoittaja kuvaa parantolayhteisön omanlaista ilmapiiriä: ”Jotenkin se siellä olo teki ne ihmiset kaikki niin läheisiksi, että on melkein kuin omainen kuolisi, kun joku sieltä kuolee. ”

Entinen parantolatoveri Terttu kirjoittaa Tampereelta.

Parantolamuistoja kirjeessä.

Sulhanen kuoli vahingonlaukaukseen

Mutta elämän vaikein käännekohta on jäänyt Kertulta tallentamatta käsilaukkuun: hän menetti kihlatun sulhasensa Eino Saarion elokuussa 1929, ja mikä traagisinta, vahingonlaukauksesta. Tämän sain tietää vasta 2000-luvulla haastatellessani Kössin sisaruksia Elsaa ja Eilaa.

Tarkemmat yksityiskohdat eivät ole tiedossamme. Raskaasta murheesta ilmeisesti vaiettiin kihlaparin perheissä.  En ole löytänyt edes kuolinilmoitusta, ehkä sellaista ei tässä tapauksessa lehdessä julkaistukaan. Kertun iso valokuva-albumi on sisarellani, ja hän lainaa sieltä kuvan nuoresta parista.

Kuta enemmän tutkin orivesiläistä 1920- ja 1930-luvun arjen historiaa, siellä pyssyt paukahtelivat. Aseita oli ilmeisen helposti saatavissa. Sukumme kahden nuoren naisen kihlattu sulhanen ammuttiin, isäni sisaren Kerttu Mäkelän Eino vuonna 1929 ja äitini tädin Sanni Paavolan Jukka 1931.[2] Päinvastoin kuin Sanni Kerttu ei pystynyt ainakaan perhepiirissä muistelemaan ääneen kihlattuaan, mutta kaiken kaikkiaan hän vaikutti toipuneen menetyksestä paremmin kuin Sanni.

 

Kihlapari polkupyörineen

Kihlapari polkupyörineen. Valokuva Pirkko Vehmakselta.

Tapasivatko morsiamet haudalla?

Syksyllä 2014 seurakunnan puutarhuri Sirkku Kylä-Laaso selvitti minulle, että sulhasmiesten haudat sattuvat sijaitsemaan Oriveden kirkkomaalla melkein seläkkäin, mutta Kertun sulhasen haudalla ei ole ainakaan enää kiveä eikä nimilaattaa. Ehkäpä Sanni ja Kerttu tapasivat siellä toisensa, ehkä pystyivät jakamaan suruaan.

Kertulla oli kuitenkin sydänystävä, Anni Paunula o.s. Vierula, joka oli naimisissa maanviljelijä Juuso Paunulan kanssa. Pari oli lapseton. Kenties  Annille Kerttu puhui myös suuresta surustaan. Melkein joka pyhä ystävykset tapasivat toisiaan, milloin Paunulassa, milloin Mäkelässä. Nuorena he ovat kuvauttaneet itsensä usein Kerttu Liimolan valokuvaamossa. Muutenkin Kertulla oli paljon tuttavia.

sydc3a4nystc3a4vc3a4t-anni-vierula-sittemmin-paunula-ja-kerttu-mc3a4kelc3a4.jpg

Sydänystävät Anni Panula ja Kerttu Mäkelä. Kuva Pirkko Vehmakselta.

Mitä muistamme Kertusta

Kerttu Raakel Mäkelä (1904–1959) oli isovanhempieni maalarimestari Heikki Mäkelän ja hänen vaimonsa Amandan (Mandin) kahdeksasta lapsesta neljäs, kaksi vuotta vanhempi isääni Jukkaa. Perhe asui Kertun elämän ensimmäiset kaksitoista vuotta Hauskala-nimisessä talossa ja muutti 1916 Mandin kotitilalle Ala-Mattilaan.

Laukun ansiosta Kerttu-täti heräsi eloon meidän sisarusten muistoissa:  hän oli pienikokoinen, ja hänellä oli pitkä, paksu tukka. Koko aikuisikänsä Kerttu piti nutturaa, joka varmasti painoi hennon ihmisen niskaa.

Hän oli hämäläiseksi vilkas ja välitön tunneihminen.  Hän puhui rikasta, elävää kansankieltä ja tuli hyvin toimeen lasten kanssa, ja me lapset pidimme hänestä.

Erityisesti hän omistautui isästään vuoden vanhana orvoksi jääneen Pertti-veljeni hoitamiseen.  Joka jouluksi hän kutoi meille neljälle sisarukselle käsineitä, tumppuja, tilluja ja muita käyttöneuleita. Hän seurasi koko elämänsä läheisesti meidän vaiheitamme, ja me pidimme hänestä.

Melkein koko ikänsä Kerttu hoiti kotinsa Ala-Mattilan karjaa ja teki muita talon töitä. Kerttua kuvaa, että hänellä oli kirkkaanpunainen navettatakki, kun karjakot yleensä käyttivät haaleansinistä.

Kerttu kaataa vastalypsettyä maitoa tonkkaan, josta...

Kerttu siilaa vastaypsettyä maitoa tonkkaan, josta sitä kohta annostellaan kylän maitotinkiläisten kannuihin. Kuva kirjoittajalta. 

Kerttu hurrasi urheilukilpailuissa

Muistan, miten herkästi Kerttu innostui ja eläytyi. Hän kävi katsomassa kaikki mahdolliset urheilukilpailut Suojan kentällä. Vielä viisissäkymmenissä ollessaan hän 1950-luvulla kannusti (kuuluvasti!) ulkokentän laidalla oman kylän jääkiekkopoikia.

Parantolasta palattuaan Kerttu jäi asumaan kotitilansa ahtaaseen piharakennukseen äitinsä ja kahden sisarensa kanssa näiden taloudenhoitajana. Hän sai hoitaa äitiään tämän viimeisinä aikoina. Kerttu huolehti sisarusten ruokataloudesta myös äitinsä kuoltua 1949. Itse hän eli tämän jälkeen vain kymmenen vuotta.

Kertun viesti

Halusiko Kerttu-täti lähettää laukussaan viestin meille jälkipolville? Kenties hän oli vain kerännyt sinne itselleen tärkeitä muistoja. Minulle Kerttu-täti muuttui taas hyvin läheiseksi.

Jäin miettimään, miten vähän riittää kertomaan ihmisen elämästä, miten kannattaisi pysähtyä hetkeksi ennen kuin heittää pois vanhan laukun tai laatikon: se voi sisältää aarteen – ainakin sukuhistorian kannalta.

Nykyään jäämistöt eivät useinkaan kiinnosta sukulaisia, joilla tavaraa on muutenkin liikaa. Mitäpä jos ihmiseltä jäisi kuitenkin pieni laukku, salkku (digitaalinenkin?) tai laatikko, johon hän olisi koonnut  elämänsä kaikkein tärkeimmät muistot missä muodossa tahansa. Joskus vuosikymmenten jälkeen siitä saattaisi muodostua jonkun aarrearkku.

Kerttu Raakel Mäkelä 29.2.1904–13.3.1959
Eino Saario 
7.11.1900–17.8.1929

Anni (Anna) Paunula, o.s. Vierula 25.11.1899–16.11.1983
∞ Juuso Edvard Paunula 15.3.1899–3.8.1990

 

Maija-Liisa Mäkelä

Luonnos Oriveden Seudun Joulu 2014 –lehdessä s. 33-35 julkaistuun kirjoitukseeni.


[1]  Oriveden Kirkonkylä: Ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. 2014 , s. 178.
[2]  Sanni Paavolan traagisesta tarinasta voi lukea mm. seuraavista lähteistä:
Oriveden Kirkonkylä (ks. alaviite 1). 2014, s. 232-236.
Oriveden Seudun Joulu 2013, s. 8–9.
Ketonen, Armas: Postileimana Orivesi – paikallinen balladi, moniste.  2016.
Sanni Paavolan ja Jukka Simolan tarinaan pohjautuva näytelmä esitettiin Oriveden teatterissa huhtikuussa 2016.

 

Lisää kuvia: 1. Kuvakortti sulhaselta?

 

Näkymä Opiston tornista kylän keskustaan, postikortti 29Koko blogin otsikkokuvaksikin valittu näkymä Oriveden Opiston tornista Kirkonkylän keskustaan päin. Edessä Opiston ulkorakennuksia, niiden takana jyrkkäkattoinen Laitisen makkarakaupan talo ja oik. kummulla Oriveden Suoja, jotka rakennettiin 1923, sekä keskellä takana 1928 valmistunut Auvisen kauppatalo. Vaalean Auvisen takana häämöttää pitkä Siuron päärakennus, jossa Oriveden Osuusliike toimi. Etuoikealla (tien alap.) kanttori Siron (ent. Schönin) vaalea  pikkutalo (nimi korjattu 26.3.2018), jossa Osuuskassa toimi vuosina 1929–1939. — Postikortti kirjoittajan kokoelmista. 

Yllä olevan kuvakortin Kerttu on saanut nimipäiväonnitteluksi 17.3.1929. Lähettäjää ei mainita, kortti voisi olla sulhaselta Eino Saariolta, joka kuoli  päivälleen viisi kuukautta myöhemmin. (lisätty 5.11.2017 ja muokattu 29.4.2018).

 

2.  Kerttu-tädin piironki       (lisätty 5.11.2017)

 

20160911_012.jpg Kertun piironki

Kerttu-tädin piironki, lähes ainoa paikka, jossa hän aikanaan voi säilyttää käsilaukkuaan ja muita omia tavaroitaan, on saanut uuden kodin Kertun veljentyttärentyttären luona. Kuva Kalle Järvinen. 

 

3. Kertun sulhasen kohtalo selvisi sanomalehdestä

(tästä kappaleesta tehty itsenäinen artikkeli 30.4.2018)

 

 

Maija-Liisa Mäkelä