Isän joulu sotasairaalassa 1939     

 

”Nyt olen tavannut kohtalon jota kaiken vähimmin toivon”

 

 

 

 

Yllä oleva lause on isäni kirjeestä, ja se jatkuu seuraavasti: ”Olen haavoittunut jalkaan, en tosin vallan pahasti.”  Näin kirjoittaa Jukka-isäni Hämeenlinnan lääninsairaalasta jouluaattona 1939 äidilleni Annikille, joka silloin odottaa neljättä lastaan ja on tullut lapsineen jouluksi oman äitinsä luo Kangasalan Sarkolaan. (Aivan kertomuksen alkua on muokattu 17.2.2018.)

Isän kirje päättyy sanoihin: ”Lapsille joululahjaksi siunaukseni muuta en voi.” Kellastuneesta kirjeestä käy ilmi, että isä on haavoittunut 19. joulukuuta Ägläjärven taistelussa. Minua liikuttaa, kuinka isä kertoo lähettävänsä kirjeensä vasta pyhien jälkeen, että saisimme viettää joulun huolestumatta.

Ylinnä Jukka Mäkelä kuvattuna luultavasti aliupseerikoulun päättyessä 1927 Terijoella valokuvaamo Pirtissä.
Rinnakkain yllä isän siviilikuva vuodelta 1940 muistoalbumista ja äiti kuvattuna lapsineen kotipihassa ehkä 1930-luvun lopulla. Kuvat kirjoittajalta. 

 

Posti kiirehtii tapausten edelle

 

Kertomukseni sai yllättävän käänteen muutama vuosi sitten: Löysin äitini kirjeen, jonka hän oli lähettänyt 27.12.1939 isän siskolle Kertulle kotitaloomme Orivedelle. Äiti kirjoittaa: ”Minullakin oli sitten joulupäivänä oikein Joulu, kun kävin siellä Hämeenlinnassa.”

 

Sotasairaalan tiedote 1939

 

Äiti oli sittenkin saanut jouluksi tiedon isän sairaalassa olosta! Siihen aikaan posti palveli paremmin kuin nykyään. Lääninsairaalan virallinen ilmoituskortti oli ehtinyt perille jouluaattona, se oli päivätty 23. joulukuuta, ja isäni taas kirjoitti vasta aattopäivänä. Joulupäivän aamuna äiti oli jo junassa matkalla Kangasalta Hämeenlinnaan.

 

Ilmahälytysten ja sään armoilla

 

Sairaalassa jälleennäkemisen ilo häiriintyy tuon tuostakin: ”Kun olin 10 min. istunut Jukan vieressä, niin tuli ilmahälytys ja saimme 2 ½ tunt. olla pommisuojassa, kyllä se vähän harmitti, olisihan sitä ollut juttelemistakin ja ne potilaathan saivat jäädä sinne vaan makaamaan… No, sitten sain olla 1 tunnin sairaalassa kun taas tuli hälytys, se kesti tunnin, sitten vasta 4 jälkeen sain rauhassa olla siellä.”

Seuraavalle sairaalakäynnille äiti odottaa sopivaa säätä. Hän kirjoittaa kälylleenkin: ”Jos nyt isäsi sattuisi menemään sinne, niin katsokoon sateisen päivän ettei tarvitse pommeja pelätä, pimeän aikana on parempi matkustaa.”

 

Kuin taivaassa: lämmintä, puhdasta, ja hyvää ruokaa 

 

Äiti iloitsee: ”Jukka sanoi, että niin hän pääsi kuin Taivaaseen jouluksi, lämpimään ja puhtaaseen ja vielä oli tuttuja. … Joululahjoja ne olivat kaikki saaneet siellä ja joulukuusi oli joka huoneessa. Ruokahalu oli hyvä kaikilla ja olin mielissäni kun oli minullakin vietävää, Jukka sanoi että aina maittaa, vaikka kyllä ne siellä hyvää ruokaa saivat.”

 

Jukka Mäkelä yläpetillä oik.

En ole varma, ovatko nämä myhäilevät miehet Hämeenlinnan lääninsairaalassa, mutta yläpetillä oikealla hymyilee isäni Jukka Mäkelä, jonka albumista kuva on.

Maaherratar Helga Mattsson oli tuonut kukan Kostian Aino-rouvalta (Oriveden Opiston johtajan Olavi Kostian puoliso). Tuttuja hoitajattaria isä mainitsee Laurilan Vernan Längelmäeltä sekä Taipaleen Uotilan (myöhemmin Ellen Karitie) tyttären, joka myös on tuonut kukan.

Kirkkoherra vieraili rintamalla

 

Isä on kirjoittanut sairaalassa pienen muisteluksen: 17.–18. 12. oltiin reservissä kaikki voimat vaatineitten Tolvajärven taistelujen jälkeen. Vihollisen ainaiset partiot häiritsivät kuitenkin lepoa. Sunnuntaina 17.12. Oriveden kirkkoherra H.D. Pennanen saapui tervehtimään joukkoja. ”En voi sanoin kuvata miltä tuntuu puristaa kirkkoherransa kättä näin oudoissa oloissa. Ilon kyynel varmaan joka miehen silmässä kiilsi”, isä kirjoittaa.

Taival kohti etulinjaa alkaa illalla. Isä kertoo: ”Muistan aina tämän yön, vielä ei ollut väsymys entisistä rasituksista pojista poistunut, joten silmät tuppasivat väkisin kiinni. Kuormia saimme aina isommissa mäissä viedä miehissä ylös. Kummallakin puolen tien hongat vain seisoivat ylväinä tarjoten suojaansa. Sen suojan siellä monet kerrat huomasi.

 

Haavoittuminen Ägläjärvellä

 

Äiti kirjoittaa isän sisarelle Kertulle: ”(Jukka) oli 19 pv. haavoittunut Ägläjärven taistelussa ja 21 pv. pääsi sairaalaan. Alkumatka oli kovin hankala. Jukka oli ollut tankkia tuhoamassa, kun haavoittui. … Kyllä se ihme oli että poika selvisi elävänä, kun hän oli haavoittuneena sieltä saanut itseään vedellä maassa kilometrin matkan ja sitten jossain montussa kapteeni Heinonen oli sitonut hänet ja sitten Heinonen (Ruovedeltä) oli itse haavoittunut päähän.”

Tilannetta äiti, lääkintälotaksi koulutettu, kuvaa näin: ” Oikeassa reidessä noin 6 cm pit. haava. Kuume ei ole ollut 38 korkeampi. Laihtunut Jukka kyllä oli ja verta menettänyt.” Äiti jatkaa, että Jukan on siellä hyvä olla eikä hänellä ole tuskia.

Virallinen Suomi osoitti haavoittuneille suurta arvostusta: Sairaalassa vieraili mm. presidentti Kyösti Kallio, maaherra Sigurd Mattson, joka muuten oli toiminut opettajana Oriveden Opistossa, ja kenraaleja.

Presidentti Kyösti Kallio vierailee Hämeenlinnan lääninsair. 1940, oik. ylilääkäri A.R. Klossner.

Virallinen kuva virallisesta vierailusta Hämeenlinnan lääninsairaalassa 1940: tuntematonta potilasta tervehtimässä presidentti Kyösti Kallio (vas.)  takanaan ilmeisesti maaherra  Sigurd Mattsson, oik. edessä ylilääkäri A.R. Klossner. Sotilashenkilöt tunnistamatta. Kuva kirjoittajalta. Teksti uusittu lisäyksin 25.4.2018. 

Kotona toipilaana

 

Tammikuun alkupuolella 1940 isä pääsee kotiin Orivedelle. Saunassa näen jäljet isän reidessä. Isoveljeni muistaa, että luoti oli osunut isän taskussa olleeseen taskulamppuun. Poika säilytti kauan tätä rikkoutunutta lamppua.

Arvostuksen osoitukset jatkuvat toipilasaikana. Kun isä menee lottien järjestämään kahvitilaisuuteen Oriveden Suojalle, lotat nousevat kunnioittamaan isänmaan puolustajaa – vaikea tilanne vaatimattomalle hämäläismiehelle.

 

Pikaisesti rintamalla ja hitaasti kotiin, jossa iloa ja murhetta

 

Kotiloma päättyy helmikuun lopulla. Maaliskuun alussa vihollisen kanssa ollaan nenätyksin, ja joinakin päivinä on kiivasta tulitusta: ”Ryssä kylvää soihin ammuksiaan.” Isä on tulivartiossa, muut nukkuvat. On aikaa hiukan herkistellä: ”Rakkaani sinun takiasi olen vähän huolissani mutta koeta nyt hoitaa itsesi ja lapset.”

Isän talvisota jää lyhyeksi, mutta sodan loputtua 13.3.1940 lomautusta armeijasta ei heltiä. Viikot kuluvat, ja synnytykseen valmistautuva Annikki ikävöi kirjeissään Jukkaa kotiin.

 

rautatielittera Jukka Mäkelä

Jossakin vaiheessa löydän rautatielitteran, joka määrittelee ajan, jolloin alikersantti J. Mäkelä tovereineen pääsee palaamaan sodasta: 25.4.-28.4.1940.

Vasta 70 vuoden kuluttua noista tapauksista voin lukea isäni sotilasdokumenteista, että hän  palaa kotiin 26. huhtikuuta 1940. Se on hänen pitkään sairastelleen isänsä kuolinpäivä. Jukka joutuu heti ottamaan Ala-Mattilan talon isännyyden.

Lohtua surutaloon tuo, kun kolmen päivän kuluttua syntyy odotettu poika. Hänet kastetaan Heikki-vaarinsa hautajaisissa Pertti Heikiksi.

 

*****

Isäni tapasi lopullisen kohtalonsa jatkosodassa 2. syyskuuta 1941 Karjalan Kannaksella Valkeasaaren Suur-Kaljalan kylässä. Sinä päivänä kaatui kuusi Oriveden miestä.

Heidät ja yksitoista muuta sotavainajaa siunattiin sankarihautaan 21. syyskuuta 1941 –  vainajien määrällä mitattuna sotiemme toiseksi suurimmat sankarihautajaiset Orivedellä.

 

high res 029 sank haud

 

Minä, silloin 4-vuotias, muistan tilaisuudesta vain laukauksia ja suuren kuopan, jonka äärellä me Ala-Mattilan neljä lasta jouduimme muun suruväen kanssa odottamaan kaikkein pisimpään, koska isämme haudattiin viimeisenä,  reunimmaiseksi.

Kirjoitus julkaistu 20.12.2017  Suomen 100-vuotisjuhlaa ja joulua ajatellen.

  

 Maija-Liisa Mäkelä

 

Pohjateksti julkaistu Oriveden Seudun Joulussa 2007. Olen käsitellyt aihetta myös Kaatuneitten Omaisten Liiton Huoltoviesti-lehdessä ja Ylä-Pirkanmaan Sotaorvot ry:n Meitä on monta -julkaisuissa.

 

 

Mainokset

Kahden sormuksen tarina

Isän vihkisormus 

 

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta 

 

Jukka Mäkelän jäämistö 1941.jpg

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta. Skannattu kirjoittajan kokoelmista.  

1 kpl             Taskukello
1                   Tuppipuukko
1                   Lompakko sisältäen rahaa 174:55
3 paria         Sukkia
1 kpl             Uimahousut
1                   Trikoopaita
1                   Pullo valerianan tippoja
1                   Partakone
1                   Saippuaa
1                   Rasia sisältävä ompelutarpeita
1                   Lankarulla

           Tarkastuksessa läsnä olleet:

   Vääp. A. Lemiö                                                Korpr. Lauri Salmijärvi

 

Siinä ruutupaperille kirjoitettu luettelo tavaroista, jotka äitini Annikki Mäkelä sai isäni Jukan kaaduttua  jatkosodassa 2. syyskuuta 1941. Lisätty 28.10.2017: Ensimmäinen allekirjoittaja, vääpeli Aarne Lemiö oli Oriveden Suojeluskunnan paikallispäällikkö.

 

Kadonneen sormuksen arvoitus

Tarkkaavainen lukija huomaa, että listasta puuttuu jotakin: kaatuneen miehen vihkisormus. Minä tiedän syyn: isällä ei ollut sormusta, koska se oli joskus kadonnut.

Pitkään luulimme, että isän sormuksen tarina päättyi tähän.  Mutta se saikin jatkoa kauan hänen kuolemansa jälkeen.

Jonakin 1950- tai 1960-luvun syksynä isän Sylvi-sisar on kävelyretkellä entisen kotitilamme Ala-Mattilan mailla Oriveden Kolun Moisiossa, joka on peltoaukea aivan Kirkonkylän laidassa. Hän oikaisee sänkipellon poikki ja huomaa maassa jotain kiiltävää. Se on kultasormus. Puhdistettuaan sormuksen mullasta tätini erottaa sen sisästä kaiverruksen:  Annikki 19.12.1931 – äitini nimi ja kihlauspäivä!

Olen kotona, kun Sylvi itkien tulee tuomaan sormusta äidilleni. Äiti ei itke, vaikka tapaus selvästi koskettaa häntä. Hän sanoo saaneensa elämässään vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettei enää pysty siihen.

Kadonneen sormuksen arvoitus ratkeaa siltä osin, että se on joskus rauhan aikana pudonnut viljapeltoon. Voi vain arvailla, montako kertaa aura on  kääntänyt sormuksen maan uumeniin ja sieltä jälleen pintaan.

 

Kuva elopellolta: onko isällä vielä sormus?

ruispellolla1

Ala-Mattilan väkeä ruispellolla 1930-luvulla. 1. Isäni veli Paavo, 2. äitini Annikki Mäkelä alkamassa lyhteen sitomista. 3. Siren?, 4. viikate olalla isäni Jukka. ONKO MIEHEN VASEMMASSA NIMETTÖMÄSSÄ SORMUS?, 5. Kylän pyykkäri Eetla Kenttä, 6. tätini Kerttu Mäkelä. Kuvat kirjoittajalta.

Juuri tällä elopellolla Oriveden  Kolun  Moisiossa  Ala-Mattilan väki on  joskus ennen sotia päässyt kahteen kuvaan, toinen kahvitauolta (alla).

Paljain silmin ei erota, onko kuvissa isäni sormessa vihkisormus. Ehkä sekin arvoitus vielä ratkeaa.

 

 

ruispellolla2

 

Äidin rautasormus

 

Huhtikuussa 1940, siis talvisodan jo päätyttyä, äitini Annikki oli vienyt kihlasormuksensa pankkiin vaihdettavaksi ns. rautasormukseen (ks. alla).  Kirjeessään isälle äiti pohtii, saisiko hän jonkun toisen henkilön kultasormuksella  isällekin kadonneen tilalle rautasormuksen ja pyytää tämän sormesta mittaa.

Ehkäpä sodasta paluuta odottava mies ei malttanut enää mittoja lähettää, ja niin hän jäi vaille vihkisormusta loppuelämäkseen, joka ei ollut pitkä.

 

Mikä rautasormus?

 

Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Yli 300 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa ”rautasormuksiksi”. Rautasormus on valmistettu – toisin kuin sen nimi antaa ymmärtää – uushopeasta (=alpakka: nikkeli, kupari + sinkki). (Wikipedia)

Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. (Wikipedia)

 

 

Koru yhdistää isän ja äidin sormuksen

 

IMG_20171014_142849_resized_20171014_023028784

Sormuskoru koottuna: isän kultasormus sulkee sisäänsä äidin rautasormuksen, jossa on vain vuosiluku. Sormuskuvat Sanna Mäki.

 

Sekä äidin ”rautasormus” että isän alkuperäinen kultasormus ovat nyt minulla yksinkertaisena riipuksena. Sormukset  mahtuvat mukavasti sisäkkäin, ja ne voi helposti irrottaa, jos haluaa tarkastella niiden kaiverruksia tai ehkä palauttaa ne irralleen. Toivon, että tämä koru ja tämä tarina jäävät sukumuistoiksi.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

HÄÄMUOTIA ORIVEDEN SEUDULLA    

Hilma Sirén ja Jussi Enqvist, myöh. Nieminen. Paltanmäen museol
Hilma Sirén ja Jussi Enqvist (Ruomusniemi), myöh. Nieminen. 1890-luv. Tilanteen jännitys kuvastuu etenkin morsiamen kasvoilta. Kuva Oriveden Paltanmäen kotiseutumuseolta. Huom. Museokuvien valkoiset läikät johtunevat pitkästä säilytyksestä kosteissa tiloissa.

1890-luku: Musta, mutta korea morsian

Morsiamen pukeutumiseen on panostettu viimeisen päälle: on hyvin tyköistuva, musta, pitkä ja peittävä leninki. Uuman hoikkuutta korostetaan arvattavasti kureliivien avulla. Keinokukkakoristeita on sekä rinnassa että hiuksilla, huntu on valkoinen ja pitkä, melkein laahus. Sulhasen ainoa koriste on rintapielessä oikealla.

Yllä on morsiuskuvistani vanhin. Se näyttää Oriveden takamailta Tampereen Uuteen Valokuvaus Atelieriin matkanneen nuorenparin nimeltä  Hilma, o.s. Sirén, ja Jussi Enqvist (Ruomusniemi), sittemmin Nieminen.

Hilma ja Jussi, taus. Paltanmäen..jpg

Kuvan koristeellisen taustapuolen teksti (yllä) kertoo valokuvaamon osoitteeksi Hämeenkatu n:o 11 Rautatien aseman ja Isosillan välillä. Suomen valokuvataiteen museon internet-tietojen mukaan tuonniminen ateljee toimi tuossa osoitteessa aikaisemmillaan pari vuotta 1890-luvun alussa, ja oletan kuvan olevan siltä ajalta. Asia tarkentunee, jos pystyn jäljittämään pariskunnan henkilötiedot.

Hääkuvan otattaminen oli maaseudun asujien keskuudessa hyvin harvinaista, joten kuvausmatka Oriveden laitamilta Tampereelle vaati varmaan sekä rohkeutta, aikaa että rahaa. Nuoripari lähti arvattavasti matkaan Oriveden Onnistaipaleen ja Enokunnan rajamailla sijaitsevasta Ruomusniemen torpasta.

Tilanteen jännitys kuvastuu etenkin morsiamen kasvoilta.

 

Musta vai valkea puku?

Morsiuspukujen historiaa en lähde enemmälti kertaamaan, mutta 1800-luvulla eriväristen juhlapukujen jälkeen musta asu yleistyi  ja oli käytössä pitkälle 1900-luvulle saakka. (Tolonen, Anni: Morsian pukeutui mustaan. — Aamulehti 2.7.2017 B2-5).  Hameet olivat silloin muutenkin pitkiä, ja hääleninkiä pidettiin jälkeenpäin yleensä juhlatilanteissa. Joillakin se saattoi mahtua päälle koko elämän ajan, koska niukka ruoka ja ankara työ estivät lihomisen.

Moni lukija on kuitenkin ihmetellyt Aamulehden seuraavaa väittämää: ”Valkoisen hääpuvun trendi levisi kulovalkean tavoin koko kansan pariin myös Suomessa 1980-luvulla, kun prinsessa Diana ja prinssi Charles saivat toisensa vuosikymmenen seurapiirihäissä vuonna 1981.” (ks. lähde yllä, s. B3). Oletan, ja aineistonikin osoittaa osaltaan, että valkoinen hääpuku oli levinnyt kansan pariin jo 1900-luvun varhaisina vuosikymmeninä.

1910- ja 1920-luku: Pitkäjärven Heikkilän tyttäret valkoisissa

Oriveden Pitkäjärven Heikkilän tyttäret ovat komeita, melko pitkään avioon astumista harkinneita morsiamia, sulhaset kuvassa juhla-asuisia herrasmiehiä lievetakeissaan.

Sisaruksista vanhemman Laina Heikkilän vei maisteri Antti Hannula heinäkuussa 1911 vihille – ja pois näiltä seuduilta.

Hääkutsu isovanhemmilleni löytyi myöhemmin mummulastani Kangasalta. Pääsiköhän 10-vuotias äitini häihin? Kuva Sirkka Tuhola, o.s. Sarkola.

Laina Heikkilä ja Antti Hannula 1911. Kuva Oriveden valokuvaamo,  Paltanmäen museolta..jpg
Laina Heikkilä ja Antti Hannula 1911. Kuva Aug. Schuffert, Tampere – Paltanmäen museolta.

Talon nuorin tytär Lempi ehti avioon kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1921. Sulhasena oli Elo Peltola, suuren maa- ja metsätilan omistaja Ruovedeltä.

Lempi Heikkilä ja Elo Peltola 1921. Kuva Kolarin perhekok..jpg
Lempi, o.s. Heikkilä, ja Elo Peltola 1921. Kuva Kolarin perhekokoelmasta.

Kummallakin morsiamella on ajan tavan mukaan hyvin peittävä asu. Lainalla on heinäkuussa 1911 todella korkeakauluksinen, täyspitkä puku ja laahus. Lempin vuoden 1921 hääpuku ja huntu ovat jo hiukan lyhemmät.

Pariskunnat kävivät  hääkuvassa Tampereella, ainakin Peltolat vasta häiden jälkeen, ja yötä oltiin hotellissa. Jos morsiamella oli ollut kukkakimppu, se oli jätetty kotiin.

Lempi Peltolasta ja mummustani Lempi Sarkolasta, o.s. Paavola, olen kertonut blogijutussa Kaksi Lempiä – sydänystävät sadan vuoden takaa.  Tähän kertomukseen Lempi-mummuni, joka oli kotoisin Oriveden Pehulan kylästä ja vihittiin 1910, ei pääse, koska hänestä ei ole hääkuvaa. Hääkutsu sentään on tallessa:  

Hääkutsu 1910 Lempi ja Wilho Sarkola.jpg

1930-luku: Valkoinen vallitsee

1930-luvun morsiamista on monta kuvaa, jokseenkin kaikki valkoisissa puvuissa. 1930-luvun aineistossani on vain kaksi mustaa morsiusasua.  Myös lyhyitä helmoja ilmestyy morsiamille vuosikymmenen alussa, mutta ne lienevät jääneet harvinaisiksi.

1930: Länkipohjan Wallinin kauppatalon poika Aarne avioitui 9. elokuuta Västilän Tuomaalan Kerttu -tyttären kanssa. Näistä Längelmäen  häistä  kerron myös blogikirjoituksessani  1930-luvulta.

tuomaala
Kerttu Tuomaalan ja Aarne Wallinin häät Längelmäen Västilässä 1930. Kuva  Kuva Eija Helpiölältä / Längelmäki-seura. 

Ulkokuvassa hääväki on kokoontunut koivuin ja köynnöksin koristetun Tuomaalan pihaan. Taitaa olla koko kylän juhla.

Morsiamella on puolipitkä valkoinen asu jostakin ohuesta kankaasta (melkein läpinäkyvät hihat?) ja ruusukimppu, sulhasen rinnassa jokin nauharuusuke. Muodin mukaan morsiamen hunnun etuosa valuu otsalle ja on kiinnitetty korvallisille kukkasin. 

Sisäkuva tanssitauolta Tuomaalan pirtissä 9.8.1930  paljastaa, että morsiamen asu oli kaksinkertainen, nyt on pitkähihainen päällysosa heitetty pois ja morsian paljastaa käsivartensa.  Hän on luopunut hunnustakin ja vaihtanut kengät mukavampiin. Sulhasparka on takuulla kuumissaan, hän on luopunut vain rintakoristeesta:

tulepois
Kerttu Tuomaalan ja Aarne Wallinin häitten tanssitauolla 9.8.1930. Orivesiläisen jazz-orkesterin soittajia: Jukka Simola, piano (rummun takana vas.), Vilho Jylhä, rummut, ja Viljo Mäkelä, viulu. Kuva Eija Helpiölältä / Längelmäki-seura. 

Kuvastoni  ensimmäinen ja ainoa selvästi lyhythameinen morsian on tuntematon (korjattu lukijakommentin ansiosta 19.11.2017).

Aili Wallin ja Erkki Mikkola,.jpg
Tuntematon hääpari  luultavasti 1930-luvulta (korjattu 19.11.217). Kuva Oriveden Paltanmäen kotiseutumuseolta. 

Morsiamella on lyhyt hame ja pitkä huntu, jonka kiinnikkeet ovat entistä alempana otsalla. Pienehkö morsiuskimppu ruusuista, sulhasella nauharuusuke, johon kai kiinnitetty kukka.  

1931: Vuodelta 1931 on äitini luokkatoverin ja ystävättären Anna-Liisa Meriluoto-Tapion kaunis morsiuskuva, jonka haluan tuoda esiin monessa yhteydessä. Hänellä on upea pääkoriste, pitkät hansikkaat – ja sylissään kimppu ruusuja.

Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto, 1931. pien.
Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto, 1931. Kuva Martta Terävä T:re.

1932: Joulun alla 1932 Jenny, o.s. Mattila ja Viljo Mäkelä asettuivat häälahjapöytänsä taakse sulhasen kotitalon Ala-Mattilan salissa. Kuvaa olen kommentoinut blogikirjoituksessa 1930-luvun häistä.

Jenny ja Viljo Mäkelän häälahjat 19.12.1932 Ala-Mattilan salissa
Jenny, o.s. Mattila, ja Viljo Mäkelä 1932.  Tässä kuvassa Jennyn puku ei vaikuta täysmustalta. 

Arvelen Jennyn pukeutuneen tummaan, pitkään pukuun vihkiäisissään, koska ne olivat samalla hänen sulhasensa isän 60-vuotispäivät, joiden naisvieraat myös olivat mustissa.

Samalta vuodelta 1932 lienee kahden kansakoulunopettajan, äitini serkun isän puolelta Maija-Liisa Marttilan ja Tauno Pesosen hääkuva, jossa morsiamen päälaite kuvastaa erittäin hyvin ajan häämuotia. Maija-Liisalla on yksinkertainen neilikkakimppu, ja neilikka koristaa myös sulhasen rintaa.

Pesoset, Tauno ja Maija-Liisa, o.s. Marttila, 1930-luvun alkua
Maija -Liisa Marttila ja Tauno Pesonen 1932. 

Keinotekoinen myrtinoksa ja vahakukkakoru ovat olleet myös samana vuonna vihityn äitini Annikki Mäkelän, o.s. Sarkola, otsakoristeet. Hänelläkin on ollut valkoinen, ehkei aivan täyspitkä, asu ja huntu. Tästä kerron hiukan kirjoituksessani 1930-luvun häistä. Vanhempieni vihkiäisistä ei ole kuvia, mutta on hiukan muistitietoa.

1935: Isäni serkku isän puolelta Toini Mäkelä Orivedeltä vihittiin kirvesmies Vilho Ahosen kanssa.

Toini o.s. Makela ja Vilho Ahonen 1935..jpg
Toini Mäkelä ja Vilho Ahonen 1935. Kuva kirjoittajalta. 

Morsiamen valkoinen puku ja huntu ovat täyspitkät, klassisen yksinkertaiset. Nyt on otsa paljaana, pääkoristeessa uutta viritelmää helmireunuksin, myös kaulassa on helmet. Vaatimaton kukkakimppu. Sulhasen rintaan sidottu nauhoin kukka (syreeni?). 

Näyttää siltä, että kuva on otettu juhlatalon koivuin koristetun sisäänkäynnin edessä.

Ahosen_haakutsu.

Juhlataloksi paljastui Oriveden Työväentalo Kultavuorella, kun löytyi hääkutsu  (yllä) sukumme kokoelmista. Hakusessa on vielä yhteiskuva hääväestä talon edessä. 

Aikanaan sekin löytyi tätini Kerttu Mäkelän isosta albumista,  jonka lainasin sisareltani Prikko Vehmakselta, lisätty 4.3.2018: 

Ahosen_haat_tyovaentalolla. Kertun albumi.

1936: Isäni serkku äidin puolelta, Aune Kari Tampereelta, meni naimisiin seuraavana vuonna Veikko Toivosen kanssa.

Aune Kari ja Veikko Toivonen 1936..jpg
Aune Kari ja Veikko Toivonen 1936. Kuva Martta Terävä, Tampere. 

Morsiamella on perinteinen pitkä valkoinen asu yksinkertaisin lisäkkein. Huntu on kääritty päähän lakkimaisesti, otsa paljaana.  Yksi ruusu on sulhasen rintapielessä, loput morsiamella.

1939: Äitini serkku äidin puolelta, sähköteknikko Seppo (Ilmarinpoika) Paavola vihittiin parkanolaisen Martta Laitilan kanssa vuonna 1939. Seppo oli orivesiläisen Esko Paavolan veli. Seppo asui tuohon aikaan jo Tampereella.

Martta, o.s. Laitila, ja Seppo Paavola 1939. Kuva kirjoittajalta..jpg
Martta, o.s. Laitila, ja Seppo Paavola 1939. Kuva Martta Terävä, Tampere, kirjoittajalta Liisa Sarkolan albumista. 

Martan pitkähihaisen, mustan leningin kaula-aukossa on tyylikäs leikkaus. Hänellä on sylissään muutamia, arvattavasti punaisia neilikoita. Sepon rintaneilikka on valkoinen.

Tämä onnelliselta näyttävä liitto päättyi vajaan kahden vuoden kuluttua Sepon kaatuessa rintamalla heinäkuun 1941 lopussa 24-vuotiaana.

1940-luku: sota-aikana mikä tahansa kelpasi vihkipuvuksi, sodan jälkeen valkoinen taas yleistyi

 

Sota-ajan avioliitot solmittiin usein kiireesti, sulhanen univormussa, morsian joskus lottapuvussa, mutta mikä tahansa leninki kävi. Kankaita ei juurikaan ollut saatavissa hääasua varten, mutta morsianten keinot olivat monet.

1942: Orivesiläinen Pirjo   (Jussintytär) Paavola, hänkin äitini serkku, mutta äidin puolelta, vihittiin ristiinalaisen Erkki Fagerlundin kanssa 8.11.1942.

Pirjo, o.s. Paavola Orivesi, ja Erkki Fagerlund.
Pirjo, o.s. Paavola, ja Erkki Fagerlund 1942. Kuva E. Oulasvirta Mikkeli, kirjoittajalta. 

Korjaus. Pariskunnan poika Markku Fagerlund kirjoitti 7.11.2017: ”Pirjon ja Erkin kuva on itse asiassa kihlakuva. Varsinaiset hääkuvat tuhoutuivat rintamalla. Siksi kihlakuvaa on alettu käyttää hääkuvan korvikkeena.”

Pari tutustui Oriveden varikolla jalkaväen koulutuskeskuksessa, missä Pirjo työskenteli muonituslottana ja Erkki oli koulutettavana rintamalle.

Morsiamella on siisti pyhäleninki ja kaunis kampaus, sulhanen on univormussa. 

1943: Sota-ajan kuvissani on kotonamme Ala-Mattilassa vuokralaisena asuneen myyjätär Elina Sunikan ja Toivo Näverin kuva vuodelta 1943. Molemmat lienevät olleet karjalaisia. Häitä vietettiin Suojalla, kuten sattumalta löytynyt hääkutsu kertoo.

Elina Sunikka ja Toivo Näveri 1943..jpg
Elina Sunikka ja Toivo Näveri 1943. Kuva Oriveden Valokuvaamo, kirjoittajalta. 

Elinalla on tip top valkea, pitkähihainen puku ja komea kimppu, sulhanen univormussa.

1944: Sota-ajan hääpari lottapuvussa ja univormussa. Sirkka Saara Sanelma, o.s.  Vaahtera Somerolta ja Pentti Johannes Heimo Orivedeltä.  Kuva ja teksti lisätty 10.10.2018. 

Sota-ajan_haapari_Heimo_1944_Lyyli Lehtiseltä..jpg
Sirkka Saara Sanelma Vaahtera ja Pentti Johannes Heimo astelivat vihille maaliskuussa 1944. Talven morsiuskimpussa tulppaaneja ja jokunen kielo. Kuvan välitti Lyyli Lehtiseltä Paula Tainio.

Juhannushäät ja valkoinen morsian

1946: Isot juhannushäät olivat maaseudulla taas sodan jälkeen suosiossa. Juhannuksena 1946 pidettiin äitini veljen Eero Sarkolan ja vaasalaisen Anna-Liisa Hyvärannan romanttiset kesähäät sulhasen kotitalon pihapiirissä Kangasalla. Sää suosi tätä sukujuhlaa, jota vietettiin ruokailuineen kaikkineen ulkona.

Pari vihittiin syreenimajan edessä tangossa liehuvan Suomen lipun alla. Tanssit olivat puimaladossa, ja niiden jälkeen voitiin vilvoittautua vaikkapa Vesijärven aalloissa. Rannassa poltettiin kokko, leikittiin ja laulettiin.

Anna-Liisa, o.s. Hyvärannan ja Eero Sarkolan juhannushäät 1946. Kuva Jaakko Mäkelältä.
Anna-Liisa, o.s. Hyväranta, ja Eero Sarkola juhannuksena 1946.

Morsiamella oli yksinkertainen täyspitkä, valkoinen vihkipuku ja lyhyt huntu. Ainakin maaseudulla hääkoodi vaati vieläkin suppean kaula-aukon ja mieluiten pitkät hihat. Morsiuskimppu taisi olla peräisin talon komeasta juhannusruusupensaasta. Pari kukkaa oli kiinnitetty morsiamen hiuksiin, yksi sulhasen rintaan. 

 

”Ennen vanhaan” päättyköön 1940-lukuun

Jouduin tässä tekemään uusinnan häämuotiblogistani, joka katosi noin kuukausi sitten eikä löytynyt edes kissojen ja koirien avulla. Pikku jutussani Hääbuumi meneillään? julkaisin taannoin ikään kuin tämän jutun pesämunaksi vanhimman saatavillani olevan hääkuvan, ja sillä aloitin.

Sattumanvaraisen kokoelmani kuvat ovat peräisin sukuni perhealbumeista, ellei muuta ole mainittu, sekä jotkin paikallisista museokokoelmista.

Hääaineistoni saattaa vielä täydentyä, mutta omaksi entisajan rajaksi ainakin tässä asiassa vedän 1940-luvun lopun. 1950-luvusta lähtien alkakoon uusi aika, josta monella nykyeläjällä on jo omia muistoja.

Maija-Liisa Mäkelä

NÄKYMÄ KELLOTAPULISTA ennemmin ja vähän myöhemmin

 

 

Huomasin omistavani pari kuvaa Oriveden vanhasta Kirkonkylästä, jotka on otettu eri aikaan kirkon kellotapulista kylälle päin. Innoissani lähdin ajoittamaan ja vertailemaan kuvia, mutta huomasin kohta, että niistä on annettu muissa julkaisuissa varsin ristiriitaista tietoa. Koetin pitäytyä konkreettisesti hallussani olevaan todistusaineistoon.

 

Puhelinlinja ja auraamaton maantie

 

Orivesi tapulin tie 1910.

Pauli Keskisen kuvakopio Arto Roineen kokoelmasta, kopio myös kirjoittajalla. 

Yllä oleva vanhin näistä kuvista on otettu maan pinnasta. Se on kai alkuaan lehtikuva, joka haluaa kertoa Orivedellä vielä 1910-luvulla harvinaisesta näystä: puhelinlinjasta. Silloinen telefoonisentraali sijaitsee oikealla näkyvän tumman talon takana.

Suurempana ihmeenä nykyihmisen silmään käy kuitenkin lumen paljous Tampereelta Vaasaan ja Jyväskylään johtavalla valtatiellä, joka oli myös kyläläisten kirkkotie. Teitähän ei aurattu, ja kunnon lumipyryn jälkeen ei näy edes hevosreen jälkiä.

Kuvassa vasemmalla on Syrénin kellosepäntalo Aikala, joka on rakennettu aivan 1900-luvun alussa. Kellosepänliike aloitti talon kirkonpuoleisessä päässä 1902, myöhemmin liikkeen sisäänkäynti muuttui julkisivun toiseen päähän. Talo on vieläkin pystyssä ja tätä kirjoitettaessa myynnissä.

Seuraavana on Kauppala-niminen  iso kiinteistö, jossa toimi Karosen sekatavarakauppa ja vuoteen 1929 asti myös kestikievari. Nykyinen rakennus valmistui vuonna 1912, kun entinen paloi 1907. Tämäkin talo on nyt 100-vuotiaassa Suomessa tyhjillään.

Sama kuva on julkaistu Oriveden Kirkonkylä -kirjassa sivulla 19. Pikku talo Syrénin ja Karosen välissä mainitaan kuvatekstissä (Keskisen tiedon mukaan) Liimolan, mutta itse artikkelissa s.18-19 räätäli Matti Kallion taloksi. Myös vuosisadanvaihteen kyläkartassa saman kirjan alkuaukeamalla on tällä paikalla juuri räätäli Kallion talo (numero 41). Se tuhoutui vuoden 1907 tulipalossa ja muutettiin Oripohjanmäkeen, missä se tunnettiin sittemmin Elvi ja Nestori Uitin perheen kotina ja purettiin 2000-luvun alussa.

Kertun-päiväkortti 1918 näyttää kylänäkymän

 

Orivesi, Kirkonkylä, nimip.kortti 18.3.1918, taus. JMn kok..jpg

Nimipäiväkortti Kerttu Mäkelälle 17.3.1918. Kuva kirjoittajalta. 

Ensimmäisen tapulista otetun kuvan 14-vuotias Kerttu-tätini on saanut onnittelukorttina nimipäivänään 17.3.1918 kaksi vuotta vanhemmalta sukulaistytöltä Hely Mattilalta. Se on annettu suoraan omaan käteen. Ehkä postikuljetus ei olisi ollut mahdollistakaan, olihan sisällissota juuri meneillään.

Sattumoisin huomasin, että varsinainen taistelu Orivedestä alkoi 18.3.1918 (Hannu Sinisalon Orivesi-kirja, s. 214). Sukutiedon mukaan Kertun perheen piti olla silloin sotaa paossa sukulaistalossa Enokunnan Ristaniemessä (?), jonne lähdettiin satulaseppä Teräksen perheen kanssa kahdella reellä 16. maaliskuuta 1918, (tieto hallusani olevista Aarne Teräksen kirjeistä 1980-luvulta). Lieneekö Hely Mattila ollut paossa samassa paikassa?

Ajoitan tuon kuvan vuoteen 1917 tai sitä edeltävään aikaan.

 

Orivesi, Kirkonkylä_tapulista_n._1918._Kortti_Kerttu_Mäkelälle..jpg

Näkymä Oriveden kellotapulista 1910-luvulla. Kortin taustassa  (edellinen kuva) päiväys 17.3.1918. Kuva kirjoittajalta. 

Kertun nimipäiväkortin kuva näyttää edellistä näkymää laajemman osan kylää. Syrén on maalattu valkoiseksi, myös vastapäinen ”Ruikan mamman” eli Ruikka-Paavolan vanhanemännän, sittemmin Kustaa Teerijoen omistama pikku talo on saanut vaalean sävyn seiniinsä. Karosen ison ulkorakennuksen takana kohoaa iso, kaksikerroksinen Teerijoen (Paunun) päärakennus, oikeassa laidassa lienee pikkupappila vanhassa asussaan.

Näkyykö Vpk:n paviljonki Paltanmäen laidassa?

Kuvaa kauan tuijotettuani alan hahmottaa vasemmalla ylhäällä harvapuisen Paltanmäen rinnetasanteella pitkänomaisen rakennuksen, joka voisi olla VPK:n paviljonki. Sehän purettiin, kun kolme uutta seurataloa: nuorisoseuran ja Nuijan talo sekä työväentalo olivat valmistuneet vuosina 1908–1910, kuten kerron blogikirjoituksessani Kirkonkylän komistusten kohtaloita. Paviljongin purkamisajankohta ei ole tiedossani. Ehkä kuva onkin jo tuon vuosikymmenen alkupuolelta, jolloin paviljonki voisi olla vielä pystyssä – (LISÄYS 3.1.2018: tai se purettiin paljon myöhemmin kuin olen olettanut. Tutkimukset jatkuvat!) 

LISÄYS MYÖHEMMIN: 

VPK:n paviljonki sijaitsi kentän eteläpäässä

Muuan blogin lukija halusi tietää tarkemmin palokunnan paviljongin sijainnista. Nykyinen jäähallin edessä oleva kenttä Paltanmäen rinteessä oli aikanaan VPK:n harjoituskenttä, ja paviljonki sijaitsi kylän puolella eli vastakkaisessa päässä kenttää kuin nykyinen jäähalli. Jos paviljongilla olisi osoite, se olisi ehkä Opintie 1. 

tapulista1

Kuvapostikortti kellotapulista kylälle päin ehkä 1930- luvulta  1920-luvun lopulta. Kirjoittajalta. (Ajankohta korjattu  uuden tiedon pohjalta 30.11.2018).

 

Uudempi postikorttikuva kellotornista näyttää siistin kylänäkymän. Uusia taloja on noussut: kunnantalo, jyrkkäpäätyinen vaalea rakennus, jonka editse maantie kaartuu oikealle, on valmistunut v. 1921. Kunnantalosta takaoikealla saattaa häämöttää Oriveden kenkätehtaan (perustettu 1918) rakennuksia. Suojan talo (vas. ylh.) valmistui 1923.

Puut ja puutarhat ovat kasvaneet, edessä oikealla on on aidattu lisätilaa hautausmaalle. Ollaan ehkä 1930-luvulla tai 1940-luvun alussa, kuten Raimo Lietsala on veikannut omistamassaan samassa kuvassa (ks. Oriveden Seudun Joulu 2013, s. 41). Kuvan naista tutkiessani huomaan, että hänellä on 1930-luvun muodin mukainen pitkä takki, mutta toisaalta, kukapa 1940-luvun pulavuosina ei olisi käyttänyt vanhaa vaatettaan.

Lisäys 30.11.2018: Ensimmäinen veikkaukseni saattaa osua oikeampaan, löysin myöhemmin Juhani Eerolan kuvakokoelmasta määritykseksi ”1920-luvun loppua”. 

Kolme kuvakorttia kertoo lyhyessä ajassa tapahtuneesta voimakkaasta kehityksestä Oriveden Kirkonkylässä.

Lopuksi vielä silmäys kai kirkon katolta toiseen suuntaan vuonna 1928:

hautuumaa

Oriveden hautuumaa, Kirkonlahti ja vas. Tähtiniemi, taustalla keskioikealla Kunnalliskoti 1928. Junarata melkein ui järvessä. Kuva kirjoittajalta. 

 

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

Tarkennuksia ja lisäyksiä tietoihin eri väreillä!

 

 

 

KANTTORIT SIMOLA JA PELTONEN: Sama työ, erilainen elämä

Simola blogiinK.I.Peltonen2_web

Antti Villehad Simola (vas.)  Oriveden kanttori-urkurina 1899–1930,
Kalervo Ilmari Peltonen 1933–1955.
Kuvat Juhani Eerola ottanut Oriveden kirkon sakastin kuvista.

 

Kolmen kirkkoherran mies 1899-1930

1900-luvun alkupuolen Oriveden kanttorinvirkaa hoitivat Antti Villehad Simola ja Kalervo Ilmari Peltonen, kumpikin varsin kauan. Simola palveli seurakuntaa kaikkein pisimpään, kolmisenkymmentä vuotta (1899–1930), kolmen kirkkoherran, Edvard Reiniuksen (kirkkoherrana 1880–1911), Uuno Paunun (1914–1918) ja Kaapo Kostian (1919–1934) aikana.

Antti Simola oli maanviljelijän poika Mäntsälästa, syntynyt 1863.

Yhden kirkkoherran mies 1933-1955

K.I. Peltonen oli Oriveden kanttori-urkuri 22-vuotiskauden 1933–1955 pääosin kirkkoherra Harald Daniel Pennasen aikana, joka käytti myös kutsumanimeä Harri. Pennanen ja Peltonen olivat perin erilaiset henkilöt, mutta kuulemma hyvät ystävät.  He kuolivat samana vuonna 1955.

Kalervo Peltonen oli körttiläistä kanttorisukua Virroilta, syntynyt 1902.

Minulla kuten monella lukijoista on vielä omakohtaisia muistoja Peltosesta, mutta hänen edeltäjäänsä Antti Simolaan oli tutustuttava lähes yksinomaan kirjallisista lähteistä. Niistä keräsin aineksia Simolan monipolviseen elämäntarinaan, ks. Oriveden Kirkonkylä -kirja, s. 132-136.

Musiikkilahjakkuudet

Koko toimiaikansa miehet johtivat menestyksekkäästi useita kuoroja, perustivatkin niitä. Peltonen toimi myös Oriveden Yhteiskoulun pidettynä musiikinopettajana vuosina 1944-1955.

Musiikkilahjakkuus periytyi.  Kummankin kolmesta lapsesta yksi löysi leipätyönsä musiikista: Simolan nuorempi poika Jukka esiintyi tanssimuusikkona ja viihdelaulajana, mutta kanttoriopinnot keskeytyivät. Peltosen Vuokko -tyttärestä (> Puustinen) tuli kanttori-urkuri.

Hannu Sinisalon Orivesi-historian (1990) henkilöhakemistossa Simolaan viitataan peräti kahdeksalle sivulle, kun Peltonen saa vain pari mainintaa. Vuoden 2014 Oriveden Kirkonkylä  -kirjassa Simolaa käsitellään jo yhdellätoista sivulla, mutta Peltosesta tarinoidaan  peräti 21 sivulla. Kirja painottaa ihmisten muisteluja, ja Peltonen on vielä monen muistissa.

Varsinkin virkatoimissaan kanttorit Simola ja Peltonen muistuttivat yllättävän paljon toisiaan: Molempia arvostettiin lahjakkaina ja taitavina musiikkimiehinä. Luonteeltaan he olivat miellyttäviä, leikkisiä ja kaikille ystävällisiä.

Sotavainajien saattelijat

Yhteistä kahden kanttorimme elämäntiessä oli myös, että kumpikin sai vaativan ja raskaan osan saatella hautaan sotavainajia, Simola vuoden 1918, Peltonen vuosien 1939–1945 uhreja. Musiikilla oli tärkeä merkitys surutilaisuuksissa, ja siitä kanttori kantoi kokonaisvastuun.

Monipuoliset toimen miehet

Kumpikin oli aktiivinen toimen mies kirkollisen virkansa ja musiikkielämän ulkopuolellakin. Peltonen hoiti sivutoimenaan vastuullisia tehtäviä osuuskassan johtajasta sairaalan talouspäällikköön. Sodan aikana aktiivinen suojeluskuntamies toimi myös ilmansuojelupäällikkönä.

Simola puolestaan oli ehkä hiukan maallisempi, värikäs ja yritteliäs persoona. Hän oli jonkinlainen ajan kuuluisuus, mukana yllättävissäkin yrityksissä.

Hannu Sinisalon Orivesi-historian (1990) henkilöhakemistossa Simolaan viitataan peräti kahdeksalle sivulle, kun Peltonen saa vain pari mainintaa. Vuoden 2014 Oriveden Kirkonkylä  -kirjassa Simolaa käsitellään jo yhdellätoista sivulla, mutta Peltosesta puhutaan peräti 21 sivulla. Kirja painottaa ihmisten muisteluja, ja Peltonen on vielä monen muistissa. 

Kun Peltonen hankki Orivedelle muuttaessaan perheelleen pysyväksi kodiksi Hauskala-nimisen talon, Simola ehti asua ainakin seitsemässä eri paikassa ja kokeilla sekä tilanomistajan että tehtailijan ammattia. Muitakin eroja miehissä oli, varsinkin yksityiselämässä, mutta ne jääkööt enimmältään Simolan vaiheista lukevan pääteltäviksi.

 

Taustatietoja

Oriveden Seudun Joulussa 2011  Toini Hiukka kirjoitti K.I. Peltosesta lähinnä tämän pojan Tapion kertoman pohjalta. Myös tytär Vuokko Puustinen kuvaa isänsä vaiheita Oriveden Kirkonkylä -kirjassa 2014.

Maija-Liisa Mäkelä on kirjoittanut A.V. Simolan vaiheista sekä Oriveden Seudun Joulu –lehdessä 2013 että Oriveden Kirkonkylä -kirjassa 2014. Tietoja on päivitetty ja lisätty.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

Mehän voitimme Ruotsin ylivoimaisesti! Maaottelumarssi 1941

14. Jukan marssikortti 1941

Maaottelumarssi oli kävelykilpailu, joka käytiin Suomen ja Ruotsin välillä 4.–25. toukokuuta 1941. Tuolloin Suomessa elettiin välirauhan aikaa. Yhteishengen herättäminen ja ylläpito oli tarpeen talvisodasta toipuvassa maassa. Tällainen marssikilpailu oli yhteisöllisyyttä parhaimmillaan, vaikkei sana tainnut olla silloin vielä käytössä.

Ruotsi teki aloitteen

Yllättävä tieto on, että tämä maaottelu järjestettiin Ruotsin aloitteesta ja että naapuri oli edellisenä kesänä suorittanut oman marssinsa. Siihen oli osallistunut yli puoli miljoonaa ruotsalaista kävelijää. Suomessa haasteeseen vastattiin innokkaasti. Haluttiin näyttää ruotsalaisille ja muillekin, että yhteinen päämäärä, voitto maaottelussa, saa suomalaiset liikkeelle tavoitteen saavuttamiseksi.

Naisten ja 1928–1931 syntyneitten lasten piti kävellä 10 km alle tunnin 40 minuutin ja miesten 15 km alle kahden tunnin 20 minuutin aikarajan. Valtakunnallista järjestelytoimikuntaa johti Urho Kekkonen, silloinen Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja.

Monet eri alojen kuuluisuudet osallistuivat marssiin, mm. näyttelijä Tauno Palo, Nobel-palkittu prof. A.I. Virtanen, juoksija Paavo Nurmi ja urheiluvaikuttaja Lauri ”Tahko” Pihkala. Tuolloin harvalla oli erityisiä ulkoiluvaatteita ja -jalkineita. Presidentti Risto Ryti marssi tummassa puvussa lierihattu päässä.

Tuloksen laskenta viipyi jatkosodan kynnykselle 

Marssiin osallistuva sai muistoksi suorituksestaan marssikortin, johon kirjattiin henkilötietojen lisäksi suorituspäivä ja tulos. Korttiin merkittiin myös Tapio Wirkkalan suunnitteleman pronssisen rintamerkin lunastaminen.

Tulos saatiin lasketuksi vasta 20. kesäkuuta, siis aivan jatkosodan kynnyksellä. Suomessa suorituksia kirjattiin 1 507 111 ja Ruotsissa 943 952, joten Suomi voitti tuon kamppailun ylivoimaisesti.

Hieno tulos Orivedellä: 56 % osallistui

Orivedelläkin marssittiin, muistan aikuisten puhuneen siitä innoissaan. Marssipäämieheksi valittiin pankinjohtaja Leo Kotiranta, jäseniksi maisteri Hanna Huotari, Oriveden Toverien edustaja Martti Järnberg ja Ponnistuksen Aarne Teräs.

Orivesi voitti ruotsalaisen haastekuntansa Härnösandin suorituksin 3 444–2 552. Eräjärven ja Längelmäen tulokset olivat jääneet Oriveden Sanomissa ilmoittamatta, samoin Juupajoen, vaikka väliaikatietoja sieltä oli julkaistu. On ymmärrettävää, että jatkosodan alkaessa kaikki huomio kiintyi siihen.

Oriveden marssitulos oli huomattavasti parempi kuin maassa keskimäärin, täällä 56 % asukkaista osallistui marssiin.

Menestyksellinen maaottelumarssi osui varmasti oikeaan aikaan: se oli nostattanut niin sotaan lähtevien kuin siviiliväestön mielialaa, ehkä kuntoakin.

Lähteet

Valtakunnalliset tiedot pääosin Wikipediasta, Orivettä koskevat kirjasta Pohjonen, Erkki: Oriveden Sanomat 1926–1996. 

Maija-Liisa Mäkelä

Lisäillen muokattu Oriveden Seudun Joulu 2016 –lehdessä, s. 30, julkaistusta kirjoituksestani.

Uusi lisäys: Liisa Sarkolan marssikortti 

Vappuaattona 2017 löysin vielä edesmenneen tätini Liisa Sarkolan papereista hänen marssikorttinsa. 24-vuotias Liisa on osallistunut Lapuan emantäkoululaisten yhteissuoritukseen  toukokuussa 1941. Varmaan tyttöjen kesken syntyi pientä kilpailua. Uskon pitkäjalkaisen maatalon tyttären menestyneen siinä.

Liisa Sarkolan marssikortti 1941..jpg

Äitini sisaren Liisa Sarkolan marssikortti, saatu Lapuan emäntäkoululla toukokuussa 1941.  Skannattu  kirjoittajan kokoelmista. 

JATKOSODAN SUURHAUTAJAISISTA 75 VUOTTA

orivedenkirkko

Puiset ristit jatkosodan haudoilla taustanaan vanha puukirkko. Vuonna 1949 tilalle tulivat kiviset nimilaatat ja sankarimuistomerkki. Kuva kirjoittajalta.

­

 

”Meillä sataa taivaalta vain vettä, räntää ja lunta, muttei pommeja”, lausahti vuoden 2016 positiivisimmaksi suomalaiseksi valittu, aivoinfarktista toipuva Yle Urheilun toimittaja Kaj Kunnas. Median syytäessä pahoja uutisia on hyvä muistaa, että myös ajasta, jolloin pommeja satoi, on selviydytty. Moni asia Orivedellä, Suomessa ja koko maailmassa on nyt paremmin kuin ennen. Näin todisti Orivedellä luennoidessaan myös professori Esko Valtaoja ja kehotti vertailemaan tosiasioita.

Tämän vuoden (2016) kesän taittuessa syksyksi monen sotaorvon ajatukset ovat palanneet aikaan 75 vuotta sitten, kun isä tai muu sukulainen kaatui rintamalla. Perheen huoltajan kuolema isänmaan puolesta saattoi aiheuttaa lähes ylipääsemättömiä vaikeuksia, puutetta, katkeruuttakin. Mutta kaikesta selviydyttiin, toiset paremmin, toiset huonommin.

Loppukesän 1941 taistelujen uhreja oli paljon, ja suuret joukkohautaukset kokosivat kansaa yhteisiin surujuhliin. Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on kuvannut tilanteen näin: ”Kova oli se hetki, kun siviiliyhteisö kohtasi sotakuoleman kotikylän kirkonmäellä.” Ehkä tämä yhteisöllisyys lievitti edes hiukan yksityistä surua.

Orivedellä talvisodan sankarihaudat jäivät omaksi alueekseen vanhan puukirkon eteläpuolelle. Jatkosodan uhreille oli raivattava uutta hautausmaata maantien suuntaan. Haudoille pystytettiin valkoisiksi maalatut puuristit, jollaiset jo oli talvisodan haudoilla. Sotien päätyttyä sankarihautausmaan länsipäässä kohosi puinen risti (ks. otsikkokuva), kunnes vuonna 1949 hankittiin nykyinen muistomerkki ja hautakivet.

Liki parikymmentä vainajaa kerralla haudan lepoon  

Jatkosodan kaksi ensimmäistä siunaustilaisuutta Oriveden sankarihautausmaalla 17. elokuuta ja 21. syyskuuta 1941 muodostuivat koko sota-ajan suurimmiksi: elokuussa haudattiin yhteensä yhdeksäntoista, syyskuussa seitsemäntoista sankarivainajaa. Heidät siunattiin suoraan haudoilla.  Sodan jatkuessa haudattavien luku vaihteli, suurimpia olivat muutamat kahdentoista vainajan hautajaiset.

high res 021 sank haud
Jatkosodan ensimmäisissä ja suurimmissa hautajaisissa 17.8.1941 lyytikkäläläisen Yrjö Ojalan lapsista vain kaksi vanhinta pääsi haudalle, kolmelle ei ollut kulkuneuvoa eikä sopivia hautajaisvarusteita, mikä tuntui heistä katkeralta.
Kuva yllä ja alla DVD:stä Oriveden sankarihaudoilla 1939-1945. 

high res 029 sank haud.jpg

Isäni  Jukka Mäkelä haudattiin 21. syyskuuta 1941 yhtenä seitsemästätoista vainajasta. Isän paikka  oli rivin päässä viimeisenä. Siellä me kaikki neljä lasta yksivuotiasta kuopusta myöten seisoimme, vanhin oli hiljan täyttänyt yhdeksän. Isosiskoni muistaa, kuinka tukalaa oli odottaa koko pitkän toimituksen ajan. Isoveli muistaa itkevät naiset ja Suomen liput arkkujen päällä. Minulle on jäänyt mieleen vain iso kuoppa ja laukaukset, joiden merkitystä en ymmärtänyt.

high res 024 sank haud.jpg

17 kukkakumpua 21.9.1941.jpgSeitsemäntoista uutta kukkakumpua kahdessa rivissä 21.9.1941. Haudat peittyivät omaisten, ystävien ja virallisten yhteisöjen seppeleillä. Isäni Jukka Mäkelän hauta ensimmäisenä laidasta. Kuva kirjoittajalta. 

Saattoväki ei mahtunut kirkkoon

Vasta eläkepäivinäni näin lehtiselostuksen oman isäni hautajaisista: Klo 12 kirkossa alkaneeseen surujuhlaan eivät kaikki mahtuneet sisälle. Pappien puheiden ja musiikkiohjelman jälkeen siirryttiin juhlakulkueena sankarihaudalle. Lotat ja suojeluskuntalaiset asettuivat lippuvartioksi. Haudallakin oli ohjelmaa, mm. kunnialaukaukset. ”Suojeluskunnan ja lottien toimesta tarjottiin sankarivainajien lähimmille omaisille hautajaiskahvit, jossa tilaisuudessa oli laulua ja puheita.” (Oriveden Sanomat 25.9.1941).

Voin hyvin kuvitella, miten raskas pitkän pitkä hautauspäivä oli paitsi papeille ja esiintyjille, myös saattoväelle. Ihmettelen, vieläkö kotiväkeni jaksoi lottien kahveille, enkä tiedä oliko kotona surutalossa Ala-Mattilassa oma muistotilaisuus, mikä oli tapana siviilihautajaisissa.

Tiedot kaatuneista talteen julkaisuihin ja Pro Patria -tauluun

Järjestäydyttyään 2000-luvun alussa Oriveden sotaorvot pitivät tärkeänä tehtävänään etsiä omiin isiinsä ja sankarihautajaisiin liittyvää historiaa. Simo Moisio ahkeroi tallentamalla käsinkirjoitetun ruutuvihkon merkinnät sankarivainajista excel-tiedostoksi.

Sotaorvoista harva oli isänsä kaatuessa sen ikäinen, että muistaisi jotakin isänsä hautajaisista, tai sitten lapsia ei tuotu haudalle. Muutkin muistajat olivat vähissä, mutta kaikki mahdolliset tiedonmurut kerättiin.

Tämän työn tuloksina sotaorvot julkaisivat ensin Oriveden Sotaveteraanien Joulu 2007 -lehdessä kokooma-artikkelin Sankarihautajaisia Orivedellä  ja sitten Pro Patria -nimitauluhankkeen yhteydessä vuonna 2011 dvd-tallenteen, johon kerättiin 50 valokuvaa ja muu keskeinen tieto samasta aiheesta. Kuvista koottiin myös näyttely, jonka koosti silloin Kuusamossa asunut sotaorpojäsenemme Pauli Korvensyrjä.

Paikallinen sotaveteraaniyhdistys teki suurtyön hankkimalla seurakuntakeskukseen sankarivainajien Pro Patria -nimitaulun vuonna 2011. Siihen kaiverrettiin ja kullattiin 210 kantaorivesiläisen sotavainajan nimet, joukossa kolme naista.  Löytyi taas yhteisöllisyyttä: orivesiläiset yhteisöt, yritykset ja yksityishenkilöt osallistuivat kiitettävästi rahakeräykseen hankkeen tukemiseksi. Löytyyneekö sitä vastakin?

Kuin uudet hautajaiset

Pro Patria -taulun julkistamispäivänä 9.10.2011 kolmekymmentä orivesiläistä tai Orivesi-lähtöistä sotaorpoa asettui kunnianosoitusten ajaksi kukin isänsä haudan ääreen perusteellisesti kunnostetulle sankarihauta-alueelle, kun oikeista hautajaisista siellä oli kulunut seitsemisen vuosikymmentä. Se oli mieleenpainuva hetki.

RL_123644.JPG”Ihan niin kuin nyt olisi kaikki vaikeatkin asiat käsitelty loppuun. Olivatkin varmasti vielä näitä ´hautajaisia´ vailla.” (Viesti sotaorpoveljeltä järjestäjille). Kuva Raimo Lietsala.
Sotaorpomerkin saaneet sankaritaulun edessä 6.12.2014. Kuva Markku Nissinen. IMG_1508.jpgKaatuneitten nimitaulu oli arvokkaana taustana, kun Oriveden sotaorvoille oli jaettu itsenäisyyspäivän 2014 juhlassa valtion myöntämä sotaorpotunnus, kunniakirja ja rintamerkki. Edessä keskellä jakaja, kunnallisneuvos, sotaveteraani Teuvo Viskari.  Kuva Markku Nissinen. 

******

Osa 1940-luvun kuvista seuraavasta Oriveden sotaorpojen julkaisemasta dvd-tallenteesta, jota voi lainata Oriveden kirjastosta:
Lundén, Sara, Moisio, Simo & Mäkelä, Maija-Liisa: Oriveden sankarihaudoilla 1939–1945: valokuvia talvi- ja jatkosodan sankarihautajaisista. 2011.

Maija-Liisa Mäkelä

Kirjoitus on julkaistu hiukan suppeampana Oriveden Seudun Joulu 2016 -lehdessä , s. 6–7. Kuvia lisätty.