Tuttujakin voi olla vaikea tunnistaa valokuvista

Tunnistinko edes oman mummuni?

Vanhojen sukukuvien henkilöt alkavat vähitellen käydä tutuiksi, mutta joistakin kuvista voi olla hankalaa tunnistaa edes omaa mummuaan. Näin kävi minulle, joka olen sentään elänyt tämän Mandi Mäkelän kanssa samassa talossa tai pihapiirissä 9-vuotiaaksi. Mummu oli ikänsä raskasta työtä tehnyt maatalon emäntä. Kyseessä onkin kuvia vähän nuoremmasta mummusta vuosilta, jolloin minua ei vielä ollut.  Kuvien tunnistaminen on osaksi arvailua.

Kiuruilla kylässä?

mandi_makela_oik. kai_osuuskaupanjohtaj._kylassa._ vas._salli_kiuru. _m-l.mn_kuvat.

Henkilö kahvipöydän ääressä vaikuttaa isäni äidiltä, Kirkonkylän Ala-Mattilan emännältä Amanda (Mandi) Mäkelältä. Huone on kuitenkin outo, joten Ala-Mattilassa ei olla, vaan jossakin  kyläilemässä. Entä kuka on tuo nuorempi nainen, joka ilmeisesti emännöi vierailua?

Vasta monen katselukerran jälkeen huomaan, että vasemmalle kukkien taakse piiloutuu myös mieshenkilö. Hän voisi vallan hyvin olla vaarini Heikki Mäkelä, tosin ilman tavanomaista huulipartaansa. Kyläpaikan isäntä lienee kameran takana.

Mandi ja Heikki Mäkelän perhetuttavia ovat olleet vuosina 1924–1931 Orivedellä asuneet osuuskaupanjohtaja Tatu Kiuru ja hänen vaimonsa Salli. Heikki oli vuosikymmeniä Oriveden Osuuskaupan luottamustehtävissä.

Salli Kiurusta löydän toisen kuvan (alla), joka varmistaa naisen siksi, keneksi häntä luulen.

Oriveden Osuuskauppa, vas. Heikki Mäkelä, Salli ja Tatu Kiuru, lehdessä 39 tai 40..jpg
Vas. Heikki Mäkelä, Salli Kiuru ja Tatu Kiuru. Kuva kirjoittajalta. 

Mummuni täytti 60 vuotta 1931, vaarini siitä runsaan vuoden kuluttua. Kiurut olivat selvästi nuorempia. Noihin aikoihin he muuttivat täältä Luumäen Taavettiin.

Vierailukuvan arvelen olevan 1920-luvulta, pikemminkin vuosikymmenen keski- kuin loppuvuosilta isovanhempieni ollessa noin 55-vuotiaita.

60-vuotiskuvat vertailukohteiksi

mandi+heikki_makela_60_v_ ala-mattilan_sali.

60-vuotisjuhlakuvat Ala-Mattilan salista vertailukohteiksi arkikuville. Mandi 1931, Heikki 1932. Kuva Oriveden Valokuvaamo, kirjoittajalta. 

Hupaisinta on, että oman mummuni tunnistaminen muista kuvista on vaikeampaa, ja tarvitsen siihen useita vertailukuvia. Minulle tuttu 60-vuotiskuva vuodelta 1931 ei oikein vakuuta henkilöä samaksi kuin kahvipöydän ääressä istuva.

Samanlainen leninki

Kiurujen pöydässä istuva nainen on selvästikin kuvattu myös tätini Kerttu Mäkelän kanssa kesäisessä ulkokuvassa, josta tunnistan Kertun parhaan ystävättären Paunulan Annin. Siinä mummuni leninki osoittautuu johtolangaksi eteenpäin. Se vaikuttaa samalta kuin seuraavassa, Hörtsänällä otetussa kuvassa.

paunulassa anni, mandi, kerttu ja miehet. kuva jaakko makelal
Paunulassa kesäsunnuntaina vas. nuoriemäntä Anni, o.s. Vierula, Mandi Mäkelä ja tyttärensä Kerttu. Takana Paunulan miehiä. Kuva kirjoittajalta. 

Hörtsänällä 1928

hugo_hortsana,_vas._1928_kotipihansa lammella. kuva jaakko make
Hörtsänän arboretumin tekolammella 1928. Vas. isäntä Hugo Hörtsänä. Vieraista vanhempi pariskunta lienee kirjoittajan mummu Mandi Mäkelä ja vaari Heikki Mäkelä.  Taustalla nykyäänkin pystyssä oleva punamultainen talousrakennus. Kuva Jaakko Mäkelältä.
Maija-Liisa Mäkelä
Mainokset

Kuka Pentti hakkasi nimensä Paltanmäen silokallioon?

M012_KK1782_34 (1)
Paltanmäen louhikkorinteestä avautuva ”Kylämaisema Orivedeltä” 1908.  Museovirasto – Musketti. http://www.finna.fi.  HUOM. Sama kuva vuodelta 1909 blogikirjoituksessa ”Polttovuoresta Paltanmäki” nimellä ”Näkymä Orivedeltä”  M.L. Carstensin kustantamana.  

Kallioon hakatut nimet muodostavat kulttuuriperintökohteen!

Arvasitko, että jos elämäsi alkupuolella syystä tai toisesta hakkasit kallioon vaikkapa nimesi tai nimikirjaimesi, tekosi saattaa muutaman vuosikymmenen kuluttua olla osa kulttuuriperintökohdetta? Paljolti riippuu tietysti myös paikasta, jonka valitsit kalliohakkauksellesi.

Oriveden Kirkonkylän laitamilla kohoavan Paltanmäen laella sijaitseva silokallio on ollut hyvä valinta. Aluetta nykyisestä vesitornista koilliseen nimitettiin Keinukallioksi sinne 1920-luvulla pystytetyn keinun vuoksi. Se oli suosittu kokoontumis- ja kesäjuhlapaikka. Myöhemmin vieressä oli tanssilava. Louhikkoisen mäen rinteet ja laki sammaltuneine kivineen ja kauniine näköaloineen ovat olleet kautta aikain etenkin nuorison suosiossa.

Paltanmaelta  Suojan suuntaan 1924. Leena Oksalta..jpg

Näkymä Paltanmäestä takana kohoavalle Suojan talolle päin 1924. Kuva  Leena Oksalta Paavo Toivosen albumista. 

Moni entinen nuori (mies?) on siellä hakannut merkkejä  kallioon.  Ne ovat varmasti tuttuja lukemattomille Paltanmäen kävijöille eri vuosikymmeniltä. Yllättävää on, että tuo merkkien hakkausalue on myöhemmin korotettu peräti kulttuuriperintökohteeksi.

Maakuntamuseo selvitti kulttuuriperintöä

Kirjoittaessani blogiini Oriveden Paltanmäestä nimellä Polttovuoresta Paltanmäki ja Orihvuoresta Kultavuori sain tietää, että Oriveden kaupunki on vuonna 2017 kaavoitusta varten tilannut Pirkanmaan maakuntamuseolta kaksiosaisen selvityksen Paltanmäen kulttuuriympäristöstä. Selvityksen 1. osan Arkeologinen inventointi on tehnyt Ulla Moilanen. Raportti on luettavissa internetissä.

Luen sieltä, että Paltanmäen entiseltä keinupaikalta löytyy 1900-luvun alkupuoliskolle ajoittuvia kalliohakkauksia. Vuonna 2017 tutkija luetteloi ja valokuvaa silokallioon hakattuja nimiä, nimikirjaimia ja vuosilukuja, antaa alueelle muinaisjäännöstunnuksen ja ajoittaa hakkaukset 1920-1930-luvuille. Minäkin muistan niitä joskus katselleeni paikan päällä, mutta nyt käyn syksyllä 2018 vanhalla keinukalliolla aivan varta vasten.

Pentin arvoitusta selvittämässä

Huomioni oli kiintynyt jo verkkojulkaisussa alla olevaan kuvaan, varmaankin syystä, että yksi Pentti J. on ollut luokkatoverini. Se ja muutama muu hakkausjälki on selvästi näkyvissä, mutta osan on peittänyt sammal. Kuvan mukainen kalliokaiverrus kuuluu selvimmin erottuviin. Sitä ja joitakin muita esitellään Ulla Moilasen tekemässä alueen arkeologisessa selvityksessä.

Paltanmäki Pentti Finna-727B15AB-B2A3-A86A-F5CD-E46CF684DEED.jpg
Paltanmäen silokallioon on hakattu nimi Pentti J. Sukunimen alkukirjain ei ehkä olekaan se, miltä näyttää. Lähde internetissä: http://www.siiri.tampere.fi  Moilanen, Ulla: Orivesi. Paltanmäen arkeologinen inventointi.  Pirkanmaan maakuntamuseo 2017.

Tutkija Ulla Moilanen ei lähde arvailemaan, kuka Pentti on ollut asialla, mutta minä teen sen: Pentti J:stä minulla ja varmaan monella muulla entisellä kirkonkyläläisellä tulee heti mieleen palopäällikön poika Pentti Järnberg, joka oli syntynyt 1937.

Kysäisin asiaa Pentin nuoremmalta veljeltä Eskolta (s. 1941). Hänellä oli vastaus valmiina: Pentti Järnberg ei ole hakannut nimeään kallioon, vaan asialla oli ollut Pentti Kanerva, joka asui Paltanmäen laidassa. Joku muu on täydentänyt sukunimen K-alkukirjaimen J:ksi.

Tämän oli kertonut Eskolle hänen luokkatoverinsa, Pentti Kanervan poika Matti, joka kilpaili hänen kanssaan usein koulun hiihtokilpailujen voitosta. Matin mukaan sukunimen työstö oli jäänyt kesken Pentti Kanervan lähtiessä sotaan. Tämä kalliohakkaus saattaakin olla vasta 1930-luvun loppupuolelta.

Oriveden yhteiskoulun matrikkelista löydän kaksi Pentti Kanervaa, joista vanhempi, Pentti Olavi, oli syntynyt Orivedellä vuonna 1913. Talvisodan syttyessä hän oli jo 26-vuotias. Nuorempi, Ruovedellä 1927 syntynyt Pentti, ei taida tulla kysymykseen. Vai onko vielä kolmas Pentti Kanerva?

Kaunokirjaimen ”liepukka” auttaa ajoittamaan

kaunokirjaimet

<img src=”https://orivesiennenvanhaan.files.wordpress.com/2019/01/kaunokirjaimet-1.jpg&#8221; alt=”kaunokirjaimet.jpg” width=”288″ height=”320″ class=”alignnone size-full wp-image-5311″ />
1930-luvun alussa hyväksyttiin kouluihin Toivo Salervon laatima kirjaimisto, josta tässä vuoden 1950 versio.
Lähde Lundell, Kai-Ari: Kaunokirjaimet. Pro peruskoulu –blogi 7.7.2013.
(Kuva kaunokirjaimistosta lisätty 20.1.2019.)

Toden totta, kalliokuvaa tarkemmin katsoessa K-kirjain onkin jäänyt kesken, vain ”yläliepukka” tästä sukunimen alkukirjaimesta on ehtinyt valmiiksi. Kouluissa käytettiin 1930-luvulta 1980-luvulle tätä Toivo Salervon luomaa kaunokirjainmallia.  Siinä kymmenkunta isoa kirjainta alkoi samanlaisella yläliepukalla kuin K ja J. Ennen Toivo Salervon kirjainmallistoa samoissa kirjaimissa oli myös yläliepukat.

Kuka täydensi Pentin keskeneräisen työn?

Esko Järnberg kertoi myös, että joku on myöhemmin täydentänyt sukunimen alkukirjaimen J:ksi. Myös kuvasta näkyy, että kädenjälki on selvästi heikompi ja ohuempi kuin alkuperäinen. Kysymyksiä jää vielä: Kuka? Miksi: Pilaillakseen? Johtaakseen harhaan?

Kommentit, sekä johtolangat että arvelut, tervetulleita!

Maija-Liisa Mäkelä

Sähköiset lähteet:

Lundell, Kai-Ari: Kaunokirjaimet. Pro peruskoulu –blogi 7.7.2013.

Moilanen Ulla: Paltanmäen asemakaava-alueen kulttuuriympäristöinventointi. Osa 1. Arkeologinen inventointi. Pirkanmaan maakuntamuseo. 2017. www. siiri.tampere.fi

Kirjallinen lähde:

Virta, Paavo: Oriveden yhteiskoulu 1924-1974.

Polttovuoresta Paltanmäki ja Orihvuoresta Kultavuori

Polttovuori   

RL_246897

 Näköala Polttovuorelta (n. v. 1920?).  Kuvan iso järvi on Oriselkä. Väinö Paavolan kirjakauppa. Kuvakortti Raimo Lietsalan kokoelmasta.

– moro
Oletkos kuullut paltanmäestä tämmöttistä nimee? –

– Toi paltanmäen vanha nimi jäi mietityttään onkohan siellä poltettu noitia vai vainovalkeita.  

Yllä olevat kuvakortti skannattuna ja tekstit ilmestyivät sähköpostiini  Oriveden Seudun Joulun päätoimittajalta  Raimo Lietsalalta.

Minä taisin vastata, että nimi oli tuttu ja kaikki ehdotetut vaihtoehdot lienevät mahdollisia, lukuun ottamatta ehkä noitavainoja. Vainovalkeista ja juhannuskokoista, helavalkeistakin olin kyllä kuullut puhuttavan tässä yhteydessä.

Paltanmäki on louhikkoinen, kallioinen ja metsäinen mäki, joka sijaitsee Oriveden keskustan luoteispuolella, Tampere–Orivesi -tien eteläpuolella.  ( Orivesi:  Paltanmäen asemakaava-alueen kulttuuriympäristöselvitys 2017, osa 1, s.7).

M012_HK19900208_673

”Näkymä Orivedeltä” 1909. Paltanmäen louhikkoa edessä, Kultavuori  lähin kohouma taustalla vasemmalla, Oriselkä takaoikealla.  Kuvan kustantaja M.L. Carstens. Finna.fi. -sivustolta. 

Lietsalan kortissa on Paltanmäen vanha nimitys Polttovuori.  Samanlainen kortti oli lähetetty myös tulevalle äidilleni 9.12.1921. Vielä 1920-luvun alkupuolella Polttovuori-nimi oli siis käytössä.

Hallussani oleva Polttovuori-kortti on kokenut vesivahingon. Sen taustapuolella lukee kuitenkin, että sen oli painattanut orivesiläinen Väinö Paavolan kirjakauppa. Arvattavasti kotiseutumies Paavola on valinnut, mihin muotoon nimi kortissa tuli. Ehkä hän halusi vanhan nimiasun yleiseen käyttöön.

Tunsin vain päällisin puolin näitä nimenmuutoksia. Ne eivät yleensä noudata suoraa linjaa, ja eri nimiasut voivat olla käytössä samaan aikaan. On mahdotonta ratkaista, mikä olisi ”oikein”. Omasta aineistostani löysin joitakin nimimuotoja eri ajoilta.

Polttovuori  Palttavuori  – Paltanvuori  – Paltanmäki  ja – Museonmäki tai museomäki  

Näin suoraviivaisesti Paltanmäen nimi ei liene kehittynyt, mutta kaikkia näitä on käytetty. Vanhin muoto saattaa olla tuo Polttovuori. Se voi hyvinkin johtua siitä, että levottomina  aikoina poltettiin korkeilla paikoilla ns. vainovalkeita merkiksi  vihollisen lähestymisestä. Sileäkallioinen laki soveltui myös juhannuskokkojen ja helavalkeitten polttopaikaksi.

Torvisoittoa Paltta- tai Paltanvuorelta  eri vuosina (klo 7, 8 tai 9!) 

Yhden selityksen mukaan Polttovuori vääntyi ihmisten suussa  Palttavuoreksi  tai Paltanvuoreksi – ja lopulta Paltanmäeksi.

Tämä on kai sitä kansanetymologiaa: sanan alkuperän selitys, joka ei perustu kielihistorialliseen tutkimukseen, vaan jossa kahden äänneasultaan samankaltaisen, mutta etymologisesti yhteenkuulumattoman sanan ymmärretään olevan samaa alkuperää. (Wikipedia)

Seuraavat satunnaiset esimerkit osoittavat korkeintaan, miten sekaisin eri nimiä käytettiin:

24.-25.6.1906 pidettyjen Laulu- ja soittojuhlien ohjelmassa puhutaan Palttawuoresta:  …juhannuskokko wieressä olewalle Palttawuorelle. … Kokon wieressä nuoret karkeloiwat myöhäseen yöhön. Torvisoitto  samaiselta Palttawuorelta klo 8 aamulla  (Kansanvalta-lehti). 

Sunnuntaina 23 p:nä kesäkuuta klo 7 a.p. Torvisoittoa Palttavuorella (Opas Keski-Hämeen edistysseurojen maakuntajuhlissa … 1912) – Juhlatoimikunnan puheenjohtaja oli Väinö Paavola, joka kymmenisen vuotta myöhemmin painattaa kirjakauppansa julkaisemaan korttiin nimen muodossa Polttovuori!

Oriveden suurjuhlien (mm. vanhat hämäläiset häät) ohjelmassa oli sunnuntaina 30. p. heinäk. 1933 klo 9 Torvisoittoa Paltanvuorelta. (Oriveden Sanomat).

Myös vanhoissa kartoissa tiedetään käytetyn nimeä Paldanvuori.

Paltanmäki  — Museomäki 

Arvelen, että hiljalleen  vuorta alettiin kutsua realistisesti mäeksi, ja muoto Paltanmäki vakinaistui.

Nykyiselle nimimuodolle löytyi toinenkin selitys:

Tämän helposti erottuvan ja jo aikaisin kevättalvella paljastuvan palttansa tähden on tuo mäki saanut nimekseen Paltanmäki (orivesiläinen kanttori ja museomies  K.I. Peltonen vuonna 1940 artikkelissaan Paltanmäki museon paikkana – Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisussa).

Paltta on vanhan kielen sana merkityksinään ´viettävä reuna, ahde, rinne, luiska, vieru´ (Nykysuomen sanakirja). Olisiko tässä uskottavin selitys nimelle?

Mäelle vuodesta 1934 rakentunut Paltanmäen kotiseutumuseo  antoi aiheen puhua myös Museonmäestä tai museomäestä.

Tunnettu orivesiläinen kansakoulunopettaja, runoilija ja kotiseutumies Väinämö Lauttajärvi  suosi kahta eriaikaista rinnakkaismuotoa: Hän kirjoitti Kansanopisto-lehdessä 1938 suunnilleen näin:  Mutta tämän kylän yleiskuvaa ei saa sen halki kulkiessaan, eikä sitä ympäröivä maisema avaudu täydellisesti ellei vaivaudu nousemaan Oriveden Museomäelle eli Paltanvuorelle. Vain sieltä silmäillessä voi tajuta seudun aineellisen tason ja kauneusarvot. (Sinisalo, Hannu: Orivesi. Maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi. 1990, s. 29).

133,Aaltonen no 12, 1953.
 Orivesi ilmasta 1953. Keskellä edessä pieni metsäinen kohouma on Kultavuori, takana Paltanmäki laajan metsäalueen etummaisena ”niemekkeenä”. Kuva Albin Aaltonen, Arto Roineen kokoelmasta. 

Kumpi vie voiton korkeuskilpailussa: Paltanmäki vai Kultavuori?

Vertailukohteeksi nimikysymyksessä otin Kirkonkylän toisen keskeisen kohouman Kultavuoren, jonka nimi on myös vaihtunut, aikaisempi oli  Orihvuori. Mielenkiintoista on, että toinen on muuttunut vuoresta mäeksi ja toinen säilynyt vuorena. Tuli mieleen katsoa, olisiko kohouman korkeus vaikuttanut nimeen.

Kirjaston Ilkka Kaita-aho avusti minua ansiokkaasti vuorten ja mäkien korkeuden selvittämisessä.  Hän varmisti Paltanmäen ja Kultavuoren korkeuden vielä Oriveden kaupungin vt. kaavoituspäälliköltä Seppo Tingvallilta, joka lähetti paluupostissa kuvat peruskartasta korkeuskäyrineen: Paltanmäki 157,9 m ja Kultavuori 133,4 m.

Karttakuvissa korkein kohta on merkitty keltaisella.  Molemmissa on todella jyrkkiä rinteitä.

Paltanmäki

image001

Paltanmäen korkein kohta 157,9 metriä osuu kotiseutumuseon päärakennuksen Kahilaniemen taakse (iso rakennus kuvan keskellä). Ote peruskartasta. 

Kultavuori

image002

Kultavuoren korkeiman kohdan (133,4 metriä) länsipuolella törröttävät vielä  vanhan työväentalon palossa säästyneet ulkoraput ja perustukset. Kultavuoren koulu vasemmalla ylhäällä, Laulumaja alhaalla keskellä. Ote peruskartasta. 

Paltanmäki kohoaa täsmälleen 24,5 metriä korkeammalle kuin Kultavuori. Luvut  voinee käytännössä pyöristää: Paltanmäki 158:aan ja Kultavuori 133:een  metriin. Korkeus ei välttämättä määrää nimitystä mäeksi tai vuoreksi.

Kultavuori-nimi on suomennos, koulunmäki yleisnimi 

Kultavuoren aikaisempi nimi on ollut Orihvuori.  Muistan jonkun vanhan orivesiläisen kaivanneenkin komeaa Orihvuori-nimeä. Nimi Kultavuori ei viitanne mihinkään kultaesiintymään noilla tienoin, vaikka sellainen ajatus tulee helposti mieleen, kun tietää Oriveden maaperästä löytyneen ja löytyvän kultaa.

Vuori sai nimensä yksinkertaisesti sillä sijaitsevan talon omistajan mukaan. Hannu Sinisalo toteaakin uskottavasti: paikka sai nimensä Gyllenberg-nimen suomennoksesta, Kultavuoresta.  Sattumalta sukunimi päättyi vuori-sanaan.

Vuosina 1847-1864 pitäjänapulaisena (pappi) toiminut Johan Gyllenberg oli rakennuttanut 1800-luvun puolivälissä asunnokseen pohjalaistyylisen hirsirakennuksen. Tunnemme sen Kultavuoren Laulumajana, jonka omistavat yhdessä Oriveden Mieslaulajat ja Oriveden Naislaulajat. Kultavuori-nimitys lienee yleistynyt siis 1800-luvun loppupuoliskolla.

Laulumaja. Esite. Kirjoittajan kokoelmasta.
Kultavuoren Laulumaja. Kuva esitteestä kirjoittajan kokoelmasta.

Gyllenbergin kuoleman jälkeen talossa tapahtui silloisen omistajan raaka murha, johon liittyy niin paljon epäselvyyttä, että palaan siihen ehkä toisessa kirjoituksessa.

Koulunmäki  

Rakennus toimi vuodet 1872–1880 Oriveden ensimmäisenä kansakouluna. 1880 sen viereen kohosi isompi  puinen kansakoulurakennus, jonka 1950-luvulla korvasi Keskuskoulu, nykyinen Kultavuoren koulu. Ei ihme, että paikkaa kutsuttiin myös koulunmäeksi, silläkin nimellä on pitkät juuret.

Oriveden työväentalo kohosi lähes Kultavuoren korkeimmalla kohdalla vuodet 1910–1972, jolloin se paloi. Sota-aikana rakennuksessa käytiin myös koulua, koska koulutilat olivat armeijan käytössä.

Kaksi keskeistä mäkeä – pala paikkakunnan kulttuurihistoriaa

Selvitellessäni Oriveden Kirkonkylän kahden keskeisen mäen nimihistoriaa – oikeina vuorinahan niitä ei kumpaakaan voi asiallisesti pitää – niiden merkitys kylän ja koko pitäjän vaiheissa korostui mielessäni. Nimenmuutoksista huolimatta ne ovat palvelleet asukkaitten vapaa-ajanviettoa sukupolvesta toiseen, niille on pystytetty tärkeitä rakennuksia ja rakennelmia, ja ne ovat olleet vaikuttavien toimintojen tapahtumapaikkoja. Niistä suunnittelen uutta kerrottavaa.

Maija-Liisa Mäkelä 

Kruunuhäät 1950: Vehkalahdesta Suojan kautta Paltanmäelle

Orivesi ennen vanhaan -blogin vuosikatsauksessa  Oriveden Järjestöjen talolla (Latokartanontie 2) keskiviikkona 21. maaliskuuta 2018 käytiin läpi mm. mitkä olivat vuoden aikana blogin lukijoiden suosikkikertomukset tai vaikkapa ne 30 maata, joissa blogi on avattu. Blogisti kertoi myös, miten monenlaista apua lukijayhteisö ja sen ulkopuoliset ovat antaneet hänelle. 

 

IMG_20180217_0015 (1)

Kruunuhäitten morsiusparit 6.8.1950 Paltanmäellä: Heikki Lepo (vas.), Tellervo Valta, Kaisu Sihvo, Tuomo Huitu.  Kaisun puku on turkoosinsinertävä. Kansallispukuja vilahtelee vieraitten yllä. 

 

Tämä blogikirjoitus syntyi kokeiluna: ensin keräsin eläviltä muistajilta aineistoa, jonka pohjalta koostin  kokonaiskuvauksen.
Se syntyi yhteisöllisesti vielä elävistä muistoista. 

Monet muistajat, jotka olivat olleet mukana vuoden 1950 kruunuhäissä tai ainakin kuulleet niistä, saatiin kertomaan ja lainaamaan valokuvia. 

Aikaisemmin olen kirjoittanut niin vanhoista asioista, että muistajia ei ole juurikaan ollut.  Tieto on ollut pakko poimia pääosin kirjallisista lähteistä ja kuvista, jopa äänitteistä.

 

Kruunuhäissä morsiamella on kruunu

Aineistoa koostaessani minulta kysyttiin, mitkä ne kruunuhäät oikein ovat. Siispä käsiteselvennys:

Kruunuhäät ovat saaneet nimensä siitä, että niissä morsian kantaa morsiuskruunua. Nykyaikana kruunuhäät ovat näytännöllisiä perinnehäitä,  spektaakkeleita, joissa morsiuspari ja häävieraat ovat roolihenkilöinä. Häissä noudatetaan vanhoja tapoja ja osallistujat ovat pukeutuneet esitettävän ajankohdan asuihin.

Laajasti kuvaamani vuoden 1933 perinnehäät olivat myös kruunuhäät, mutta järjestäjät halusivat kutsua niitä vanhoiksi hämäläisiksi häiksi. Etelä-Pohjanmaalla, mistä vuoden 1950 Oriveden kruunuhäiden malli tuli, kruunuhäitä pidettiin paikoin melko tiuhaan aina 1960-luvulle saakka. Oriveden naapuristossa niitä on ollut harvakseen.

 

Kruunumorsiamet ja orivesiläisyleisö muistajina

Hienointa oli, että molemmat vuoden 1950 kruunumorsiamet Kaisu Huitu, o.s. Sihvo, 87 v, ja Tellervo Jokinen, o.s. Valta, 91 v, olivat tavoitettavissa ja kertoivat auliisti omia muistojaan haastattelijoille. 

 

1950_Albumin alkulehti.

Kaisu Sihvon kruunuhääalbumin etulehti.

 

Työ eteni suunnilleen näin:

1. Kuvilla oli entistä keskeisempi rooli. Kaisu Huitu oli ennalta lainannut kruunuhääalbuminsa minulle. Sen valokuvia skannasin blogiluonnokseen, jonka asetin jo varhaisessa vaiheessa nähtäväksi  verkkosivuilleni.

2. Tarmokas vapaaehtoistukeni Leena Oksa otti yhteyden Tellervo Jokisen sukuun, ja Tellervon edesmenneen puolison Leo Jokisen nuorin sisar, kokenut sukututkija Marja-Leena Töyrylä,  otti ystävällisesti tehtäväkseen haastatella tätä kruunumorsianta. Hän skannasi ja lähetti myös Tellervolta löytyneitä kruunuhääkuvia.

3. Asettelin niitä aikajärjestyksessä täydentämään Kaisun albumin kuvia, ja sainkin melko kattavan kuvakertomuksen blogiluonnokseeni.

4. Sitten oli vuorossa 21. helmikuuta 2018 blogiesittelyjeni sarjassa avoin keskustelutilaisuus Järjestöjen talolla (Latokartanontie 2, Orivesi). Siellä heijastettiin nähtäväksi kruunuhääkuvien kavalkadi. Tunnistettiin henkilöitä ja paikkoja. Haastattelin Kaisu Huitua sekä Marja-Leena Töyrylää, joka toi Espoosta asti kälynsä Tellervon terveiset. 

5. Syntyi  innostunut, vilkas yleisökeskustelu, jonka antia olen sittemmin hiukkasen tarkistanut ja lisännyt. ”Koneenkäyttäjänä” tilaisuudessa toiminut Merita Lähteenmäki oli myös kirjurina, kun valokuvien henkilöitä ja paikkoja tunnistettiin. Sain monen monta arvokasta tietoa juttuni täydennykseksi.

6. Juttua jatkettiin kahvihetkessä Lähimmäisen kamarin puolella. 

Blogikertomus rakentui asteittain tämän kaiken pohjalta. 

Kiitos kaikille muisteluista ja aineiston lainaamisesta! 

 

 

Oriveden kruunuhäät sunnuntaina 6.8.1950

Tuottaja ja ohjaaja Jukka Harju Etelä-Pohjanmaalta

Soittajat Tuurin pelimannit 

Hääpareja esittivät (ei vihitty oikeasti):

Kaisu Sihvo (myöh. Huitu) ja Tuomo Huitu

Tellervo Valta (myöh. Jokinen) ja Heikki Lepo

 

 

IMG_20180217_0005 

Tellervo Jokisen tallentama leike häitä seuraavan viikon Aamulehdestä.  Lehden ja Kaisu Huitun tietojen välillä on pieni ristiriita: Kaisun mukaan Suojalle poikettiin hääaterialle jo menomatkalla. 

 

Kuvakavalkadi Kaisu Sihvon (> Huitu) ja Tellervo Valtan (> Jokinen) albumeista

 

(Tellervo Jokiselta saatujen kuvien tekstit ruskealla värillä)  

 

IMG_20180217_0002 (1)Lähtöhetki klo 12: Hääparia esittävät Tellervo Valta ja Heikki Lepo lähdössä kolmansina hevoskulkueessa Vehkalahden Anttilan pihasta. Taustalla talon navetta.  Oman Veitto-hevosensa ohjaksissa seppä Matti Seppälä, kärryt lainattu Hörtsänältä.  (Tämä kuva vaihdettu ensimmäiseksi ja tiedot tarkistettu 1.3.2018). 

 

IMG_20180217_0007 (2)Hääkulkue ohittaa puolenpäivän jälkeen Oriveden rautatieaseman. Kulkuetta johtavat Tuurin pelimannit, jotka saivat parhaat rattaat. 

 

unnamed

Kulkue tulossa Kirkonmäkeä ylös hautausmaan kohdalla. Ensimmäisenä (pelimannien jälkeen) Kaisu Sihvo ja Tuomo Huitu, ohjissa Väinö Huitu. Perässä Tellervo Valta ja Heikki Lepo Matti Seppälän kyydissä.  

 

 

Kruunuhaat_1950._Kuva_Kaisu_Huitulta.

Kruunuhääpari Tuomo Huitu ja Kaisu Sihvo kulkueessa Oriveden Kirkonkylässä Läsitorin kohdalla. Ohjastajana sulhasen pikkuveli Väinö Huitu. 

 

 

2. 1950_Kulkue_Mantysaari..jpg

Johtajaopettaja K.R. Mäntysaari itse ohjaksissa, vaimoa esittää kampaaja Elvi Timonen.  Katsojista tunnistettu keskellä  talon seinämällä viuluniekka Aali Snellman. 

 

 

3. 1950_Muonamies..jpg

Hevoskulkueessa viimeisenä muonamiespari, emäntä ohjaksissa. Kansa seuraa Kirkonkylän raitin täydeltä.  Poliisimiehet arvattavasti vas. nimismies Jalmari Lano, kesk. Bruno Jokinen ja oik. Svante Elo (he olivat Oriveden todellista virkavaltaa).  Talot edestä taaksepäin Kauppakunta Kotipohja, vanha (ent. Kytöniemen) apteekki, Osuusliike Kanta-Häme ja Ilmari Paunun Teerijoki. 

 

 

4. 1950_Kruunuhaavaki_Suojan_edessa.Kuva_Kaisu_Huitulta..jpgKruunuhääväkeä Suojan edessä 6.8.1950.  Hääparit vasemmalta: Tellervo Valta ja Heikki Lepo, Kaisu Sihvo ja Tuomo Huitu, vieressään  Anna Suramo ja Jukka Harju. Suramon takana vas. Senja Sierilä ja oik. Kaleva Mäntysaari.  Kymmenvuotiaat morsiustytöt vas. Pirkko Lilja (> Karhunmaa) ja Elina Rantanen  (> Jarkko).  

 

7. 1950_Ateria..jpg

Kruunuhääateria Suojalla. Kahden kynttilän välissä  hammaslääk. Anna Suramo ja ohjaaja Jukka Harju, jotka esittivät Kaisu-morsiamen vanhempia. 

 

IMG_20180217_0010 (1)

Suojalta lähdettiin kävellen Paltanmäelle (Museomäki). Takana häämöttää Läsitorin pylväs ja monihaarainen tienviitta sekä Vuorisen talo (tunnistettu yleisötilaisuudessa  21.2.2018).

 

8. 1950_Soittajat..jpg

Paltanmäelle noustiin soittajat etunenässä. 

 

 

IMG_20180217_0025

Kahvit  (oikeat vai korvikkeet?) Paltanmäen tanssilavan kioskista. 

 

 

IMG_20180217_0009.jpg

Paltanmäen avolavalla hääväki valmistautuu tanssinäytökseen. 

 

 

9. 1950..jpg

Häävalssi alkaa.

 

 

10. 1950._Paltanmaki_6.8.
Näkymä Paltanmäen silloisesta näkötornista tanssilavan suuntaan illansuussa 6.8.1950. 

 

Kulta- ja hopeahääpari

Otteita Marja-Leena Töyrylän muistiin merkitsemästä Tellervo Jokisen puhelinhaastattelusta 18.1.2018:

”Kruunuhääparit olivat nimellä kultahääpari Kaisu Sihvo ja Tuomo Huitu sekä hopeahääpari Tellervo Valta ja Heikki Lepo.

Kulta- ja hopeakruunun kuljetti mukanaan Jukka Harju Pohjanmaalta. Hän kiersi ympäri Suomen organisoimassa kruunuhäitä, myös näytelmävaatevarasto kulki hänen mukanaan.

Orivedellä organisoimassa olivat hammaslääkäri Anna Suramo ja (kampaaja) Senja Sierilä, joka ohjasi talven aikana seuratanssiopetuksen ja harjoitukset. ”

”” Tuona aikana oli paljon seuratoimintaa,  puuhattiin kaikenlaista hauskaa yhdessä sota-ajan tapahtumista vapauduttua (Tellervo Jokinen).

Kruunun valinnassa putkahti hääkulkueitten orivesiläisen erityistuntijan taiteilija Paavo Toivosen nimi esiin. Tellervon  mukaan Toivonen ei hyväksynyt hämäläistä morsianta esittävälle pohjalaista kultakruunua, vaan järjesti puolukanvarvuilla koristellun suuremman kruunun Kaisulle, Tellervon päähän laitettiin sitten pienempi kultakruunu.

Seuraavaan olen poiminut taustatietoja vihkosesta Oriveden Ponnistus 1908–1958,
s. 15 ja 16:

Kruunuhäiden pääjärjestäjän Oriveden Ponnistus r.y:n puheenjohtaja kenkätehtailija Paavo Lilja (> Karhunmaa), joka Aamulehden mukaan piti tervetuliaispuheen, toimi Ponnistuksen johdossa vuodet 1934–1939 ja 1944—1950 (jälkimmäinen jakso on pudonnut pois julkaisusta Oriveden Ponnistus 1908–2008!).

Tellervo Jokisen mainitsemat organisoijat  Anna Suramo  ja Senja Sierilä olivat Ponnistuksen Naisosaston aktiivitoimijoita ja entisiä puheenjohtajia: Senja Sierilä 1945-1947 ja Anna Suramo 1948-1949. Vuoden 1950 puheenjohtaja oli Aili Oikarinen.

 

Ohjaaja valitsi morsiusparit tanssikurssilta

Kaisu Sihvo oli tullut vuonna 1949 Orivedelle Karjalan evakkona. Hän meni jo saman vuoden syksyllä mukaan Oriveden Ponnistuksen Suojalla järjestämiin vanhojen häätanssien harjoituksiin, joita pidettiin joka viikko kesään asti.

Kaisu kertoo, että tanssiharjoitusten loppuvaiheessa Jukka Harju kerran osoitti sormella kruunuhääparit: tuo pari ja tuo pari. Aivan umpimähkään hän ei varmaan valintaansa tehnyt, luulenpa hänen valinneen parhaat tanssijat.

Tällaiset olivat Harjun valinnat häitten päähenkilöiksi:

Maanviljelijä Tuomo Huitu, 1925–2000,  ja Oripohjan aseman konttoriapulainen Kaisu Sihvo, s. 1930.
Libristi Tellervo Valta ja rakennusmestari Heikki Lepo samanikäiset, syntyneet vuonna 1927.

 

Kymmenvuotiaat morsiustytöt

Hääväen yhteiskuvassa mukana olleitten morsiustyttöjen tiedot aiheuttivat yllättäen päänvaivaa. Moni tunnisti heidät Liljan Pirkoksi ja Rantasen Elinaksi.

Kuvassa tytöt näyttävät noin 10-vuotiailta, mutta esim. Oriveden yhteiskoulun 50-vuotismatrikkelissa Pirkko Liljan syntymävuodeksi on merkitty 1947! Tiesin, ettei se ollut mahdollista, mutta koulultakaan ei löytynyt muuta tietoa. Monipolvisen kyselykierroksen jälkeen entinen luokkatoverini Tuula Vainio, o.s. Jokinen hankki sukututkimustiedon, jonka mukaan  Pirkko oli syntynyt vuonna 1940 kuten Elinakin.

Martti Vuoriselta sain vahvistuksen siihen, että hänen luokallaan yhteiskoulussa oli vähän aikaa toinen, v. 1947 syntynyt Pirkko Lilja. 

 

Vuosi 1950 yhteisissä muistoissamme

 

Kahvia vai korviketta?

Keskustelutilaisuudessa pohdittiin monia aikaan liittyviä ilmiöitä. Sotien päättymisestä oli kruunuhäitten aikaan vasta viitisen vuotta. Elettiin pula-ajan loppua, vaikka suurin osa tarvikkeitten säännöstelystä oli jo purettu. Pula-ajan katsottiin päättyneen vasta kun kahvi vapautui vuonna 1954.

Kahvi oli siis vielä kortilla. Yhdessä innostuttiin pohtimaan, juotiinko kruunuhäissä kahvia vai korviketta. Kaupoista sai sodan jälkeen säännöstelykupongilla henkilöä kohden ¼ kg korviketta kuukaudessa. Kahvia se sisälsi korkeintaan 25 %, loput erilaisia korvikeaineita kuten paahdettua viljaa, juureksia ja sikuria tai voikukanjuurta.

Tuohon aikaan sai kuitenkin jo ostaa myös kalliimpaa ns. verokahvia, josta paahtimo oli maksanut valtiolle valmisteveroa. Arveltiin, että Ponnistus oli kaiketi hankkinut häihin tätä oikeaa kahvia. Muussa tapauksessa häävieraitten olisi pitänyt tuoda omat kahvikuponkinsa. Myös Tellervo Jokinen muistaa Oriveden kruunuhäissä tarjotun kahvia eikä korviketta.

Mietittiin myös yhdessä, mitä ruokia suurista savikupeista mahdettiin tarjota hääaterialla. Ainakaan Kaisu ei sitä muista. Tellervolla on ruokailukuva, jossa syödään arvatenkin lihasoppaa tai muuta liemiruokaa.

Hevoskulkue

Hääkulkueeseen osallistui Aamulehden mukaan parikymmentä hevosvaljakkoa. Kiesejä oli lainailtu isoista taloista.

Niiden kulkema matka oli kuutisen kilometriä eli paljon pidempi kuin vuoden 1933 häissä: noin kilometri Kirkonkylän Parpolasta Oriveden Opistolle. Toista hääparia kuljettaneella seppä Matti Seppälällä oli Onnistaipaleen Hörtsänältä lainatut kiesit.

Komea, kiiltäväkupeinen hevonen oli Matti-sepän oma juoksijaori.  Hän ohjasti itse kasvattamaansa vikuria Veittoa. Matin veljentytär Ulla-Maija Hildeen, o.s. Seppälä muisteli, että nimi oli alun perin Veikko, mutta kun Helena-sisko ( > Boegens) ei pienenä osannut sanoa k-äännettä, nimi muuntui aikuistenkin suussa Veitoksi.

 

Kuinkas sitten kävikään!

Vuoden 1950 kultahääparista Kaisu Sihvosta ja Tuomo Huitusta tuli loppujen lopuksi oikea aviopari. Kruunuhäitten jälkeen Tuomo otti tavakseen noutaa Kaisun Oripohjan asemalta tämän työpäivän päättyessä ja saatella hänet kotiin.  30.6.1951 pari vietti oikeita häitä, mutta tällä kertaa pienessä piirissä.

 

Vuosien 1933 ja 1950 häitten vertailua

Vuoden 1933 mahtihäissä korostui niitten hämäläisyys ja koko: olihan häänäytöksen varsinaisia vieraita 400, ja lisäksi lähes kaksisataa ylimääräistä sekä kuokkavieraat. Laaja ohjelma ruokailuineen noudatti tarkkaan vanhaa orivesiläistä perinnettä. Eriaiheisia oheistilaisuuksia oli runsaasti, mikä takasi ison osallistujamäärän.

Vuoden 1950 häät olivat hiukan pienemmät ja vaatimattomammat, ja ne järjestettiin Jukka Harjun ohjaaman eteläpohjalaisen mallin mukaan. Harjusta en ole löytänyt taustatietoja, mutta hän lienee ollut Tuurista kuten pelimannit, jotka hän toi mukanaan.

Vuoden 1933 mahtihäät pidettiin Oriveden opistolla, vuoden 1950 häät Suojan talolla.

Hevoskulkueen matka oli 1950 kuutisen kilometriä eli paljon pidempi kuin vuoden 1933 häissä: noin kilometri Kirkonkylän Parpolasta Oriveden opistolle.

Vuoden 1950 häihin osallistuvien vieraitten määrää en toistaiseksi tiedä, mutta ulkopuolista yleisöä arvioitiin  olleen liikkeellä molemmissa häissä viitisentuhatta. Kaunis sää suosi kumpaakin juhlaa. Oriveden asukasluku oli vuonna 1933 noin 6.100  ja 1950 liki 8.300. Vanhemmissa häissä oli kaiketi  enemmän Oriveden ulkopuolisia katsojia.

 

 

 

Vas. Paavo Karhunmaa (ent. Lilja) puhumassa 1952, paikka tuntematon. Kaupungin kuva-arkisto. Oik. Paavo Toivonen ohjaa näytelmää Paltanmäellä 1937. Kuva Leena Oksalta. 

 

Yhteistä kummallekin tapahtumalle oli, että toinen järjestäjistä oli Oriveden Ponnistus! Ponnistuksessa aktiivisesti toiminut kenkätehtaanjohtaja Paavo Lilja (myöh. Karhunmaa), joka oli sekä liikunnan että kulttuurin ystävä, oli taustavoimana molemmissa häissä. Vuonna 1933 päävastuussa oli käsittääkseni Oriveden Museoyhdistys, pääorganisoijana  tilallinen Hugo Hörtsänä, puvustajana ja ohjaajana taiteilija Paavo Toivonen, lyömättömiä kotiseutumiehiä molemmat. Kaikki tehtiin yksityiskohtia myöten omin voimin.

1950 häät ostettiin luultavasti kokonaisuutena malliohjelmineen, soittajineen ja pukuineen eteläpohjalaiselta Jukka Harjulta. Päävastuu tilaisuuksista oli arvatenkin Ponnistuksen käsissä, ja toisena järjestäjänä toimineita Oriveden sotainvalideja haluttiin kaiketi tukea juhlien tuotolla.

Maija-Liisa Mäkelä

ORIVEDEN VANHA PUUKIRKKO MIKKO UOTILAN KUVISSA

UUTTA: Katso alempaa 10.12.2017 lisätty kappale Se löytyi sittenkin

Tutkiessani valokuvista vanhaa puukirkkoamme Oriveden maisemissa pöytälaatikostani osuu silmiini nippu orivesiläisen taiteilijan Mikko Uotilan maalauksista painettuja postikortteja.  Huomaan, että joissakin korteissa tuttu keltainen kirkontorni ja tapuli komeilevat myös: olen näköjään halunnut säästää kirkkokuvat.

Kuvissa vanha, vuonna 1781 valmistunut puukirkko on vielä ennallaan. Ne sijoittuvat  aikaan ennen kevättä 1958, jolloin orivesiläisiä  kohtasi suuri järkytys:  kirkko paloi poroksi tuhopolton seurauksena. Vanha kellotapuli säilyi.

 

Vanha kirkko maalaismaisemassa

 

Mikko Uotila: Ehtookellot. Akvarelli 1998. Käsityö-Elka & Taide-Kraplakka painattanut kortin Oriveden Kirjapainossa. Kaikki kuvat ovat kirjoittajalta, ellei muuta mainita.

Artikkelin otsikkokuvana (yllä) nostalginen kirkkomaisema lounaan suunnasta katsottuna. Siinä on kuvattu suunnilleen sama näkymä kuin valokuvassa Siukolan heinäpellolta artikkelissani Vanha puukirkko sulautui osaksi maisemaa. Tässä maalauksessa on monta katsojaa puhuttelevaa tekijää: vanhojen kirkkorakennusten sopusointuiset ääriviivat, vehreä peltomaisema laiduntavine eläimineen ja horisontin avaruus.

 

Kirkko keskellä kylää

 

 

 

Vasen kuva.  Mikko Uotila: Kirkkotie, akvarelli. Postikortiksi Taide-Kraplakka ja Oriveden Sanomalehti Oy.
Oikea kuva. Mikko Uotilan maalaus vuodelta 1995. Postikortiksi  Käsityö-Elka ja  Oriveden Kirjapaino.

 

Rinnakkaisista kuvista vasemmanpuolinen, nimeltään Kirkkotie,  saattaa kuvata aikaa ennen 1950-luvun alkua, jolloin ns. Eerolan (nykyisin Anttilantien) mutkaa ei ollut vielä oikaistu nykyisen Keskustien osaksi. Kirkkokansaa näyttää tulevan vasemmalta vanhalta tieltä, mutta kuvassa ehkä myös Keskustien suunnasta. – Lisäys 9.11.2017: Tämä maalaushan komeilee Oriveden seurakuntakeskuksen kahvion seinällä! 

Kortissa edessä vasemmalla kuvatun Oriveden Puhelinyhdistyksen talon ja taemman  Kustaa Teerijoen talon taiteilija on sijoittanut  suunnilleen silloiselle paikalleen.  Tien oikealla puolella näkyvät edessä Karosen vanha kauppatalo ja takana Syrénin kelloseppäliikkeen rakennus. Molemmat ovat vieläkin pystyssä, joskin tyhjillään.

Näkymä on kuvattu yläviistosta, taustana Oriveden komeat  maisemat.

Oikeanpuolisessa kortissa tie kirkolle lähtee Laitisen lihakaupan ja makkaratehtaan (matala osa  edessä vasemmalla) kulmalta, kulkee Auvisen kauppatalon (osa siitä oikealla) ja entisen Pölkkysen sekatavarakaupan välistä nykyisen Keskustien reittiä kohti kirkkoa. Tapulin lähellä sijaitsevat talot taiteilija on häivyttänyt kuvasta, jolloin Teerijoen (Paunun) ruskea rakennusryhmä pääsee esiin. Oriveden kenkätehdas, valkoinen iso rakennus kuvan keskivaiheilla, saa tilaa Pölkkysen näyttävän asuinrakennuksen takana.

Näkymä kirkolta kylälle

 

Oriveden vanha kellotapuli ja uusi kirkko (1961). Mikko Uotilan.jpg

Vanha kellotapuli ja uusi kirkkko, Mikko Uotilan maalauksessa 1996. Kortiksi painattanut Käsityö-Elka. 

 

Laatikon pohjalta löytyi vielä vanhaa kellotapulia ja vuonna 1961 valmistunutta uutta kirkkoa kuvaava kortti. Siinä kuvaussuunta on muuttunut, nyt katsotaan kylää kirkolta päin. Kuvaan on koottu runsaasti kylän uudempiakin maamerkkejä. Tapulin takana vasemmalla Liikuntahalli ja valtion virastotalo (nykyinen Orivesitalo), taempana vanha Kauppakunta Kotipohjan liiketalo, Auvinen ja Kivilinna. Ylimpänä Paltanmäen tuulimylly, Yhteiskoulu ja Kultavuoren koulu, siitä alaspäin oikealla Oriveden Opisto.

Suunnilleen saman näkymän löysin yllättäen lokakuussa 2017 taulusta orivesiläisen lounasravintolan seinältä. Kylä on siinä paljon paljaampi, uusi kirkko ja vain muutama maamerkki ovat näkyvämmin esillä.

Kirkko maisemassa

 

Kirkkovene, fiktiivinen maisema, puukirkko. Taiteilija Mikko Uo

”Myöhästy, kun Kertteen akka kirkosta”. Mikko Uotila, öljyväri 1998, postikortiksi painattanut Käsityö Elka & Taide-Kraplakka.

Ihmettelin aikanaan, miksi taiteilija oli antanut maalaukselleen tuollaisen nimen, mutta sitten selvisi, että se perustui vanhaan kansantarinaan. Tarina taas löytyi sattumalta, kun olin pyynnöstä toiseen tarkoitukseen etsimässä tunnetun kotiseutumiehen Hugo Hörtsänän kirjoituksia vanhasta Orivedestä, joita muistin hämärästi nähneeni jossakin julkaisussa.

Hyllystäni löytyikin ohut kirjanen nimeltä  Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisu, jossa on myös vajaa seitsemän sivua etsimääni Hugo Hörtsänän antamaa vanhaa tietoa. (Seurakunta- ja kunnallishallinnon yhteiset  400-vuotisjuhlat oli sodan ja pula-ajan vuoksi siirretty vuodelta 1940 vuoteen 1949.)

Kertteen akan tarina Hugo Hörtsänän kertomana

[Sitkeä] ”on ollut se Kuoreveden akkakin, joka Kertteen kylästä eräänä sunnuntaiaamuna tuli Oriveden kirkkoon. Hän hiukan myöhästyi, kun Pehulan tasasella noin pari kilometriä kirkolta tuli kirkkoväki jo vastaan. Mutta ei hän tästä säikähtänyt, vaan sanoi: ´Ei kirkko jänikseksi ole, pääsee hän toisenakin pyhänä.´ Palasi takaisin ja lähti seuraavana pyhänä niin paljon aikaisemmin, että ehti jumalanpalvelukseen. Kirkoteltuaan loppuun asti, palasi hän vielä samana päivänä kotiinsa. Matkaa oli noin seitsemän penikulmaa.”  (Em. julkaisu, s. 42)

Mikko Uotila kertoi kuvanneensa Kertteen akan seisomassa rannalla kirkkoveneestä myöhästyneenä, taiteilijan vapaudella hän on siis hiukan muotoillut yllä kerrottua tarinaa.  Luulin myös kaunista maisemaa kuvitelluksi, mutta hänen mukaansa se on pääosin Siitaman vesiltä. Kirkko on keskellä maisemaa.

 

Joulukirkko

 

Joulukirkko, Mikko Uotilan akvarelli 1990. Taide-Kraplakan postikortista skann. kirjoittaja.

Joulukirkko, Mikko Uotilan akvarelli vuodelta 1990 Taide-Kraplakan painattamana joulukorttina.  Kuva Mikko Uotilalta.

 

Olin kysellyt Mikko Uotilalta paikkakunnan Lionsien joulukorttina myymää kuvaa joulukirkkkoon hevosilla ja jalan saapuvista. Minulla oli tuo kortti kauan, mutta lopulta lähetin sen joulutervehdyksenä serkulleni. Syyskuun lopulla 2017 posti toi kirjekuoren Uotilalta. Siinä taiteilija lähetti Taide-Kraplakan Joulukirkko-nimisen postikortin (yllä).  Itse asiassa samanaiheisia kortteja onkin kaksi: paikallinen Lions-klubi painatti Uotilan tekemän pastellityön postikortiksi.

Yllätys: Kummityttöni kertoi nähneensä nettimyynnissä lokakuussa 2017 myös Uotilan joulukortin, jossa porovaljakon taustana on Oriveden kellotapuli ja uusi kirkko.

Se löytyi sittenkin! (Tämä kappale lisätty 10.12.2017:)

 

Uotila, Mikko Jouluaamu, pastelli. Lionsclub Orivesi Isomakkara.jpg

Yllätys numero 2: Kaipaamani pastellivärein tehty muunnos, nimeltään Jouluaamu,    löytyi sittenkin, ja vielä kaksin kappalein omista korttivarastoistani. Tämä tapahtui joulun alla 2017 (nimi lisätty tähän tekstiin 5.1.2018). Minulla on nähtävästi ollut useita kappaleita tätäkin korttia. 

Joulukirkko ja Jouluaamu ovat  kaksi erisävyistä taideteosta. Akvarelli on pehmeämpi, idyllisempi huurteisine puineen, pastelli realistisempi: kirkkorakennus näkyy kokonaan,  ja hautuumaan rautaportti toistaa taoksen kuviot. Hauska yksityiskohta on kelkkaileva kirkkovieras. 

 

Kirkkoherralle muistoksi tapulin ja uuden kirkon kuva

 

Mikko Uotilan maalaamassa seurakunnan läksiäislahjassa on taiteilijan vapaudella yhdistetty samaan maisemaan 25-vuotinen työmaa eli kirkko, rakkaat Pehulan kotikulmat ja läheinen Oripohjanjärvi. Kuva ja kuvateksti Anne Kotipuro / Oriveden Sanomat / OS Plus 16.2.2016. 

 

Kellotapulin ja uuden kirkon Uotila on yhdistänyt kauniisti tauluun, jonka seurakunta lahjoitti kirkkoherra Ilmari Mustoselle tämän jäädessä eläkkeelle vuonna 1999. Lintuperspektiivi on onnistunut valinta. Yllä oleva lehtikuva on julkaistu Mustosen 80-vuotispäivän aikaan.

 

Mikko Uotila, kotiseututaiteilija

 

Elämää

Mikko Uotila syntyi lokakuussa 1947 keskellä Oriveden Kirkonkylää järjestyksessä toisena talon viidestä veljeksestä. Vanhemmat olivat Eeva, o.s. Maijala, ja Toivo Uotila. Uotilan tilakeskus oli jäämässä tienoikaisun alle, joten se siirrettiin vuonna 1949 Koluun nykyisen Orivedentien länsipuolelle.

Arvelen, että uusi ympäristö antoi taiteilijanalulle enemmän virikkeitä kasvaa ja kehittyä kotiseudun kuvaajaksi. Mikon isoveli Kalle kirjoittaa seuraavasti: ”Vielä 1960-luvun alussa nykyisen Uotilan pihasta avautui näkymä yli laajan peltoaukean kohti kirkkoa ja kylän keskustaa.” (kirjassa Oriveden Kirkonkylä, s. 43).

Käytyään Oriveden Opiston kuvataidelinjan Mikko Uotila opiskeli Kankaanpään taidekoulussa vuodet 1978–1982. Sen jälkeen hän on toiminut  kotipaikkakunnallaan vapaana taiteilijana, mutta on hoitanut myös kuvaamataidonopettajan sijaisuuksia.

Oriveden ”hovimaalari”

Orivesiläisten kotien, laitosten ja työpaikkojen seinillä on lukematon määrä Mikko Uotilan teoksia, useat lahjaksi tilattuja,  valokuvan perusteella maalattuja. Hän on tuottanut myös runsaasti yleisnäkymiä, enimmäkseen vanhasta Kirkonkylästä. Postikortteja niistä on vieläkin jonkin verran myynnissä (syksy 2017).

Töissään Uotila kertoo pyrkivänsä osin realismiin, mutta ne ovat usein monen kuvan yhdistelmiä, kuin kollaaseja.  Uotila on käyttänyt taiteellista vapauttaan lähinnä siinä, mitkä rakennukset ja näkymät hän valitsee kuviinsa ja minne ne sijoittaa.

Kansikuvia

Seuraavien kahden huomattavan paikallishistorian kansikuvana komeilee Mikko Uotilan maalaus, kummassakin taiteilijan sävykäs värimaailma pääsee oikeuksiinsa:

Oriveden Kirkonkylä: Ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. Toim. Juhani Eerola. Oriveden Kotiseutuyhdistys, 2014 (teosta on saatavilla) ja

Suvanto, Timo: Lapsuuteni Orivesi: Valo- ja muistikuvia 50- ja 60-luvuilta, sen Opistolta ja hieman kauempaakin. 3., korjattu ja täydennetty painos, 2017 (loppuunmyyty).

                                                               *******

Maalauksissaan Mikko Uotila on merkittävä vanhan Oriveden, varsinkin Kirkonkylän, tuntija ja tunnetuksi tekijä. Viime aikoina heikentynyt näkö on asettanut esteitä taiteilijan työlle.

Kiitokset ja onnea aidolle Oriveden taiteilijalle lokakuisen 70-vuotispäivän johdosta!

 

Maija-Liisa Mäkelä

Jk. 1      Useimmat artikkelissa esitellyt työt ovat satunnaisia löytöjä kirjoittajan postikorttikokoelmista. Teoksia tarkastellaan lähinnä kotiseututiedon lähteinä.

Jk. 2      Artikkeliluonnoksen otsikko oli alkuunsa Oriveden vanha puukirkko taiteilijoiden kuvaamana. Otsikko ja teksti muutettu 21.10.2017 vain Mikko Uotilaa koskevaksi ja kirjoitus Tarmo Koiviston kirkkokuvista siirretty omaksi kokonaisuudekseen työstöä odottamaan.

Kahden sormuksen tarina

Isän vihkisormus 

 

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta 

 

Jukka Mäkelän jäämistö 1941.jpg

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta. Skannattu kirjoittajan kokoelmista.  

1 kpl             Taskukello
1                   Tuppipuukko
1                   Lompakko sisältäen rahaa 174:55
3 paria         Sukkia
1 kpl             Uimahousut
1                   Trikoopaita
1                   Pullo valerianan tippoja
1                   Partakone
1                   Saippuaa
1                   Rasia sisältävä ompelutarpeita
1                   Lankarulla

           Tarkastuksessa läsnä olleet:

   Vääp. A. Lemiö                                                Korpr. Lauri Salmijärvi

 

Siinä ruutupaperille kirjoitettu luettelo tavaroista, jotka äitini Annikki Mäkelä sai isäni Jukan kaaduttua  jatkosodassa 2. syyskuuta 1941. Lisätty 28.10.2017: Ensimmäinen allekirjoittaja, vääpeli Aarne Lemiö oli Oriveden Suojeluskunnan paikallispäällikkö.

 

Kadonneen sormuksen arvoitus

Tarkkaavainen lukija huomaa, että listasta puuttuu jotakin: kaatuneen miehen vihkisormus. Minä tiedän syyn: isällä ei ollut sormusta, koska se oli joskus kadonnut.

Pitkään luulimme, että isän sormuksen tarina päättyi tähän.  Mutta se saikin jatkoa kauan hänen kuolemansa jälkeen.

Jonakin 1950- tai 1960-luvun syksynä isän Sylvi-sisar on kävelyretkellä entisen kotitilamme Ala-Mattilan mailla Oriveden Kolun Moisiossa, joka on peltoaukea aivan Kirkonkylän laidassa. Hän oikaisee sänkipellon poikki ja huomaa maassa jotain kiiltävää. Se on kultasormus. Puhdistettuaan sormuksen mullasta tätini erottaa sen sisästä kaiverruksen:  Annikki 19.12.1931 – äitini nimi ja kihlauspäivä!

Olen kotona, kun Sylvi itkien tulee tuomaan sormusta äidilleni. Äiti ei itke, vaikka tapaus selvästi koskettaa häntä. Hän sanoo saaneensa elämässään vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettei enää pysty siihen.

Kadonneen sormuksen arvoitus ratkeaa siltä osin, että se on joskus rauhan aikana pudonnut viljapeltoon. Voi vain arvailla, montako kertaa aura on  kääntänyt sormuksen maan uumeniin ja sieltä jälleen pintaan.

 

Kuva elopellolta: onko isällä vielä sormus?

ruispellolla1

Ala-Mattilan väkeä ruispellolla 1930-luvulla. 1. Isäni veli Paavo, 2. äitini Annikki Mäkelä alkamassa lyhteen sitomista. 3. Siren?, 4. viikate olalla isäni Jukka. ONKO MIEHEN VASEMMASSA NIMETTÖMÄSSÄ SORMUS?, 5. Kylän pyykkäri Eetla Kenttä, 6. tätini Kerttu Mäkelä. Kuvat kirjoittajalta.

Juuri tällä elopellolla Oriveden  Kolun  Moisiossa  Ala-Mattilan väki on  joskus ennen sotia päässyt kahteen kuvaan, toinen kahvitauolta (alla).

Paljain silmin ei erota, onko kuvissa isäni sormessa vihkisormus. Ehkä sekin arvoitus vielä ratkeaa.

 

 

ruispellolla2

 

Äidin rautasormus

 

Huhtikuussa 1940, siis talvisodan jo päätyttyä, äitini Annikki oli vienyt kihlasormuksensa pankkiin vaihdettavaksi ns. rautasormukseen (ks. alla).  Kirjeessään isälle äiti pohtii, saisiko hän jonkun toisen henkilön kultasormuksella  isällekin kadonneen tilalle rautasormuksen ja pyytää tämän sormesta mittaa.

Ehkäpä sodasta paluuta odottava mies ei malttanut enää mittoja lähettää, ja niin hän jäi vaille vihkisormusta loppuelämäkseen, joka ei ollut pitkä.

 

Mikä rautasormus?

 

Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Yli 300 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa ”rautasormuksiksi”. Rautasormus on valmistettu – toisin kuin sen nimi antaa ymmärtää – uushopeasta (=alpakka: nikkeli, kupari + sinkki). (Wikipedia)

Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. (Wikipedia)

 

 

Koru yhdistää isän ja äidin sormuksen

 

IMG_20171014_142849_resized_20171014_023028784

Sormuskoru koottuna: isän kultasormus sulkee sisäänsä äidin rautasormuksen, jossa on vain vuosiluku. Sormuskuvat Sanna Mäki.

 

Sekä äidin ”rautasormus” että isän alkuperäinen kultasormus ovat nyt minulla yksinkertaisena riipuksena. Sormukset  mahtuvat mukavasti sisäkkäin, ja ne voi helposti irrottaa, jos haluaa tarkastella niiden kaiverruksia tai ehkä palauttaa ne irralleen. Toivon, että tämä koru ja tämä tarina jäävät sukumuistoiksi.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

ORIVEDEN VANHA PUUKIRKKO SULAUTUI OSAKSI MAISEMAA

 

Kuvat peltovainioilta

 

Minuun on tehnyt vaikutuksen kaksi vanhaa kamerakuvaa, joissa lapsuuteni ja nuoruuteni puukirkko näkyy vanhan Kirkonkylän laitamille. Kirkko siintää kummassakin kuvassa horisontissa, se on elimellinen osa maisemaa.

Blogikirjoituksessani Näkymä kirkon tapulista ennen ja vähän myöhemmin (napsauta edellistä halutessasi lukea) esittelen kirkolta päin kuvattuja näkymiä sekä kylän että radan suuntaan.  Tämän kertomuksen kuvissa suunta on päinvastainen, kirkkoon päin. Tätä kirjoittaessa muistuu mieleen toinenkin peltokuva, josta alempana.

 

Ala-Mattilan ruisvainiolta

 

heinapellolla2

Ala-Mattilan ruispellolla 1930-luvulla. Istumassa vas. isäni vanhin veli Paavo Mäkelä, isäni Jukka ja äitini Annikki, isäni Kerttu-sisar ja kylän roteva pyykkäri Eetla Kenttä, joka aina ruskettui ”mustaksi kuin murjaani”. Seisovat miehet tuntemattomia. Kuvaa halkoo nykyinen Uotilantie. Kuva kirjoittajalta. 

 

Kirjoitan tätä tekstiä Mämmilän Elomeininkien 2017 aikaan. Luontuu siis kuin itsestään aloittaa kuvasta vanhan kotini Ala-Mattilan elopellolta 1930-luvulta. On kuulemma melko harvinaista, että työn tekemistä valokuvattiin ennen vanhaan, mutta jos kuvattiin, usein oli pysähdytty tauolle, kuten tässä kuvassa. – Tosin samassa tilanteessa on otettu työkuvakin, johon palaan myöhemmin blogikirjoituksessani Kahden sormuksen tarina, linkin osoite on https://orivesiennenvanhaan.wordpress.com/2017/10/16/kahden-sormuksen-tarina/. 

Kuvassa äitini Annikki on tullut tuomaan kahvia talon ruisvainiolle Kirkonkylän länsilaidalle, nykyisestä  Uotilantiestä pohjoiseen sijaitsevaan Moisioon. Se oli Ala-Mattilalle kuuluva peltosaareke Kolunkulmalla parin kilometrin päässä talosta.

Isäni Jukka ojentaa nauravaisena kahvikuppiaan täytettäväksi. Vanhempani ovat menneet naimisiin vuonna 1932. Lapset ovat varmaan vielä liian pieniä tuotaviksi pellolle, esikoinen ehkä kolmen, neljän  vanha.

Kirkko näkyy esteettömästi elonkorjaajien taustalla, on ikään kuin läsnä jokapäiväisessä työssä.

 

Siukolan heinäpellolta

Toinen kuva kahvitauolta on otettu keskustan eteläpuolella Siukolan talon heinäpellolla jo vuonna 1912. Talon rakennukset  sijaitsivat silloin vielä keskellä Kirkonkylää Eerolan, Kössin ja Parpolan lähinaapurissa, mutta heinänkorjuussa oltiin nykyisen Siukolan talon, Siukolantie 25, lähellä.

Siukolan heinapellolta kirkolle 1912. Kk kirja..jpg

Kuvakopio kirjasta Oriveden Kirkonkylä, s. 58. Toivon saavani tähän myöhemmin paremman kuvan. 

Sama kuva on julkaistu myös Aikojen kuluessa I –kirjassa s. 245,  kuvatekstinä Heinän tekoa Siukolassa 1900-luvun alussa”.  Mielestäni kuvassa on vauraan talon komeaa meininkiä ja kyse on heinänkorjuusta, johon tarvittiin hevosajopelejä.

Näissä kahdessa kahvitaukokuvassa kirkko ei ole varsinainen kuvauskohde, mutta kauniisti se liittyy Oriveden maisemaan myös etelästä päin katsoen.

 

Kuva sotilasjunan ikkunasta

 

Oriveden kirkko kev. 1944 viimeisen kerran junasta. Pentti Korvensyrjä.jpg

Oriveden kirkko kuvattuna rintamalle matkaavasta junasta maaliskuun lopulla 1944.
Kuva Pentti Korvensyrjä, Pauli Korvensyrjän kokoelmista.

 Kuka otti kirkon kuvan?

Tämä kuva näyttää kirkon uudelta suunnalta, idästä katsottuna. Kuvalla on ainutlaatuinen historia: Keväällä 1944 lomalta rintamalle palaava alikersantti Pentti Korvensyrjä näppää kuvan liikkuvasta junasta käsin. Tarkoitus on varmasti ollut tallentaa kirkko, ja se onnistuu! Rakkaittensa luota lähtevän miehen apeaa mieltä heijastaa alkukevään kylmänkaru maisema.  Ja yllättävän autio on kirkon ympäristö, vain lumesta vapautuneita kynnöspeltoja. Toki muutama talo ja puhelinpylväät kirkon ohi kylälle päin häämöttävät tässäkin.

Matka on oleva Korvensyrjän viimeinen. 30.3.1944 hän loman jälkeen päivää kirjeensä     taas korsussa. (Korvensyrjä, Pauli: ”Kun kohtalo on näin määrännyt”, s. 451.) 28.6.1944 hän kuolee haavoituttuaan rintamalla. Hänet haudataan sankarihautaan Orivedellä, koska hänen perheensä asuu noina vuosina Liisa-vaimon äitipuolen, Oriveden Säästöpankin kamreeri Aino Räihän luona Jokilehto-nimisessä talossa. Se sijaitsi Kirkonmäen alla Naarajoen notkossa. Liisa oli edesmenneen opettaja Heikki Räihän tytär. Myös Liisan veli Pauli Räihä lepää Oriveden sankarihaudassa.

Liisa ja Pentti Korvensyrjän poika Pauli on toimittanut vanhempiensa runsaan sodanaikaisen kirjeenvaihdon  508-sivuiseksi kirjaksi, joka lienee maamme laajimpia vastaavien julkaisujen joukossa. Siinä tätä kuvaa ei ole vielä, se kai löytyi myöhemmin. Pauli ja hänen sisarensa Satu Nissinen ovat halunneet liittyä ulkopaikkakuntalaisina Ylä-Pirkanmaan sotaorvot ry:n jäseniksi. He ovat vierailleet toisinaan Oriveden sotaorpojen tilaisuuksissa. Oriveden Pro Patria -kaatuneitten nimitaulun paljastustilaisuuteen syksyllä 2011 Pauli Korvensyrjä työsti valokuvanäyttelyn sankarihautajaisista. Nyt hän on Tammelassa asuvana Loimijoen sotaorvot ry:n puheenjohtaja.

 

Kirkon vaiheita

Vanha puukirkkomme, järjestyksessä viides,  oli rakennettu vuonna 1781. Sen rakennusmestari, Orivedeltä syntyisin oleva Matti Åkerblom, oli pystyttänyt edellisenkin kirkon, joka paloi vuonna 1779,  ja suunnitellut useita muitakin kirkkoja. Viides kirkkomme ehti palvella seurakuntaa kaikkiaan 177 vuotta, kunnes se tuhoutui tuhopolton seurauksena  v. 1958.

 

M012_HK19510607_7.jpgOriveden vanha kirkko ja kellotapuli. Kuva (akvarelli) Laakso Esa, tekijä 1926, 
Museovirasto – Musketti (www.finna.fi). 

 

Vanha ja uusi rinnakkain

 

Vuodesta 1961 ikiaikaisella kirkonpaikalla kohoaa Kaija ja Heikki  Sirenin suunnittelema moderni Kaarikirkko, lajissaan arvostettu ja suojeltu. En ole koskaan kuulunut sen vastustajiin, varsinkin sen sen sisätilat miellyttävät minua. Ihmettelen, että silti kaipaan vanhaa kirkkoamme, myös tärkeänä osana meidän maisemaamme. Se lienee osittain noiden kolmen kuvan vaikutusta.

Onneksi vanha kellotapuli on vielä jäljellä. Sen rakentamisvuodesta on uskomattoman paljon erilaista tietoa, joten en uskalla siihen ottaa kantaa.

 

Kansikuva

Oriveden kirkko ja tapuli  1974. Kuva Saatsi, H. Museovirasto – Musketti (www.finna.fi).

Heikki Klemetti ihailee kirkkomäkinäköalaa

 

Kaiken tämän kirjoitettuani löysin myös vanhoja kirkkojamme tutkineen kuulun musiikkimiehen, professori Heikki Klemetin lausuman ikään kuin vahvistukseksi ajatuksilleni:

”Vain se, joka on matkustanut Eräjärveltä Orivedelle ja nähnyt sieltäpäin kirkolle saapuessaan Oriveden kirkkkomäkinäköalan avautuvan, ymmärtää, mitä Oriveden kirkko ja tapuli merkitsevät!”

 

 

Lähteitä

Aikojen kuluessa: Oriveden asemanseudun historiaa I. 2006.
Klemetti, Heikki: Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla. 1927.
Klemetti, Heikki: Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla. 1936.
Oriveden Kirkonkylä: Ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. 2014.
Oriveden seurakunta 450-vuotta: Juhlakirja 1990. 

 

 Maija-Liisa Mäkelä