ISONMAKKARAN MAALLE ELI ORIHVELEN PITÄJÄLLE KEHUMARUNO!

Olen taas tehnyt ainakin itseäni riemastuttavan löydön. Julkaistuani hiljattain blogijutun Oriveden Isostamakkarasta saankin yllättäen nähdä kansakoulunopettaja ja kotiseutumies Väinämö Lauttajärven kirjoittaman humoristisen kehumarunon Isonmakkaran maalle eli Orihvelen pitäjälle. Se täydentää sattuvasti omaa kirjoitustani. On kuin olisin löytänyt hengenheimolaisen vuosikymmenten takaa.

Runo on vanhalla Orihvelen kiälellä kirjoitettu, joten lukija ottanee huomioon, että siinä vieraalta maistuvan d:n korvaa kotoinen l-kirjain eli ällä:

RAKKAALLE
ISONMAKKARAN MAALLE
ELI
ORIHVELEN PITÄJÄLLE

Isonmakkaran maa se on mainioo
savimullan ja hiakan maata!
Sen vertasta Goosenin vainioo
en montakan löytää saata,
vaikka kulkuriroikkaan mä yhtyisin
ja maatamme kiärtään ryhtyisin.

Kas meilänpä seululla rehtiä
on tiätysti ”ihmiskansa”!
Sen tapana on ollu ehtiä
vähän elelle naapuriansa,
vaikka siittä ei pyyläkkän puhua
ja noin niinkun nostaa huhua.

Isomakkaran maassa on virkeetä
toi naisväki ylimalkain
ja helkkarin siävää ja sirkeetä
jo pääkerän päältä alkain!
Se nuarella iällä rakastuu
ja vanhana vasta lakastuu.

Hei tältäpä maalta jos tupasen
ken omillaan ostaa voisi,
se elämän saisikin hupasen
ja onnekas vissiin oisi,
vaikka talvensa ruuvvalla niukalla
sen tarttiskin viättää kiukaalla.

Isonmakkaran suajassa suakaahan
mun asua arkkuun asti,
ja mualla jos kualisin, tuakaahan
mua maalleni joutusasti
ja Makkaran multihin peittäkää
ja muistoksi kahvi keittäkää!

Kas täällä mä tahtoisin nukahtaa
hymynilmettä iäti suulla
ja viälä kun käkönen kukahtaa,
sen terssiä hautaan kuulla
ja nauttia suvemme tulosta
ja seutumme suuren sulosta.

——

Jäikös vielä jotakin epäselväksi? No, Vanhassa testamentissa  Goosen
on hyvinvoipa maakunta Egyptissä.

Heti saman iltana kirja oli ihan pakko lukea läpi. Tekee jopa mieli käyttää kulunutta lainausta Vänrikki Stoolin tarinoista: ”Luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks.” 

En ole ollut niinkään kiinnostunut 1920- ja 1930-lukujen vanhahtavasta loppusoinnullisesta runoudesta, mutta nyt huomasin löytäneeni oivallisen kotiseutuaineiston lähteille. Löysin tosi taidokkaan riimittelijän, joka paikoin on myös mainio humoristi.

Parhaiten kirjasta kertoo sen tekijä itse Alkulaulu-nimisessä  runossa mm. näin:

Kotiullakon rauhassa viettänyt
olen vuosia kymmenkunta
ja mietteitä sanoiksi saatellut
monen nähdessä hyvää unta.

Monen lauluni, hämyssä syntyneen,
on pohjana poven suru,
mut toisissa hiven on huumorin
ja toisissa suolanmuru.

Väinämö Lauttajärven lapset julkaisivat tämän kokoelman isänsä runoja liki 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1985. Kiitos heille siitä!

Väinämö(inen) Lauttajärvi (1882–1938)
(∞ Helmi Häggblom Uudestakaarlepyystä)

Ala-Lauttajärven talon poika Oriveden Enokunnan Lauttakulmalta
Oriveden Kirkonkylän kansakoulu
1908   Kansakoulunopettaja Uudenkarlepyyn miesseminaarista
1908– johtajaopettaja Loviisan suomalaisessa kansakoulussa
1918– Oriveden Onnistaipaleen kansakoulun väliaikainen opettaja,
Oriveden Hirsilän kenkätehtaan kasööri ja kirjeenvaihtaja
1921– perustamansa Humisevan kansakoulun opettaja Oriveden Lauttakulmalla
1925– Oriveden yhteiskoulun johtokunnan jäsen
1932– Oriveden museoyhdistyksen perustajajäsen
1937– Längelmäveden seudun 1. joululehden Eräpyhän toimittaja

(Elämäkertatiedot pääosin Runoja-kirjan Lukijalle-osiosta, täydentäen Oriveden paikallishistorioista)


Lähteet

Eerola, Juhani (toim.): Oriveden kirkonkylä: ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. Oriveden Kotiseutuyhdistys ry. 2014.

Lauttajärvi, Väinämö: Runoja. Painotoimi. 1985.

Sinisalo, Hannu: Orivesi: maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi. Oriveden kaupunki. 1990.

Orivedellä Väinön ja Väinämön päivänä 17.2.2019

Maija-Liisa Mäkelä

Mainokset

Kun Kerttu oli ensi kerran iltamissa ja Kertun isä soitti purpuria Suojalla 1925

Ensi_kerran_iltamissa_1925._PV.

Oriveden Suojalla vietettiin purpuritanssiaisia 6.1.1925.   Henkilöt vasemmalta pareittain: Lyyli Kössi ja Kalle Saarman, Salli Ahlbom ja Kalle Seppälä, Anna-Liisa Saarinen ja Antero Kössi, Helmi Syrén ja Atte Paavola, Aune Savinen ja Leo Peltonen, Saima Lehtinen ja Eero-Eetu Saarinen, Hanna Peltonen ja Nestori Uitti, sekä Elma Fager ja Kalle Peltomaa. Oikealla maalarimestari Heikki Mäkelä viuluineen.   Kuva Kerttu Mäkelän albumista (Pirkko Vehmakselta). Kuvateksti Oriveden Sanomista, päiväämätön leike.

 

Kerrankin vanha ryhmäkuva, jonka kaikki henkilöt on nimetty! Se lienee Kertun serkun Helvi Juntumaan tarkkaa työtä. Tanssijat ovat käsittääkseni pääosin Kirkonkylän aktiivinuoria, noin puolet maalaistaloista. –  Juntumaalla oli yhteen aikaan tapana lainata sisareni omistamista Mäkelän suvun valokuva-albumeista vanhoja kuvia, joihin hän kirjoitti selosteen ja toimitti ne paikallislehden julkaistaviksi.

Kerttu-tätini, jonka elämänkohtaloita olen kuvannut myös blogikirjoituksissa Kerttu-tädin käsilaukku ja Sulhasen surma,  on kirjoittanut kuvan taakse haalealla musteella:  Purpurintanssijat Suajall(murteen mukainen ua!) 6.I.-25 ja lisännyt myöhemmin näkyvämmän tekstin: Olin ensi kerran iltamissa. Varmaankin kallis muisto hänelle. 

Kerttu oli pari kuukautta vaille 21-vuotias. Hän ei ole portailla kuvatussa esittäjäjoukossa. Sen sijaan siellä seisoo hänen isänsä, minun vaarini maalarimestari Heikki Mäkelä (1872-1940) viulu kainalossa.

Kaksikymmmentä vuotta oli varmaan siihenkin aikaan melko myöhäinen ikä nuorelle naiselle päästä ensi kerran iltamiin. Kuvittelen tämän johtuvan siitä, että Kertun äiti Mandi Mäkelä oli harras uskovainen ja lienee päästänyt tyttären purpuritansseihin vain, koska tämän oma isä oli siellä soittajana.

 

Kertun nuoruudenkuvia

 

Ensimmäinen kuva: Kerttu-tyttö on päässyt noin 15-vuotiaana oikein ateljeekuvaan. Hauskan kapeita henkilökuvia valmistava Kaarlo Borgmanin Atelier Mars lienee väliaikaisesti toiminut lähiseudulla.

Toinen kuva: Kerttu Peräpohjolan kansallispuvussa sydänystävänsä Anni Paunulan, o.s. Vierula, kanssa. – Kuvat Kerttu Mäkelän albumista Pirkko Vehmakselta. 

 

Heikki Mäkelä pelimannina

Perheessämme tiedettiin, että Heikki-vaari oli soittanut viulua. Jokunen vuosi sitten olin  löytänyt seuraavan yllätystiedon Väinö Paavolan Oriveden seudun pelimanneja käsittelevästä artikkelikopiosta (Oriveden Sanomat 24.7.1947):

Onnistaipaleella 1890-luvun alkuvuosina viulunsoittoa nuoteista harjoitteli Heikki Mäkelä, josta tuli hyvä soittaja, joka oli mukana monissa tilapäisissä jouhiyhtyeissä ja soitti lukuisissa iltamissa ja häissä. Paitsi viulua hän soitti myös selloa.

Kuvassa vuodelta 1925 Heikki ihmeekseni esiintyy purpurisoittajana yli viisikymmentävuotiaana. Luulin hänen siihen mennessä jo lopettaneen soittamisen. Me hänen lapsenlapsensa emme päässeet koskaan kuulemaan hänen soittoaan. Isoveljeni Jaakko, s. 1932, muistaa kyllä, että kotitalomme Ala-Mattilan vintillä lojui viulun pirstaleita.

Arvelin Heikin (1872-1940)  iltamasoittelun hiipuneen aikanaan Mandi-vaimon vastustukseen (pari meni naimisiin 1897).  Eipä miehellä olisi liiennyt aikaakaan soittamiseen, olihan hänellä kaksi ammattia maanviljelijänä ja maalausliikkeen pitäjänä sekä runsaasti luottamustoimia varsinkin osuuskauppaliikkeessä. 

 

Purpuritanssi sisälsi valssit, polkat, masurkat ja sottiisit…

Purpuri on pitkä, monivuoroinen tanssisikermä, eräs komeimmista ja näyttävimmistä suomalaisen kansanomaisen tanssiperinteen edustajista. Se on alun perin muodostunut useista itsenäisistä tansseista, jotka ovat sitten liittyneet yhä kiinteämmäksi kokonaisuudeksi muodostaen lopulta yhtenäisen tanssin, jonka vuoroiksi nämä tanssit on käsitetty.[1/]

Purpuria on tanssittu lähinnä Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla, viimeksi elävänä perinteenä vielä niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Purpuri oli suosittu tanssi häissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Purpuri alkaa yleensä sisääntulomarssilla eli alkumarssilla, johon osallistuivat kaikki tanssiin halukkaat. Alkumarssin lisäksi purpurissa saattoi olla 10–12 vuoroa. Muun muassa valssi, valssi, polkka, masurkka, sottiisi, erilaisia katrilleita, muun muassa ryssänkatrilli on tunnettu vuoron nimi.

Myös Itä-Suomessa purpuria on jonkin verran tanssittu, mutta siellä vuoroja oli huomattavasti vähemmän kuin Länsi-Suomessa eli yleensä alle viisi. (Wikipedia)

 

Purpuri olikin lottien loppiaisiltaman loppunumerona

Kun tämä kirjoitukseni oli  joitakin tarkistuksia vailla valmis, jätin sen tapani mukaan hautumaan.  Se kannatti, sillä löysin vielä kiinnostavaa lisätietoa yhdestä ainoasta lehtiartikkelista. 

Oriveden Sanomia ei tuohon aikaan vielä ollut olemassakaan, joten tieto on Tampereen lehtien varassa. Aamulehdessä 9.1.1925, s. 5 kertoo nimimerkki ”Mukana ollut” Oriveden lottien  loppiaisiltamasta mm. seuraavaa: Ensin oli runsaasti oman paikkakunnan lottien ym. esittämää ohjelmaa, Kirkonkylän torvisoittokunta esiintyi ja Hannes Viljanen esitti yksinlaulua, menestys myrskyisä.

Vanha purpuritanssi oli vasta viimeisenä ohjelmanumerona, ja tanssijoiden mainitaan esittävän hääjoukkoa, aivan kuten olin arvellut. Loppuilta kului lehtijutun mukaan hilpeässä karkelossa. Silloin Kerttukin lienee päässyt tanssimaan.

 

Purpurinäytös  Suojalla 1930 

Toinen kuva vanhanaikaisesti pukeutuneista tanssipareista on äitini albumissa askarrattanut minua kauan, skannaan sen sieltä:

 

Purpurinaytos_Suojalla_1930.

Juhani Eerolan minulle ystävällisesti toimittamista kokoelmista löysin saman  kuvan, jossa oli merkintä Purpurinäytös Suojalla 1930. Tässä kauan kaipaamani selitys sille, mistä kuvassa oli kyse.

Näyttää kuin purpuriesiintyjät vuoden 1930 kuvassa olisivat osittain samoja kuin vuonna 1925. Molemmissa kuvissa ovat ainakin v. 1930 ensimmäisessä rivissä seisovat 2., 3. ja 4. vasemmalta Kalle Peltomaa, Lyyli Lehtinen ja Veikko Kössi, jonka takana Nestori Uitti. Äitini Annikki Sarkolatuolloin 19–20-vuotias  kirjakaupanneiti, on vaaleapuseroisena eturivissä, ja viistoon hänen takanaan Lyyli Kössi (> Ylä-Mukkula) parinaan kaiketi Kalle Saarman (> Sahramies). 

Tulevalle äidillenikin tämä oli ehkä ensimmäinen kerta iltamissa, ainakin purpuritanssien esiintyjänä.

 

Hääpurpuria

Kummassakin purpuritanssijoiden kuvassa kiintyy huomio siihen, että edessä on juhlavasti pukeutunut pari, naisella erikoinen päähine ja miehellä kukka rinnassa.  Päättelin, että on kysymys hääpurpurista, jollaista esitettiin rooliasuissa yleisölle, ja niinhän asia olikin. Luultavasti katsojat saivat jossain vaiheessa osallistua tanssiin. Ainakin Oriveden Suojalla tällaisia purpuriesityksiä lienee ollut useamminkin.

Purpuria myös kruunuhäissä 1933

Myös kesän 1933 suurtapahtumassa vanhoissa hämäläisissä häissä Oriveden Opistolla purpuriakin mentiin, sitä johti vanha suutari Kanerva. Siinä olivat vanhat ja nuoret, kaupunkilaiset ja maalaiset. Hymysuin he kättelivät toisiaan. Näin kertoo tohtorinna Kerttu Helme laajassa artikkelissaan Orivedellä olivat sitten ne suuret häät (Suomen kuvalehti no 33/1933).

Näistä häistä olen kirjoittanut laajan ja runsaskuvaisen kuvauksen tähän blogiin nimellä Maankuulut perinnehäät 1933 vetivät 5 000 vierasta Orivedelle.

 

Tanssilattialla._S._kuvalehti_3_1933_s._1087.Tässä taidetaan tanssittaa vuoden 1933 mahtihäitten morsiamia, joita oli  peräti kaksi.  Kuva  Suomen kuvalehti 1933: 33.

Lähteitä 

Suomen kuvalehti  1933: 33

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti:
Aamulehti 1930
Oriveden Sanomat 1933 ja 1947

 

Maija-Liisa Mäkelä

Parikymppiset Elli, Sylvi ja Annikki juhlimassa 20-vuotiasta Oriveden opistoa

Annikki, oik., 4.8.1929 Oriveden Opiston 20-vuotisjuhlassa

Elli Lindberg ( vas.), Sylvi Pukala > Sinkkonen ja tuleva äitini Annikki Sarkola > Mäkelä hulluttelevat tunnistamattoman nuoren miehen kanssa (tai kustannuksella?).  
Tuleva äitini Annikki on kirjoittanut kuvan taakse:  ”Oriveden Opiston 20-vuotisjuhlassa 4/8 -29.” Kuva Maija-Liisa Mäkelältä äitinsä jäämistöstä. 

Kuvakortti oli pitkään lojunut äitini kuvien joukossa, kunnes  katsoin sen taustaa ja huomasin äitini käsialalla kirjoitetun merkinnän: iloinen kuva olikin Oriveden opiston arvokkailta 20-vuotisjuhlilta vuonna 1929!

Annikki Sarkola on saattanut olla ystävineen mukana juhlan ohjelmissakin, ainakin nuorten naisten muodostamassa kunniakujassa presidentin saapuessa. 

Kesti vielä aikansa, että sain selville muut tytöt. Henkilökuvien vertailu, kirjeet ja koulumatrikkelit auttoivat: Annikki ja Sylvi ovat käyneet samaan aikaan Kangasalan yhteiskoulua. Annikki on Orivedellä enonsa Väinö Paavolan kirjakaupan vastaavana libristinä, ja Sylvikin lienee ollut siellä töissä. Ellin perhe on asunut Kangasalla ja muuttanut sieltä Riihimäelle, mutta enempää hänen vaiheistaan en tiedä. Herrasmies jäi tunnistamatta. 

2.7.2018 tehty lisäys Ellin vaiheista poistettu 2.10.2018 – kyseessä lienee toinen samanniminen. 

 

Opiston mahtavat 20-vuotisjuhlat: presidentti ja yli
2 000 vierasta

Oriveden opiston 20-vuotisjuhlat 3.–4.8.1929 taisivat olla vailla vertaa, kun kylän nuorisokin niissä viihtyi, kuten yllä oleva kuva todistaa. Opiston johtajalla Aarne Laaksovirralla oli riittänyt ideoita, rohkeutta, suhteita ja organisointikykyä, ja uumoilen hänen vaimollaan, johtajatar Sylvillä olleen samoja ominaisuuksia.

Vaikka Laaksovirrat olivat järjestämässä vielä monia suurjuhlia Orivedelle, heidän tyttärensä todistaa, että nämä juhlat olivat mieleenpainuvimmat. (Valvanne, Leena: Rakkautta pyytämättä: Valtakunnankätilö muistelee.  1986, s. 21).

20-vuotiasta opistoa onnittelemaan kutsuttiin Tasavallan presidentin Lauri  Kristian Relanderin lisäksi myös Hämeen läänin maaherra Albert von Hellens ja Tampereen hiippakunnan piispa Jaakko Gummerus. Kaksipäiväisissä juhlissa esiintyi monia muita arvohenkilöitä ja valtakunnan tason taiteilijoita kirjailijatar Maila Talviota myöten.

Nykysilmin nähtynä tuo kaikki saattaa kuulostaa hiukan suurelliselta, mutta toisaalta – näin Orivettä ja sen opistoa kirjoitettiin Suomen kartalle.

Yleisö virtasi katsomaan ilmieläviä kuuluisuuksia, ja opisto ympäristöineen oli uudistettu juhlakuntoon. Tietysti oli tilattu kaunis sää, kuten Oriveden suurissa ulkoilmajuhlissa oli tapana. Kaiken kukkuraksi poutataivaalla pörräsi ihka oikea vesitaso, jonka kyytiin oli mahdollista päästä varttitunniksi. Lentokone seurasi myös presidentin junaa sen saapuessa Oripohjan asemalle klo 16.15.

Ei ihme, että 20-vuotisjuhlat kunniavieraineen keräsivät yli 2 000 osallistujaa. Tämä ennakoi jo seuraavien vuosikymmenten mahtijuhlien viittätuhatta hipovia osallistujamääriä.

Juhlapäivien ohjelma selviää mm. painetusta Juhlaoppaasta, jonka Timo Suvanto on julkaissut nasevien kommenttien kera blogissaan Timon poikkitiedepalsta  23.10.2017, otsikkona Oriveden Opisto 20 vuotta. Aamulehden numerossa 5.8.1929 juhlaohjelma selostetaan seikkaperäisesti.

 

Opiston uudet ihmerakennelmat kiinnostivat 

Opiston alueelle oli ennen juhlia valmistunut uusia ihmeitä: puiston kosteikkoon kaivettu tekolampi, valkoinen, katettu Presidentin portti Oripohjanmäen ylälaitaan, laulu- ja voimistelulava kahden asuntolarakennuksen, Uotilan ja Urholan väliin ja, harvinaisuus tämäkin: pergola (köynnöskehikko) lähelle edellisenä vuonna laajennettua ja kunnostettua päärakennusta. Oli siinä kaikessa kylän nuorillakin hämmästeltävää.

Luultavasti Annikki ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva miehensä Jukka Mäkelä oli ollut maalaamassa vuosina 1927–1928 päärakennusta toisena niistä kahdesta nuoresta miehestä, joiden osalle tuli myös opiston torni.

 

Oriveden Opistolle juhlareitti ehkä 1929, pres. Relander vieraili 4.8. MLMn kuva.

Arvatenkin juhlakohteesta 4.8.1929 otettu ”virallinen” kuva presidentin tuloreitin suunnasta. Liput liehuvat, juhla on meneillään, kutsuvieraita kuljettaneet autot odottavat.  Laululava häämöttää vasemmalla, ja käsittääkseni puurakenteinen pergola näkyy takana päärakennuksesta vasemmalla. Hyötypuutarha leviää kaikkialle. Kuva Maija-Liisa Mäkelän äidin Annikin jäämistöstä. 

 

Virstanpylväs kahden vuosikymmenen muistoksi

 

Oriveden Opiston virstanpylväs 1909-1929. Kuva Maija-Liisa Mäke

Virstanpylväs, vuosien 1909–1929 muistokivi,  paljastettiin lauantaina 3. elokuuta klo 17 alkaneessa avajaisjuhlassa johtaja Aarne Laaksovirran puheen yhteydessä. Kuva Maija-Liisa Mäkelän Annikki-äidin jäämistöstä, oli luultavasti myynnissä juhlayleisölle.

 

Missä komea virstanpylväs lienee nyt? Olisiko aika pystyttää uusi sen tilalle tekstein  Oriveden opisto 1909–2018?

 

Annikki selvisi yleisölennätyksestä virkein mielin

Ihmeitten ihme juhlaohjelmassa oli yleisölennätys, johon ainakin Annikki osallistui samana päivänä, 4. elokuuta, mutta luulenpa tyttökolmikon rohjenneen samaan kyytiin.

 

Annikin_ Lentotodistus_ 4.8.1929.

Lentotodistus Annikki Sarkola 4/8 -29. Skannaus Maija-Liisa Mäkelä äitinsä Annikki Mäkelän jäämistöstä.

Henkilökohtainen lentotodistus Suomen kuvalehden järjestämältä paikallislennolta on komeasti lehden edustajan ja koneen ohjaajan allekirjoittama. Alla komeilee Suomen kuvalehden sinetti korkokuvana. – Kortti on vähän nuhruinen, varmaankin kulkenut ihmeteltävänä kädestä käteen suvun ja tuttavien joukossa.

Suomen Kuvalehden toimeenpanemista lennätyksistä on juhlaoppaassa merkintä ”Lähtöpaikka Kirkkolahti”. Ainakin Annikki Sarkola oli nähnyt Kirkonkylän ensimmäistä kertaa ilmasta käsin. Tämä taisi jäädä Annikin elämän ainoaksi lentokokemukseksi.

Ylimmässä kuvassa tunnelma on sen verran vapaa, että oletan yleisölennätyksen jännityksen olevan jo ohi.

 

Aamulehden etusivu jakautui kahtia

Seuraavana aamuna 5. elokuuta tyttökolmikkomme sai ihmetellä, miten Aamulehden etusivulle mahtui vain kaksi asiaa: valtakunnalliset uinnin SM-kilpailut Tampereella ja Oriveden opiston arvokas juhla. Kuvien ja tekstien asemointi on mielenkiintoinen, ehkäpä sillä haluttiin ilmentää ruumiin- ja hengenkulttuurin tasa-arvoa – vai jääkö jälkimmäinen sittenkin ahtaammalle?

Tytöt ehkä hiukan hätkähtivät vähävaatteisia urheilijoita arvokkaitten juhlakuvien rinnalla, saattoivat jopa tuumia, että vasemman yläkuvan urheilijattaret sentään ymmärsivät esiintyä peitetymmin. Presidentin kuvan sijoitus alanurkkaan on vähintäänkin mielenkiitoinen.

 

aamulehti5_8_1029_presidentti_uimarit_50_prosenttia

Napsauta tästä linkistä Aamulehden etusivu esiin. Saat tekstin suuremmaksi klikkaamalla sitä: 

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

Lisäys 2.7.2018:

Jk.  Tarkkaavainen lukija ehkä tunnisti uimareista Pekka Tiilikaisen tutun hahmon (kuvateksti ”P. Tiilikainen kaksinkertainen mestari  keskellä”). Tiilikaisesta tuli myöhemmin legendaarinen radioselostaja. 

Orivesi ennen vanhaan -blogin ensimmäinen vuosi

suosituimmat

Kymmenen kiinnostavinta

 

Blogi Orivesi ennen vanhaan tuli 16.3.2018 olleeksi olemassa kokonaisen vuoden. WordPress-blogialusta toimittaa väkisinkin tosi tarkkaa tilastoa joistakin asioista, joten yllä ja alla pieni vuosikatsaus ajalta 16.3.2017-15.3.2018.

 

Tänä aikana ilmestyi 33 blogikirjoitusta, niistä vain kolmannes oman suvun aiheista. Kaikkiaan kone on kirjannut artikkeleille yli 9 000 näyttökertaa, joista  660 ulkomailta.

Internetin maailmassa tällaiset luvut eivät todellakaan ole kummoisia, mutta ihan tyytyväisiä voimme varmaan olla nimen Orivesi vetovoimaan näinkin mitaten. On myös muistettava, että suuri osa ilmestyneistä kirjoituksista ehti olla blogissa vain vähän aikaa.

Lukijoiden suosikkeja olivat yllä näkyvät kymmenen. Tosin esim. kirjoittajan mielestä ihan hyvä kirjoitus saattaa olla lukijoitten listan loppupäässä, aihe vain ei liene ollut tarpeeksi kiinnostava.

Tilasto kertoo kuitenkin vain kunkin kirjoituksen näyttökerrat, siis montako kertaa kyseinen teksti napsautettiin auki. Sitä se ei kerro, luettiinko sisältö, katsottiinko kuvat.

 

Yhteistyö kukoistaa: lukijoista tukijoita

 

Yllättävän moni lukija on löytänyt aiheistani tietoja ja kuvia ja tarjonnut niitä auliisti käyttööni. Myös sellaisilta, jotka eivät voi tietokoneelta lukea näitä juttuja, olen saanut  aineistoa ja kannustusta.

Järjestöjen talolle kokoontui syksystä lähtien kaikkiaan  kuusi kertaa noin 20–30 hengen joukko katsomaan ja kuulemaan blogieni tai niitä varten aiotun aineiston esittelyä.

Perustarkoitus oli antaa henkilöille, joita tietokone ei tavoita, mahdollisuus eläytyä vanhan Oriveden tapahtumiin, mutta kokoontumisista on saattanut tulla kaikkien kiinnostuneitten yhteinen juttutuokio. Keskustelu on ollut ajoittain hyvin vilkasta, ja siinä on tullut esiin kirjoittajalle hyödyllisiä lisätietoja aiheesta. — Lisäksi olen käynyt pyynnöstä kertomassa joitakin tarinoita eri tahoilla.

 

Lisäyksiä ja muutoksia kaiken aikaa

 

Aluksi olin ihastunut mahdollisuuteen muuttaa jälkeenpäin blogikirjoitusten sisältöä ja lisätä kuvia. Kuvien tunnistaminen ja muiden taustatietojen hankkiminen ja lisääminen on kuitenkin tosi hidasta.

Olen koettanut merkitä muutokset teksteihin esim. värien avulla. Paljon jälkitietoa on esim. artikkeleissa Maankuulut perinnehäät ja Sammaliston Manun viulu. Myös Kerttu-tädin tarinaan on tulossa yllättävääkin lisätietoa, ehkä erillisjuttuna.

 

Orivesi muistojen maailmankartalle!?

 

Tällainen tilasto koostui maista, joista blogisivuillani on vierailtu vuoden aikana:

maat

Itselläni on ollut eniten ihmettelemistä siinä, että sivustolla on vierailtu peräti 30 maasta. Ajatus maailmankartalle pääsystä on toki vain vitsi. Luvut eivät kaiken kaikkiaan ole suuria, mutta lähinnä hämmästyttää niiden laaja hajonta ympäri maailmaa.

Niistä on varmaan osa harhalaukauksia, mutta olisi kiva ajatella, että joku entinen orivesiläinen tai suomalainen jossain kaukana palaa aina uudelleen kurkkimaan sivuiltani, mitä Orivedellä ennen vanhaan tapahtui.

Esim. Yhdysvaltain iso luku selittyy sillä, että sieltä on vierailtu sivuillani jokseenkin joka päivä, mutta kyseessä saattaa olla vain yksi uskollinen käyttäjä + muutama hajatapaus.

Kiintoisaa on tarkata listan häntäpäätä: vaikkapa Ahvenanmaa (koneen mielestä ei Suomea!) ja Honduras yhden  kerran, Viro ja Nigeria (ainoana Afrikasta) kumpikin tasan kaksi  kertaa vuodessa!

 

Kavija_kartta

 

Kone on valmistanut yllä näkyvän maailmankartan, jossa yksikin klikkaus vuodessa voi värjätä koko maan keltaiseksi.

Etelä-Amerikka ja Grönlanti eivät ole vielä kiinnostuneet Orivesi-aiheisesta blogista, Afrikka pelastui äskettäin vaikutuspiiriimme kahden nigerialaisen napsautuksen ansiosta.

 

Haluan tässä vaiheessa osoittaa erityiskiitoksen yhteisesti kaikille niille lukuisille henkilöille, jotka ovat minua auttaneet työssäni. 

Kiitokset lukijoille, kiitokset tukijoille ja kaikille kiinnostuneille! 

Kiitos, jos levitätte sanaa Orivesi ennen vanhaan -blogista näin kunnan juhlavuoden 2019 kynnyksellä!  

 

Maija-Liisa Mäkelä

Jk. Lähiaikoina pidän taas hiukan taukoa, mutta pikku juttuja saattaa tippua hiljalleen, koska aineistoa on odottamassa. Blogityö pääsi haukkaamaan ehkä liiankin suuren palan päivistäni ja alkoi haitata muuta elämääni.

Joulu vanhassa Pehulan Paavolassa I: Talon tytär kertoo

 

 

 

Sanni Paavola (s. 1898) muistelee syntymäkotinsa joulua

 

 

Sanni noin 10-vuotiaana kotinsa Pehulan Paavolan pihassa vanhempiensa Juho ja Amanda Paavolan kanssa. mlm.

 Sanni noin 10-vuotiaana syntymäkotinsa Pehulan Paavolan pihassa vanhempiensa Juho ja Amanda Paavolan kanssa. Kuva kirjoittajalta. 

 

Näin joulun alla, kun luonto on synkkää ja maa mustaa, on mielikin sen mukainen arkisen kiireen keskellä. Kuitenkin tuohon murheelliseen mieleen tuo lohdutusta se ilon ja valon juhla, joka meitä jokaista lämmittää, nimittäin joulu.

 

Muistan niin elävästi, miten vietimme rakkaassa syntymäkodissani joulun juhlaa. Jo viikkoa ennen juhlaa aloitettiin valmistelutyöt. Kaikki tuli ajallaan suoritetuksi, sillä jokaiselle viikonpäivälle oli määrätty työnsä. Valettiin paksuja talikynttilöitä, valmistettiin makeata joulusahtia.

 

Jouluaaton askareet valmistivat juhlan

 

Kun jouluaatto valkeni, haettiin aamulla metsän kaunein kuusi, ja aloitettiin jouluruokien loppuvalmistelut. Aattoillan hämärtyessä ripoteltiin hohtavan valkoiseksi pestylle pirtin lattialle pieniksi hakattuja hyväntuoksuisia kuusenhavuja. Kohta tämän jälkeen sytytettiin omavalmisteiset kynttilät kuuseen ja juhlapöytään. Illan tunnelmaa korostettiin vielä komealla takkavalkealla.

 

 

IMG_1808

Vanhan Paavolan  käyttöesineitä keittiöstä: paistivadilla pippurikakkoformu ja puulautanen, takana mortteli, alla talossa tehty keinutuolinmatto. Maija-Liisa Mäkelän kokoelmasta. Kuva Sanna Mäki. 

 

———-

Pippurikakkojen reseptin osa, Lempi Paavola.

Pippurikakkojen reseptin alku  Sannin vanhemman sisaren Lempi Paavolan, myöh. Sarkola, ruutuvihosta. Lempi, 1883-1950, oli kirjoittajan äidinäiti. Skannaus kirjoittajalta.  (Lisätty 23.12.2017) 

———-

Kaiken tämän jälkeen pirttiin katettiin pitkä pöytä. Suuri valkea pellavaliina levitettiin sille ja puiset, upeat sahtituopit täytettiin sahdilla. Talon väki aloitti yhteisen aterian. Äitini pyysi virittämään jouluvirren. Runsaiden ruokalajien jälkeen laulettiin kiitosvirsi. Juhlan viettoa jatkettiin vielä lukemalla jouluevankeliumi ja laulamalla jouluvirsiä. Toiset valvoivat läpi yön, mutta ne, jotka ajattelivat aamulla kirkkoon menoa, riensivät nukkumaan.

 

Eläimillekin jouluruokaa

 

 Jouluyönä muistettiin myös kaikille eläimille antaa jouluruokaa. Kynttilätkin sytytettiin niitten iloksi ja niitä tervehdittiin sanomalla: ”Nyt on joulu”, johon hevosetkin hörähtäen vastasivat. Lähimmät varattomat oli pyydetty myös yhteiselle jouluillalliselle, joten juhla tuntui senkin vuoksi entistä kohottavammalta. Joulupukkikin vieraili illan kuluessa.

 

Nukahtaneet neulottiin kiinni vuodevaatteisiin

 

 

Aikaisin jouluaamuna olivat hevoset valmiiksi valjastettuina rappujen edessä viedäkseen kaikki joulukirkkoon, mutta uni oli pettänyt jonkun, ja niin salaa neulottiin vuodevaatteista peitteeseen kiinni henkilö, joka ei koko yötä jaksanut valvoa. Siinä olikin hommaa, että sai neuleet ratkotuiksi, niin etteivät vuodepeitot tulleet mukaan.

Niin sitten lähdettiin matkaan läpi hohtavien hankien, poikki peltojen kulkusten helistessä. Kun saavuttiin pyhäkköön, oli mieli tulvillaan juhlaa, sillä kirkko oli valaistu sadoin kynttilöin. Ihana jouluvirsi kaikui kauniissa pyhäkössä. Kirkonmenojen päätyttyä lähdimme ajamaan kotiin. Se vasta olikin kovaa tuloa, sillä kuski ajoi niin lujaa, että ensimmäisenä toimme joulun kotiin, niin kuin silloin oli tapana sanoa. Sai siinä varjella itseään, jottei lentänyt lumipirstaa kasvoille. Siksi olikin parasta piiloutua tukevien rekivällyjen suojaan.

Niin joulu oli vietetty ja kaikki olimme onnellisia ja tyytyväisiä kaikkeen, mitä sydämissämme olimme tunteneet ja kokeneet. Näin on jäänyt syntymäkotini joulusta kaunis ja valoisa muisto, joka lämmittää elämän ohdakkeisella polulla vaeltavaa ja virvoittaa silloinkin, kun kaikki tuntuu karulta ja kylmältä.

 

Sanni Paavola            

 

Jk. Yllä vanhan orivesiläisen Sanni Paavolan (1898–1991) muistelus syntymäkotinsa Pehulan Paavolan joulusta. – Kirjoituksen otsikoinnit ja uusi kuvitus ovat omiani.

Sannin teksti löytyi äskettäin toisen iäkkään sukulaisen jäämistöstä. Yksi Sannin vanha kirje todistaa, että hän on kirjoittanut tämän joulutarinansa vuonna 1974 ollessaan 76-vuotias. Se julkaistiin myös Aamulehdessä  ja Esko Hilskan toimittamana Keskisuomalaisessa.

 

Sanni Paavola kasvatti amarylliksia jouluksi. Kuva Esko Hilska
Sanni Paavola jouluamarylliksineen v. 1974. Korea ryijy kukki seinällä kesät talvet. Kuva Esko Hilska.

Viittauksia Sanni Paavolan traagiseen elämänkohtaloon on mm. tämän blogin artikkelissa Kerttu-tädin käsilaukku. Palaan Sannin tarinaan myöhemmin blogissani.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

Joulu vanhassa Pehulan Paavolassa II: Naapurin poika kertoo

 

Vanha Pehulan Paavola Helvi Paavolan valokuvasta maalaamana
Vanhan Paavolan pihapiiri, jota ei enää ole. Taulun maalannut 1977 Osmo Paavolan vaimo Helvi vanhan valokuvan perusteella. Kuva Markku  Fagerlund.                 

 

 

Vanha Paavola talon takaa.
Hyvin vanha Paavola takaapäin. Kuva kirjoittajalta. 

 

Naapurin poika Juuso Koivisto (s. 1900) muistelee

 

Jouluvalmistelut olivat entisaikaan rankkaa työtä

 

Joulu ja juhannus olivat ennen vanhaan vuoden suurimmat juhlat, joihin piti valmistautua niiden arvon vaatimalla tavalla. Vanhan Sanni  Paavolan (1898–1991) vuonna 1974 kirjoittama kuvaus  kotitalonsa Pehulan Paavolan joulunvietosta vuosisadan alkuvuosilta julkaistiin Oriveden Seudun Joulun vuoden 2014 numerossa. Hemmotellun talontyttären muistamat jouluvalmistelut alkoivat vasta noin viikkoa ennen aattoa ja taisivat olla kevyenlaista sisätyötä.

Sattumalta löysin kansanperinteen suurkerääjänä tunnetun maalarimestari Juuso Koiviston  (1900–1991) painamattomista muisteluksista perin toisenlaisen kuvauksen naisten joulunalustöistä Pehulassa. Muokkasin sen lyhentäen Oriveden Seudun Jouluun  2016.

Sanni ja Juuso olivat ikätovereita ja naapureita, jopa pikkuserkkuja. Näiden kahden joulumuistot nyt yli sadan vuoden takaa täydentävät hienosti toisiaan, myös sävyltään: Sanni muistelee tunnelmoiden, Juuso tarkan realistisesti, mutta elävästi.

 

Naiset riimoivat, kuurasivat, luuttusivat ja pyykkäsivät

 

Koivisto kirjoittaa:  ”Syntymäkylässäni oli neljä taloo Vähä-Maunu, Iso-Maunu, Jussila ja Paavola. Joka talon maalla oli pienempiä ja isompia torppia. Luonnollisesti jokaisen talon torpan vaimo kävi omassa talossa kuuraamassa pirtin, kyökin ja näitten porstuan. Mutta talon emännät sopivat siitä, että kuuraus tehtiin neljän talon kohdalta vuorotyönä.”

Kun neljän hengen siivouskaarti oli käynyt isot talot läpi, jokaista siivoojaa odotti sama työ omassa kodissa. Myös jouluksi pestävään suurpyykkiin tarvittiin taloissa apuväkeä. Torppien ja lähimökkien emännät tulivat yleensä halukkaasti mukaan, sillä se tiesi heille lisäansiota. Lisäksi palvikinkku mökin emännän kainalossa kotiin mennessä oli tervetullut herkkupala.

Ihmetystä herättää, miten tarkkaan Koivisto kuvaa naisten töitä. Hän paljastaa, että hänen Henriika-äitinsä ja Paavolan emäntä Amanda olivat serkukset, joten Juuso-pojalle Paavola oli tuttu sukulaistalo. Henriika oli varmaankin Paavolan emännän luottohenkilö, joka kutsuttiin naapurimökistä apuun aina kun tarvittiin riuskaa ja osaavaa monen työn taitajaa, hänhän toimi jopa pitokokkina.

Valtaosa muisteluksista lienee Henriikan kertomaa, mutta kirjoitetussa kuvauksessa on niin itse eletyn maku, että tarkkasilmäinen Juuso oli arvatenkin pikkupoikana ollut äitinsä mukana Paavolan jouluvalmisteluissa.

 

 

Vähä vesi, santa, suopa ja hakosuti kuuraustarpeina pirtissä

Tietenkin kaikkia uskonnollisia juhlia juhlittiin, kuten pääsiäistä, helatorstaita ja helluntaita, mutta silloin riitti siivouksessa permannon luuttuaminen rätillä ja vedellä, mikä hoitui kaiketi omin väin. Vain kaksi kertaa vuodessa pirtti kuurattiin valkoiseksi, Juuso muistelee: jouluksi ja juhannukseksi.

Historioitsijan tapaan hän kuvaa siivouspäivän eri työvaiheet.  Suursiivoukseen tarvittiin ainakin neljä riuskaa naista. Pirtin siivous käynnistyi aamulla viiden aikaan, koska siitä oli selvittävä lyhyen talvipäivän aikana. Alettiin tyhjentämällä sängyt: patjana toimineet pitkät ruisoljet ulos, petivaatteet pihalle tuulettumaan. Muukin pirtti tyhjennettiin kaikesta roinasta.

Katot, orret ja seinät riimottiin puhtaiksi hämähäkin seiteistä ja pölystä pitkän varren päähän kiinnitetyillä kuusen- tai katajanhaoilla. Ne levittivät pirttiin raikasta tuoksua. Riimomisen jäljeltä permanto siivottiin pölystä ja roskasta. Sitten se kuurattiin vitivalkoiseksi kuten juhannuksena,  mutta vettä ei sopinut käyttää niin runsaasti kuin kesällä.

 

Permannon kuuraus oli kova urakka

Ensin permanto kasteltiin karjakeittiön muuripadasta kannetulla kuumalla vedellä ja lian annettiin pehmentyä. Lattialle siroteltiin hienoa santaa, ja pesuun käytettiin myös soopaa (suopaa), jos sitä oli omasta takaa saippuankeiton jäljiltä. Santa ja soopa helpottivat kuuratessa lian irtoamista ja säästivät vettä. Samaan tapaan käsiteltiin keittiö ja porstua.

Näin se Koiviston mukaan kävi: ”Kaikki jotka kynnelle kykeni hakosuti kouraan ja laattiaa kuuraamaan, niin siitä alkoi valkoinen puu paistaa.” Hakosudit olivat kuusen tai katajan haoista sitaistuja ”vähän luulan (luudan) mallisia sykyröitä”.

Lattian kuivaamiseksi pirtin isoon uuniin ja takkaan pantiin valkea. Elävä tuli lisäsi tunnelmaa hämärtyvässä pirtissä. Sänkyihin oli tuotu oljet ja raikkaat petivaatteet lämpiämään. Kelpasi sinne sitten piikojen ja renkien oikaista yöunille.

 

Joulupyykki karjakeittiössä ja avannolla

Ajoissa ennen joulua kolassa (kodassa, karjakeittiössä) pestiin suurpyykki. Lakanat, tyynynliinat, hantuukit (pyyheliinat), pöytätuukit ja alusvaatteet saivat kyytiä pyykkäreitten käsissä. Pesuaineena oli kotitekoinen saippua, mutta valkopyykki keitettiin lipeässä ja huuhdottiin avannossa. Jäinen pyykki kasteltiin vielä kuumalla vedellä ja väännettiin käsin kuivaksi. Pyykkiä levitettiin kuivumaan sekä ulos naruille että vintille ja tyhjiin latoihin.

 

Aattona talonväki ja naapurusto yhteiseen juhlapöytään 

Sannin ja Juuson kertomukset jouluaatosta muistuttavat toisiaan: Tapana oli kutsua kaikki joulun valmistelutöissä ahertaneet ja muutkin lähimökkien pieneläjät perheineen aattona talon juhlavaan joulupöytään.

Takassa roihusi tuli ja omavalmisteiset kynttilät loivat tunnelmallista valoa. Lattialle oli siroteltu silputtuja kuusenhakoja, jotka toivat pirttiin väriä ja tuoksua. Miehet olivat kantaneet sisään komean joulukuusen, ja joulupukki kävi lahjoineen. Kaikki tämä oli unohtumaton kokemus etenkin torppien ja mökkien lapsille, jotka nyt kerrankin saivat myös syödä kylläkseen.

                                                                                                                                  

Joulupöydässä toistakymmentä ruokaa   

             

”Tähän malliin Hämeessä ruukattiin joulu laittaa toimeentulevissa perheissä”, Koivisto kehuu:

 

Perunalaatikkoo, räätikkälaatikkoo, makaruunilaatikkoo, paistin kanssa kuorittuja, keitettyjä perunoita, kotona liotettua lipeäkalaa, johonka vehnäjauhoilla maitoon tehtyä soosia, uunissa paistettu sian kinkku, usein lohta tai silliä (aiemmin myös itse kalastettua suolalahnaa), palvattua  mullin ja lampaan lihaa, rievää, perunalimppua ja voita, maitoo tai sahtia sekä keitettyä riiskryynipuuroo + rusinasoppaa, johonka oli laitettu sokeria ja kanelinparkkia tarpeeksi.                                                                    

 

IMG_1840.JPG

Vanhan Paavolan puulautasen pohjaan kaiverrettu talon puumerkki N, sen alle Sanni Paavola kirjoittanut kuulakärkikynällä ”noppari. Paavola. Noppari”.  Kirjoittajan kokoelmista.  Kuva Sanna Mäki. 

 

 

 

Maalarimestari Juuso Koivisto toimitti laajalti muistitietoa Orivedeltä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistolle 1970-luvulla. Kirjoitus perustuu pääosin arkistokopioihin, jotka ovat luettavissa Oriveden kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmassa Hannu Sinisalon lähdemapissa 13.

 

Maija-Liisa Mäkelä