Oriveden Isomakkara ja Eräjärven Purkiainen: humoristiset köllinimet

Aina kun Kangasalla asuva Eeva-tätini tuli ennen vanhaan kylään meille Orivedelle, hän kysyi: ”Mitäs tänne Isonmakkaran pitäjään kuuluu?” Sävy taisi olla vähän kiusoitteleva.

Kaikki tuntevat näillä seuduin kansantarinan Oriveden isosta makkarasta ja sen purkiaisesta. Vai tuntevatko enää? Ensinnäkin samasta aiheesta on monta toisintoa. Otan esiin kaksi vanhaa. Ehkä joku lukija tietää vielä muita, ainakin yksityiskohdissaan eroavia  rinnakkaistarinoita.

Köllinimi

Joka tapauksessa Oriveden tunnettu köllinimi oli ja on Isomakkara (kirjoitettiin myös IsoMakkara). Asukkaat olivat sitten isomakkaralaisia.

Tässä joitakin käsiteselvennyksiä:

kölli = pila, pilkka

källi = jekku, jäynä, kepponen (Kielitoimiston sanakirja, nettisivut)

köllinimikällinimi =  lisä- tai liikanimi (Wikisanakirja), pilkka- tai haukkumanimi, lempinimi

kymmenys  = entisaikaan papin palkka koottiin seurakuntalaisilta ns. kymmenyksinä, usein luontaistuotteina

Tarina isosta makkarasta vuodelta 1911

 

Vanha tarina on julkaistu Aamulehdessä  21.5.1911 osana laajaa artikkelia nimeltä  Piirteitä Oriweden pitäjästä. Olen esitellyt sen ensimmäistä kertaa Oriveden Seudun Joulu –lehdessä  vuonna 2013. Kertomus perustuu vielä vanhempaan kansanrunoon, tai päinvastoin. Kuka pääsisi tuon runon jäljille?

Siteeraan seuraavassa vanhaa Aamulehteä ja noudatan likimain sen ajan kirjoitustapaa (paitsi etten kiusaa lukijaa fraktuura-kirjoituksella). Kappalejakoa ja väliotsikoita olen lisännyt:

”Oriwetiläisillä [huom. sanamuoto!] on oma köllinsä  l. haukkumanimensä iso-makkaralaiset,  jonka he itse ja kaikki naapurit warsin hywin tuntewat. Tämän nimen synnystä kertoo eräs kansanruno lyhennettynä seuraawaa:

Kansanruno isosta makkarasta: Koko Orivesi puuhasi yhdessä  

Koko Oriwesi oli täydessä touhussa tehdäkseen ankaran suuren makkaran. Talot puuhasiwat paistinpuut ja sitten alkoi emännille ja tyttärille suuri työ makkaran walmistamisessa  ´päätettäissä pääsmälöitä, solmittaessa saumaloita´. Paistettaessa makkara kaswoi niin suureksi, ettei enää pieneen pirttiinkään mahtunut, waan oli wietäwä ulkosalle. Sieltä se sitten kuljetettiin Antin aimo suureen pirttiin.

Siinä oli koko kylän wäki auttamassa ja tarwitt. oiwat orhit sitä wetäm. Anttilaisen pirtt. se pantiin sitten suurelle kaksilautaiselle pöydälle lepäämään.  [Lyhennykset ovat suoraan alkutekstistä: Aamulehden kirjoittaja lienee väsähtänyt tai tila uhannut loppua!]

Suuriin syömäjuhliin myös juupalaiset,  eräläiset ja kuokkavieraat

Mutta sitten nousi kysymys, mitä sillä noin suurella makkaralla tehdään: myötäwäksi se muka oli liian pieni ja syötäwäksi taasen liian suuri, eikä se papillekaan kelpaisi, kun oli ´raswoista rakettu´.

Kutsutut kuulut neuwonantajat silloin neuwoiwat panemaan toimeen suuret syömäjuhlat, jonne kutsuttaisiin kaikki kunnan miehet ja wielä juupalaiset ja eräläiset lisäksi. Näin tehtiinkin ja sitten pidettiin niin ylölliset syömingit, että koko juhlakansasta ei ollut muuta kuin ´penkkipuille potkijoiksi, pahnakasoille painoksi´.

Eiwät jaksaneet kuitenkaan syödä kaikkia, waan saiwatpa wielä runsaat kuokkawieraatkin osansa. Kauan jälkeenkinpäin wielä muistettiiin tuota ylöllistä syömäjuhlaa ja herkullista makkaraa.”

Hugo Hörtsänän versiossa lisänä ahne pappi ja Purkiainen     

                                         

Seuraavan, monelle tutumman tarinan on kertonut kuulu kotiseutumies Hugo Hörtsänä. Luin sen kirjasesta Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisu  vuodelta 1949, s. 42–43 (juhlien piti olla 1940, mutta niitä siirrettiin sodan ja pula-ajan vuoksi). – Näin Hugo Hörtsänä:

”Oriveden pitäjän källinimi [rinnakkaismuoto köllinimestä] ´Iso Makkara´ on syntynyt siitä, kun täällä oli ennen ollut ahne pappi, joka aina moitti saamiaan kymmenyksiä pieniksi, – makkaroitakin. Eräs emäntä kimpaantuneena papin moitteesta sanoi: ´Kyllä minä sinulle makkaran teen.´

Teki sitten koko lehmänmahan makkaraksi, mutta ei löytänytkään uunia, jossa se olisi paistettu, vaikka Sikasellakin oli niin suuri uuni, että hevosella leivät uuniin ajettiin. Naarajärven ahteen päälle tehtiin sitten uuni, jossa makkara paistettiin.

Ohikulkeva eräjärviläinen sai purkiaisen  

Kun makkara oli uunissa paistumassa, poikkesi ohikulkeva eräjärviläinen katsomaan emäntien touhua ja katsottuaan uuniin, purki makkara parhaillaan. Eräjärviläinen pyysi saada sitä, mitä makkaran sisältä purki, viedäkseen tuliaisiksi kotiinsa. Tästä Eräjärvi sai ´Purkiaisen´ nimen.

Papille ei kelvannut   

Seuraavana sunnuntaina kannettiin makkara sitten korennolla Oriveden kirkon ristikongille. Papin tultua kirkkoon, kysyi hän: ´Mikä se on?´ Emäntä, joka moitteen kymmenys-makkarasta oli saanut, sanoi sen olevan sen isomman makkaran, jonka hän lupasi tehdä, että jokohan se riittää? Pappi katsottuaan sitä hetken sanoi: ´Kohtuus hyvä makkarassakin´  ja lähti toimeensa. ”

046,Orivesi++Oriveden+kirkko.++päiväys+09.jpg
Oriveden vanha puukirkko kauan ennen vuoden 1938 remonttia. Kirkko paloi 1958. Kuva Juhani Eerolalta. Lisäys 12.2.2019: Alunperin Ulla Wallin kokoelmasta, jossa kuvausvuosi 1907.

Hörtsänän kertoma tarina selittää syyn, miksi ison makkaran tekoon lähdettiin. Kun papin vaatimukset tuntuivat kohtuuttomilta, niihin päätettiin vastata samalla mitalla, tehdä papille jäynää, källi. Tarina kertoo myös Eräjärven köllinimen, Purkiaisen synnyn. Siihen törmää nykyäänkin. Esimerkiksi Eräjärven kehittämisyhdistys on valinnut lehtensä nimeksi Purkiainen.

Purkiainen.

Isonmakkaran jäljissä  

Vielä 1950-luvulla Oriveden Sanomain joululiitteen nimi oli  Ison-Makkaran Joulu (kuva ylinnä). Paikkakunnalla toimii myös Lions Club Isomakkara ry vuodesta 1984. 1992 aloittanut asunto-osakeyhtiö nimeltä Oriveden Iso-Makkara Oy sijaitsee entisen Laitisen lihakaupan ja makkaratehtaan tontilla. Nimessä yhdistyvät hauskasti vanha kansantarina ja paikan historia.

Ison-Makkaran_Joulu_ 1950_vari
Tuntematon tekijä, nimimerkki RM,  on kuvittanut joululehteen Ison makkaran tarinan. Skannaus Maija-Liisa Mäkelän kokoelmasta.  (Teksti lisätty 4.1.2019)

Mistä nyky-Oriveden ”isomakkara”? 

Olisiko taas aika nostaa Isonmakkarankin tarina kunniaan? Se on meidän vanhaa kansanperinnettämme. On hienoa, että Orivedellä ja Eräjärvellä on kummallakin ikioma köllinimi, johon paikalliset suhtautuvat  huumorintajuisesti.

Kansantarinassa makkaran valmistus paisuu humoristisen liioittelevaksi kuvaukseksi pitäjäläisten yhteistyön saavutuksista.  Siinä on hiukan hölmöläistarinan piirteitä, mutta varsinkin vanhassa Aamulehdessä julkaistu juttu on hyvin myönteinen hengeltään.

Se ei naura ilkeästi meille orivesiläisille, vaan päinvastoin ihastelee pitäjäläisten yhteistyökykyä, kekseliäisyyttä ja rohkeutta heittäytyä hullunrohkeaan hankkeeseen, nauttia siitä ja jakaa ilo naapurienkin kanssa. Mukaan otetaan eräläiset, juupalaiset ja kuokkavieraat.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä Orivesi on varsinkin kesällä ollut oikea suurjuhlien paikkakunta. Päällimäisinä tulevat mieleen maankuulut perinteiset hämäläiset häät 1933 oheisjuhlineen, joissa koko pitäjä tuntui olleen liikkeellä. Monien tahojen loistavan  yhteisyrityksen alkuunpanijana Hugo Hörtsänä, kumppaneina mm. Oriveden Opisto ja Oriveden Ponnistus. Siinä oli oikein isomakkaralaista meininkiä. Ks. blogikirjoitukseni häistä ja suurjuhlaviikonlopusta.

Uskokaa tai älkää, jotain tällaista vireyttä ja yhteishenkeä tuntuu jo muhivan myös nykypäivän Orivedellä monessa hankkeessa. Nykyajan isomakkara voisi olla mikä tahansa asia, joka koskee mahdollisimman monia asukkaita ja tuottaa laajalti yhteistä iloa.

Kun kaupunki vuonna 2019 juhlii 150 vuottaan itsenäisenä kuntana, kansantarinan isomakkaralaisten otteista kelpaa ottaa mallia. Ehkä myös eräläisiltä, juupalaisilta ja kuokkavierailtakin voisi oppia lisää vireyttä, luovuutta ja toimekkuutta.

Maija-Liisa Mäkelä

Jk.1.  Orivedellä Iso-Makkara -nimitys on tainnut jäädä osittain Mämmilän varjoon. Tämä köllinimi tuli tunnetuksi Orivesi-taustaisen taiteilija Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvasta, joka kertoi Oriveden kaltaisen kuvitteellisen Mämmilän kunnan tapahtumista 1970-luvulta aina 2000-luvulle asti.

Jk.2.  Oriveden kunnallishallinnon perustamispäivä on 18.11.1869, jolloin valittiin Oriveden ensimmäinen kunnallislautakunta. Sen ensimmäinen kokous pidettiin 3.1.1870. Eräjärven ensimmäinen kuntakokous oli 25.4.1870. Nyt Eräjärvi kuuluu Oriveteen.

Muokattu Oriveden Seudun Joulu 2017 –lehdessä julkaistusta kirjoitelmastani  Oriveden Isomakkara -tarina kunniaan.

Mainokset

Parikymppiset Elli, Sylvi ja Annikki juhlimassa 20-vuotiasta Oriveden opistoa

Annikki, oik., 4.8.1929 Oriveden Opiston 20-vuotisjuhlassa

Elli Lindberg ( vas.), Sylvi Pukala > Sinkkonen ja tuleva äitini Annikki Sarkola > Mäkelä hulluttelevat tunnistamattoman nuoren miehen kanssa (tai kustannuksella?).  
Tuleva äitini Annikki on kirjoittanut kuvan taakse:  ”Oriveden Opiston 20-vuotisjuhlassa 4/8 -29.” Kuva Maija-Liisa Mäkelältä äitinsä jäämistöstä. 

Kuvakortti oli pitkään lojunut äitini kuvien joukossa, kunnes  katsoin sen taustaa ja huomasin äitini käsialalla kirjoitetun merkinnän: iloinen kuva olikin Oriveden opiston arvokkailta 20-vuotisjuhlilta vuonna 1929!

Annikki Sarkola on saattanut olla ystävineen mukana juhlan ohjelmissakin, ainakin nuorten naisten muodostamassa kunniakujassa presidentin saapuessa. 

Kesti vielä aikansa, että sain selville muut tytöt. Henkilökuvien vertailu, kirjeet ja koulumatrikkelit auttoivat: Annikki ja Sylvi ovat käyneet samaan aikaan Kangasalan yhteiskoulua. Annikki on Orivedellä enonsa Väinö Paavolan kirjakaupan vastaavana libristinä, ja Sylvikin lienee ollut siellä töissä. Ellin perhe on asunut Kangasalla ja muuttanut sieltä Riihimäelle, mutta enempää hänen vaiheistaan en tiedä. Herrasmies jäi tunnistamatta. 

2.7.2018 tehty lisäys Ellin vaiheista poistettu 2.10.2018 – kyseessä lienee toinen samanniminen. 

 

Opiston mahtavat 20-vuotisjuhlat: presidentti ja yli
2 000 vierasta

Oriveden opiston 20-vuotisjuhlat 3.–4.8.1929 taisivat olla vailla vertaa, kun kylän nuorisokin niissä viihtyi, kuten yllä oleva kuva todistaa. Opiston johtajalla Aarne Laaksovirralla oli riittänyt ideoita, rohkeutta, suhteita ja organisointikykyä, ja uumoilen hänen vaimollaan, johtajatar Sylvillä olleen samoja ominaisuuksia.

Vaikka Laaksovirrat olivat järjestämässä vielä monia suurjuhlia Orivedelle, heidän tyttärensä todistaa, että nämä juhlat olivat mieleenpainuvimmat. (Valvanne, Leena: Rakkautta pyytämättä: Valtakunnankätilö muistelee.  1986, s. 21).

20-vuotiasta opistoa onnittelemaan kutsuttiin Tasavallan presidentin Lauri  Kristian Relanderin lisäksi myös Hämeen läänin maaherra Albert von Hellens ja Tampereen hiippakunnan piispa Jaakko Gummerus. Kaksipäiväisissä juhlissa esiintyi monia muita arvohenkilöitä ja valtakunnan tason taiteilijoita kirjailijatar Maila Talviota myöten.

Nykysilmin nähtynä tuo kaikki saattaa kuulostaa hiukan suurelliselta, mutta toisaalta – näin Orivettä ja sen opistoa kirjoitettiin Suomen kartalle.

Yleisö virtasi katsomaan ilmieläviä kuuluisuuksia, ja opisto ympäristöineen oli uudistettu juhlakuntoon. Tietysti oli tilattu kaunis sää, kuten Oriveden suurissa ulkoilmajuhlissa oli tapana. Kaiken kukkuraksi poutataivaalla pörräsi ihka oikea vesitaso, jonka kyytiin oli mahdollista päästä varttitunniksi. Lentokone seurasi myös presidentin junaa sen saapuessa Oripohjan asemalle klo 16.15.

Ei ihme, että 20-vuotisjuhlat kunniavieraineen keräsivät yli 2 000 osallistujaa. Tämä ennakoi jo seuraavien vuosikymmenten mahtijuhlien viittätuhatta hipovia osallistujamääriä.

Juhlapäivien ohjelma selviää mm. painetusta Juhlaoppaasta, jonka Timo Suvanto on julkaissut nasevien kommenttien kera blogissaan Timon poikkitiedepalsta  23.10.2017, otsikkona Oriveden Opisto 20 vuotta. Aamulehden numerossa 5.8.1929 juhlaohjelma selostetaan seikkaperäisesti.

 

Opiston uudet ihmerakennelmat kiinnostivat 

Opiston alueelle oli ennen juhlia valmistunut uusia ihmeitä: puiston kosteikkoon kaivettu tekolampi, valkoinen, katettu Presidentin portti Oripohjanmäen ylälaitaan, laulu- ja voimistelulava kahden asuntolarakennuksen, Uotilan ja Urholan väliin ja, harvinaisuus tämäkin: pergola (köynnöskehikko) lähelle edellisenä vuonna laajennettua ja kunnostettua päärakennusta. Oli siinä kaikessa kylän nuorillakin hämmästeltävää.

Luultavasti Annikki ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva miehensä Jukka Mäkelä oli ollut maalaamassa vuosina 1927–1928 päärakennusta toisena niistä kahdesta nuoresta miehestä, joiden osalle tuli myös opiston torni.

 

Oriveden Opistolle juhlareitti ehkä 1929, pres. Relander vieraili 4.8. MLMn kuva.

Arvatenkin juhlakohteesta 4.8.1929 otettu ”virallinen” kuva presidentin tuloreitin suunnasta. Liput liehuvat, juhla on meneillään, kutsuvieraita kuljettaneet autot odottavat.  Laululava häämöttää vasemmalla, ja käsittääkseni puurakenteinen pergola näkyy takana päärakennuksesta vasemmalla. Hyötypuutarha leviää kaikkialle. Kuva Maija-Liisa Mäkelän äidin Annikin jäämistöstä. 

 

Virstanpylväs kahden vuosikymmenen muistoksi

 

Oriveden Opiston virstanpylväs 1909-1929. Kuva Maija-Liisa Mäke

Virstanpylväs, vuosien 1909–1929 muistokivi,  paljastettiin lauantaina 3. elokuuta klo 17 alkaneessa avajaisjuhlassa johtaja Aarne Laaksovirran puheen yhteydessä. Kuva Maija-Liisa Mäkelän Annikki-äidin jäämistöstä, oli luultavasti myynnissä juhlayleisölle.

 

Missä komea virstanpylväs lienee nyt? Olisiko aika pystyttää uusi sen tilalle tekstein  Oriveden opisto 1909–2018?

 

Annikki selvisi yleisölennätyksestä virkein mielin

Ihmeitten ihme juhlaohjelmassa oli yleisölennätys, johon ainakin Annikki osallistui samana päivänä, 4. elokuuta, mutta luulenpa tyttökolmikon rohjenneen samaan kyytiin.

 

Annikin_ Lentotodistus_ 4.8.1929.

Lentotodistus Annikki Sarkola 4/8 -29. Skannaus Maija-Liisa Mäkelä äitinsä Annikki Mäkelän jäämistöstä.

Henkilökohtainen lentotodistus Suomen kuvalehden järjestämältä paikallislennolta on komeasti lehden edustajan ja koneen ohjaajan allekirjoittama. Alla komeilee Suomen kuvalehden sinetti korkokuvana. – Kortti on vähän nuhruinen, varmaankin kulkenut ihmeteltävänä kädestä käteen suvun ja tuttavien joukossa.

Suomen Kuvalehden toimeenpanemista lennätyksistä on juhlaoppaassa merkintä ”Lähtöpaikka Kirkkolahti”. Ainakin Annikki Sarkola oli nähnyt Kirkonkylän ensimmäistä kertaa ilmasta käsin. Tämä taisi jäädä Annikin elämän ainoaksi lentokokemukseksi.

Ylimmässä kuvassa tunnelma on sen verran vapaa, että oletan yleisölennätyksen jännityksen olevan jo ohi.

 

Aamulehden etusivu jakautui kahtia

Seuraavana aamuna 5. elokuuta tyttökolmikkomme sai ihmetellä, miten Aamulehden etusivulle mahtui vain kaksi asiaa: valtakunnalliset uinnin SM-kilpailut Tampereella ja Oriveden opiston arvokas juhla. Kuvien ja tekstien asemointi on mielenkiintoinen, ehkäpä sillä haluttiin ilmentää ruumiin- ja hengenkulttuurin tasa-arvoa – vai jääkö jälkimmäinen sittenkin ahtaammalle?

Tytöt ehkä hiukan hätkähtivät vähävaatteisia urheilijoita arvokkaitten juhlakuvien rinnalla, saattoivat jopa tuumia, että vasemman yläkuvan urheilijattaret sentään ymmärsivät esiintyä peitetymmin. Presidentin kuvan sijoitus alanurkkaan on vähintäänkin mielenkiitoinen.

 

aamulehti5_8_1029_presidentti_uimarit_50_prosenttia

Napsauta tästä linkistä Aamulehden etusivu esiin. Saat tekstin suuremmaksi klikkaamalla sitä: 

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

Lisäys 2.7.2018:

Jk.  Tarkkaavainen lukija ehkä tunnisti uimareista Pekka Tiilikaisen tutun hahmon (kuvateksti ”P. Tiilikainen kaksinkertainen mestari  keskellä”). Tiilikaisesta tuli myöhemmin legendaarinen radioselostaja. 

Suurjuhlaviikonloppu heinäkuussa 1933: Kruunuhäiden lisäksi toistakymmentä muuta tapahtumaa!

 

Musta_morsian_sulhasineen_Polkkysen_edessa._Kuva_8_Seppalasta.

Mustaa morsianta Fanni Arosta viedään (häätalolta Oriveden opistolta poispäin!), sulhanen  Jalo Lepistö. Takana silloinen Pölkkysen kauppatalo. Kuva Kalle Seppälän suvulta. 

 

Vanhanaikaiset hämäläiset häät 1933

 

Ensimmäisen kirjoituksen kesän 1933 mahtavista perinnehäistä Orivedellä julkaisin blogissani itsenäisyyspäivänä 2017 nimellä MAANKUULUT PERINNEHÄÄT 1933 vetivät  5000 vierasta Orivedelle. Niiden järjestäjät puhuivat vanhanaikaisista hämäläisistä häistä.

Niitä on kutsuttu myöhemmin myös kruunuhäiksi, kuten vuonna 1947 Eräjärvellä ja 1950 Orivedellä järjestettyä hääspektaakkelia. Ne olivat ikään kuin näytöksiä, hääpareilla ja vierailla oli roolit ja ajankohdan mukaiset asut, mutta vuoden 1933 häissä vihittiin kaksi todellista hääparia.

Vuoden 1933 juhliin kietoutuvaa uutta taustatietoa olen viime syksyn aikana saanut eri puolilta niin paljon, että pidän velvollisuutenani tallentaa sitä useaankin juttuun.

Näistä suurhäistä olin vuosia sitten onnistunut hankkimaan vain yhden hyvän lähteen: kirjaston kaukopalvelun välittämän kopion Suomen kuvalehden runsaskuvaisesta artikkelista Oriwedellä oliwat sitten ne suuret häät,  kirjoittanut Kerttu Helme (SK 1933:33). Kopiokoneen jälki oli kuitenkin sen verran huonolaatuisia, ettei kuvia voinut julkaista.

Asia jäi silleen vuosiksi, kunnes sain lainaksi alkuperäisen lehden, tosin sidottuna puolivuosikertana: paino kolme kiloa, iso sivukoko. Siitä skannaaminen oli todella tukalaa, tuloksena sentään muutama jotenkuten siedettävä kuva.

Käytän seuraavassa kuitenkin häissä myytyjä ”virallisia” kuvia, joita seppä Kalle Seppälän poika Mikko ystävällisesti hankki käyttööni sisarensa Marja Ijäksen omistamista isänsä kokoelmista. Ne ovat samoja, joita  julkaistiin Suomen Kuvalehdessä, josta olen lainannut joitakin kuvatekstejä.

 

Laina_ja_Toivo_Hanninen,_takana_Kyllikki_Eerola.

”Nuorisoa, vallesmannin sukulaisia.” Toivo ja Laina Hänninen 1933 hääkulkueessa. Seuraavana ”siltavouti emäntineen” (Kyllikki Eerola).  Kuva Seppälän suvulta.

 

 

Haakulkueessa_1933_Mattilan_vaki. Kuva_Seppalasta.

Hääkulkueessa 1933 ”Mattilan väki.” Kuva Seppälän suvulta.

 

 

Haakulkue_1933._Torppari_Kytola._Kuva_Seppalan_suvulta.

Hääkulkueessa 1933. ”Torppari Kytölä”. Kuva Seppälän suvulta. – Kuva lisätty 16.1.2018. 

 

Julkistan seuraavassa lukijoitten ihmeteltäväksi Oriveden Sanomien ilmoituksen kesältä 1933. Olin saanut sen taiteilija Paavo Toivosen tyttäreltä Leena Oksalta. Koska nytkin sanomalehtikopio on huonohko, jäljennän sen tiedot tähän ja lisään loppuun asiaa selventävää taustatietoa:

 

Oriveden suurjuhlien ohjelmisto.

 

 

Lauantaina 29. p. heinäk.

Klo 18.       S.V.U.L:n Hämeen Piirin mestaruuskilpailut ja Hämeen Piirin maalaisseurojen välinen kilpailu 4×800 metriä kiertopalkinnosta.
Suojan urheilukentällä.

Klo 18.       Oriveden Opiston Toveriliiton kesäkokous Oriveden Opistolla.

Klo 20.       Toveriliiton illanvietto Oriveden Opistolla.

Klo 20.30   Oriveden V.- ja U.-seura Ponnistuksen järjestämät tanssiaiset Suojalla.

 

Sunnuntaina 30. p. heinäk.

Klo 9          Torvisoittoa Paltanvuorelta

 

Klo 10.       Juhlajumalanpalvelus Oriveden kirkossa, jonka loputtua:

                  JUHLALLINEN PARIEN VIHKIMINEN.

 

Klo 10.       Torvisoittokuntien yhteisharjoitus Kansanopiston laululavalla.

 

Klo 11.       Kuorojen yhteisharjoitus Kansanopiston laululavalla.

 

Klo 13.       Kansakoululasten yhteislauluharjoitus torvien säestyksellä Kansanopiston laululavalla.

 

Klo 12.30   Oriveden V.- ja U.-seura Ponnistuksen 25-VUOTISJUHLA Suojan urheilukentällä ja edellisen päivän kilpailujen jatko

                  Juhlapuhujana lehtori A. Mikkonen.

 

Klo 14.30   ORIVEDEN MUSEOYHDISTYKSEN KANSANJUHLA Oriveden kansanopiston juhlakentällä.

                  Ohjelma mitä arvokkainta: Torvisoittoa, kuoro-, lastenlaulu- ja lausuntaesityksineen.
Juhlapuhujana rehtori K. V. Kaukovalta.

 

Klo 18.       VANHANAIKAISET HÄMÄLÄISET HÄÄT.

                  Sulhasien, lähettien ja sulhasten puhemiehineen, soittajineen ja muine vieraineen kirkoltapäin maantietä hevosilla ajaen tulo kansanopiston alaportista häätalon pihaan kansanopiston juhlakentälle, jossa tapahtuu heidän vastaanottonsa. Sen jälkeen alkavat varsinaiset hääsyömingit, juomingit ja tanssit y. m. asiaan kuuluvat menot.

                  Noin klo 21 kuokkavieraat huutavat hääparit ulos ja ne, jotka lunastavat lipun häiden loppuosaan, lasketaan yhteiseen iloon.                  

                  Häihin kokonaisuudessaan osanotto niistä aiheutuvien suurten kustannusten tähden on Smk. 25:- hengeltä.

 

Klo 19.       Museoyhdistyksen ja Ponnistuksen yhteinen arvokas ohjelmallinen iltama Suojalla. Juhlapuhujana lehtori A. Mikkonen.

 

Klo 24.       Loppujuhla ilotulituksineen Kansanopiston juhlakentällä.

 

                    Junien, laivojen ja autojen kulut juhlayleisölle sopivat.

——

 

Yllä olevasta ohjelmasta paljastuu hämmästyttävä asia: suurhäitten kanssa samana viikonloppuna 29.–30.7.1933 Orivedellä olikin oikea tapahtumien suma: lauantai-illasta seuraavaan yöhön, osin päällekkäin toistakymmentä juhlaa tai tilaisuutta!

Ilmoituksen selostus vanhoista hämäläisistä häistä on hupaisa näyte sen ajan sanomalehtikielestä. Yhteen virkkeeseen yritetään ahtaa mahdollisimman paljon informaatiota jonkinlaisella kansliakielellä. 24:n sanan virkettä on hankala ymmärtää.

 

Taustatietoa

Paltanvuori  > Paltanmäki

Suoja

Suojeluskunta- ja käräjätalo keskellä Kirkonkylää, sotien jälkeen Oriveden manttaalisäätiön omistuksessa, Heikki Tiitolan suunnittelema rakennus valmistui 1923 ja vihittiin 1924.

vausti

baskeri´, ´lakki´, saanut nimensä vuoden 1926 Faust-elokuvasta, jonka  nimihenkilö käytti baskeria. Vausti-muotoa käytettiin jonkin verran länsi- ja keski-Suomessa, Orivedelläkin.

Kansanopiston  laululava
valmistunut 1929 presidentti Lauri Kristian  Relanderin vieraillessa opiston 20-vuotisjuhlissa, purettu 1952 (Timo Suvannon tieto).

Oriveden Opiston 20-vuotisjuhliin rakennettu laululava, alaköynnös. Kuva M-LMltä.

Opiston 20-vuotisjuhliin 1929 rakennettu laululava, kuvan tilaisuus ja ajankohta tuntematon. Kuva kirjoittajalta. 

 

Kaukovalta, K. V. (1885–1943)

Oriveden opiston johtokunnan puheenjohtaja 1931–1934, rehtori, historioitsija, Tampere. Kirjoitti mm. Hämeen läänin historian I-III 1931. Hän vietti perheineen kesiä Karpin talossa Orivedellä.  (Tarkennukset oranssivärillä 29.1.2018.)

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

MAANKUULUT PERINNEHÄÄT 1933 vetivät 5 000 vierasta Orivedelle

 

Huom.  Uusia tietoja ja kuvia hääparien sukulaisilta! Lisätty tammikuussa 2018 ja myöhemmin oranssilla ja vihreällä värillä.

 

Haasali_ja_ otsikko._S._kuvalehti_3_1933_s._1087..jpg

Kuva Suomen kuvalehdestä no 1933: 33, s. 1084:  tyhjä hääsali ja artikkelin otsikko . 

Tämä artikkeli ilmestyi Suomen kuvalehden numerossa 1933: 33,  kirjoittajana tohtorinna Kerttu Helme Orivedeltä.  Runsaine kuvineen se käsitti neljä sivua.

Vaikka otsikko oli fraktuuralla painettu, teksti oli tavallista antiikva-kirjasinlajia kuten nykyään. Olen blogiin hiukan lyhennellyt tekstiä, mutta lisännyt kappalejakoa ja väliotsikoita sekä selventäviä tietoja, jotka lukija voi halutessaan ohittaa. Kuvat ovat peräisin useasta lähteestä, ja niitä voi tulla vielä lisää.

Ylinnä oleva kuva hääväestä on kopioitu Hannu Sinisalon Orivesi-historiasta, s. 323, kuvateksti: ”Hämäläisten perinnehäiden juhla-ateria Oriveden Opistolla 1933. Kuva E.M. Staf. – Hilkka Sahramiehen kuvakokoelma.”
Takana näkyvät morsiusparit katosta riippuvien hääkatosten alla. 

Lisäys myöhemmin: Jostain syystä tämä otsikkokuva ei aina näy näytöllä, vaikka se on kirjoittajan versiossa. 

 

Alkuperäinen Kerttu Helmeen teksti on seuraavassa ruskeilla kirjasimilla. Lisäämäni taustatiedot ovat puolestaan tätä mustaa perusväriä, myöhemmät lisäykset ja tarkistukset oranssia tai vihreää. Ruskeaa tekstiä seuraamalla voi aluksi lukea hänen yhtenäisen tarinansa hiukan lyhenneltynä:  

 

Sanot, häät kuin häät, mitäs niistä niin erinomaista?

Olipa vaan semmoiset häät, että ei Suomessa ole ennen nähty. Kansaa oli kokoontunut läheltä ja kaukaa.

 

Kirkossa vihittiin oikeasti kaksi paria

Aurinko paistoi sunnuntaiaamuna, ihmisiä tulvi kirkkoon lakkaamatta. En päässyt mistään ovesta sisälle kirkkoon, jossa jumalanpalvelus juuri oli päättynyt ja vihkimisen piti tapahtua. Kipusin sakariston kautta ja ystävällinen suntio sanoi: ”Menkää tuosta pappein penkkiin.” Kaksi arvovaltaista sanomalehtiedustajaa oli jo asettunut samaan penkkiin … tosin oli siinä ”pulla Eliinakin”.

Pulla-Eliina l. Pulla-Ellu alias Elina Silén, 1872–1948 kaupitteli Virtasen Leipuriliikkeen  pullia ympäri Orivettä. Hän oli joka paikassa tunnettu. Ks. kirja Oriveden Kirkonkylä s.  226-227.

Kaksi morsiusparia seisoi jo alttarin edessä. Pastorin ääni värähti liikutuksesta, kun hän kysyi näiltä liittoon aikovilta voisivatko he rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. Ja seurakunta sai kuulla kuinka 20-vuotias morsian lupasi rakastaa noin 30 vuotta itseään vanhempaa miestä ja kuinka tilallisen tytär tahtoi solmia ikuisen liiton nuoren pellonraivaajan kanssa.

 

Kaksiko_valkoasuista_morsianta.

Vihkikuvassa näyttäisi olevan kaksi valkoasuista morsianta. Monissa muissa kuvissa toisella on tumma puku. Onko  toinen vaihtanut välillä asua? Kuva Suomen kuvalehdestä no 1933: 33, s. 1084.

 

Kuvia katsellessa selvisi, että toisella morsiamella oli koko ajan tumma puku ja pitkä valkea huntu, joka harhautti takaapäin vilkaistaessa koko asun vaikuttamaan täysvalkoiselta (kuva yllä).

Pastori Harald Daniel Pennanen (1893–1955) Oriveden kappalainen 1.5.1920–30.6.1935 ja kirkkoherra 1.7.1935–22.5.1955.

Hääparit (tieto Oriveden Sanomat  3.8.1933 / no 31):
Edvard Laurila, kauppias ja Aini Ester Vuorinen, tilallisentytär
Jalo Hemming Lepistö, tilallisenpoika ja Fanny Aronen, tilallisentytär

 

Hääparien nimet ovat tiedossa, mutta kuka kertoisi kuka kukin on? 

Lisäys 10.1.2018: Tunnistamiseen on mahdollisuus blogin esittelytapahtumassa Oriveden Järjestöjen talolla, Latokartanontie 2, ke 17.1.2018 klo 13.

Yllä mainitussa tilaisuudessa oli kummankin morsiusparin sukuun kuuluvia henkilöitä, ja vastaus kuka kukin on –kysymykseen selvisi (ks. alla).  Saadut tiedot lisätty 29.1.2018 vihreällä tekstillä. 

Kiitokset tiedoista ja kuvista! 

 

Kumpi oli tummapukuinen, kumpi valkopukuinen morsian? 

Edvard (Eetu) Laurila (1885-1963) kauppias Oriveden Pitkäjärveltä, leski vuodesta 1930. Kolme tytärtä ensimmäisestä avioliitosta.
Valkopukuinen morsian Aini,  o.s. Vuorinen (1913-1977).  Lapset:  Aaro (s. 1935, k.),  Juhani, s. 1940 ja Leea Korhonen, o.s. Laurila, s. 1943.

Jalo Lepistö (1909-1984) työskenteli vaimonsa veljen Hannes Arosen perustamalla Oripohjan myllyllä.
Tummapukuinen morsian Fanni Aronen (1910-1965). Pariskunnan lapset Onni  Lepistö (s. 1934) ja Annikki Jutila, o.s. Lepistö  (1936-2014). 

 

Kruunuhäät 1933

”Niin suuri onni ja puhtaus sädehti tällä hetkellä alttarin ympärillä, että oli kuin ihminen  äkkiä olisi temmattu johonkin parempaan, onnellisempaan, johonkin, missä asuu kauneus.” (Kerttu Helme). Edessä Laurilat, etäämpänä Lepistöt. Kuva E.M. Staf, Tampere. Kopio Lepistön suvun kokoelmista lisätty 29.1.2018.   

 

Haavakea_Parpolan_pihasta_lahdossa._Kuva_1_Seppalasta.Tumma-asuinen morsian Fanny ja miehensä Jalo Lepistö kotiväkensä ja vieraittensa ympäröiminä Parpolan pihassa valmiina hevoskulkueeseen.  Tunnistamisyrityksiä: Soittajista 3. vas.  Aatu Sepänniitty, hänestä oikealle voimistelunopettajat Toivo ja Laina Hänninen, Toivon takana seppä Kalle Seppälä, Lainasta 2. silinteripää oikealle  pelimanni Manu Peltonen, alias Sammaliston Manu. Sulhasen vieressä vas. opiston silloinen ompelun opettaja Aili Immeli. Morsiamen vieressä seisovan valkoasuisen naisen olan takaa  kurkistaa Saima Lukkarinen (myöh. Kössi). Kuvan  laidassa 2. oikealta  Kyllikki Eerola (myöh. Karppelin).  Kuva Seppälän suvulta.  HUOM. Selostusta selvennetty viimeksi 31.1.2018.  

Häät1933_ryhmäkuva.jpg

Samasta tilanteesta hivenen poikkeava kuva, jossa esim. Kyllikki Eerola (2. oik.) näkyy kunnolla. — Tunnistettu ryypynjakajatylärivissä oik. Kalle Peltomaa, edessään  Lauri Vuorinen. Kuva Martti Vuoriselta, lisätty 12.3.2018. 

Sulhaset ottivat kotitalossaan, joksi oli varattu Parpolan talo lähellä kirkkoa, vastaan soittajansa, puhemiehensä ja muut häihin kutsutut vieraat. Morsiamen vieraat seisoivat oikealla ja sulhasen vasemmalla puolen tietä. Sitten lähdettiin ajamaan pitkin raittia morsiamien kotiin kukin sulhanen puhemiehensä kanssa.

 

Parpola sijaitsi nykyisten Parpolanrinne-kerrostalojen kohdalla Kössintien alkupäässä (os. Latokartanontie 6).

 

Sulhaset seurueineen lähtivät ”kotoaan” hevoskulkueessa

 

haat1933_Vuoriselta.

Toisen hääparin Fanni ja Jalo Lepistön hevonen ohittamassa alkumatkasta Oriveden kenkätehdasta nyk. Antttilantiellä Lestitornien luona. Harvinaisen kuvan toimitti 12.3.2018 Martti Vuorinen perhekokoelmistaan. 

 

 

Hamalaiset_haat_1933. Kuva Leena Oksan albumista.

Kulkue menossa juhlataloon päin 30.7.1933 Pölkkysen (ent. Nuotion) kauppatalon kohdalla. Vas. alalaidassa kiinnostava  menneisyyden varjo: Läsitorin tienviittarakennelma Auvisen edessä. Kuva Leena Oksalta Paavo Toivosen albumista.

 

Alussa viinanjakajat. Toisena soittajat. SK 3 1933.Vasemmassa kuvassa kulkueen alkupää, oikeassa mestaripelimannit Aatu Sepänniitty, vas. ja Sammaliston Manu. Huomaa soittotavan ero – vai onko Manu ohjaksissa?  – Tässä ollaan tulossa opistolta päin, eli kulkue teki ilmeisesti kierroksia eri suuntiin. Suomen kuvalehti 33 1933, aukeama 1084-1085.
Lisätieto vasempaan kuvaan Martti Vuoriselta 6.3.2018: Ensimmäisillä rattailla ohjastamassa vas. luultavasti Lauri Vuorinen, vieressä silinterihattuinen ryypynjakaja Kalle Peltomaa. 

 

Ensin viinanjakajat, jotka torjuivat ihmisiä tieltä pois, sitten pelimannit, sulhaset puhemiehineen ja lopuksi muut vieraat. Maantien vierustat olivat täynnä uteliaita ihmisiä, jotka halusivat nähdä näitä vanhanaikaisia ajopelejä ja pukuja, joissa hääväki esiintyi.

Sulhaset tulivat komeasti ”Presidentin” portista Kansanopiston leveätä lehmuskujaa pitkin päärakennusta kohti, johon oli suureen juhlasaliin sisustettu morsiamien kotitupa. Vanhat resoorikääsit kiilsivät uudessa maalissaan ja olipa niiden pyörät oikein Tampereen messuilla palkittu läkkimestari (p.o. länkimestari), Paunulan Julle, uusinut. 

Paunulan Julle (Sipi Julius, 1885–1957) oli laajalti tunnettu länkimestari (alkutekstissä      painovirhe). – Tohtorinna Kerttu Helme kirjoitti aikanaan Jullesta runon ”Työn            kuningas”, maininta kirjassa Oriveden Kirkonkylä, s. 396.

Lauri Kristian Relander (1883–1942) tasavallan presidentti 1925–1931.

 

Oriveden Opistolle juhlareitti ehkä 1929, pres. Relander vieraili 4.8. MLMn kuva..jpgOripohjanmäen yläpäähän rakennettu ”Presidentin portti” jää oikealle kuvan ulkopuolelle. Se sai nimensä presidentti Lauri Kristian Relanderin vierailusta v. 1929 Oriveden Opiston 20-vuotisjuhlissa. Arvovieras kuljetettiin Oripohjan asemalta lyhintä tietä juhlapaikalle. Kuva lienee näistä 3.–4.8.1929 pidetyistä juhlista. Kuva kirjoittajalta.

 

Häätalon emäntä ja isäntä ottivat vieraat vastaan ja edeskäypä johdatti heidät häämarssin soidessa, jota kuusi vanhaa viuluniekkaa hartaana veteli, hääpöytiin. Morsiusparit asettuivat perälle pöydän taakse. Morsiamen vasemmalla puolella oli kaase ja sulhasen oikealla puhemies.

Edeskäypä ´hovimestari´, ´tarjoilija´, ´ravintolan vahtimestari´.
Kaase täkäläinen vanha muoto kaasosta (morsiamen pukija ja avustaja).

Suuri pirtti! Hirsiseinät, tosin pahvista, akkunat harmaine akkunalistoineen, paperikankaiset verhot, seinillä ryijyjä ja raanuja, silkkiliinoilla päällystetyt morsiusparien katokset, pitkät honkaiset pöydät ja vanhat rahit!

 

400 puulautasta, kaksipiikkiset haarukat ja puulusikat

Pöydillä paloivat talikynttilät vanhoissa jalustoissaan. Niiden lämpimässä valossa himmersi häähuone, ja 400 puista lautasta, kaksipiikkinen kotisepän takoma haarukka ja puulusikka odottivat käyttäjäänsä. Sahti kuohui puuhaarikoissa. Oli siinä saanut Kylmälän ukkokin hikoilla ennen kuin oli saanut kaikki nuo kauniit tuopit valmiiksi. Leipäpytkyt olivat suurissa puukoreissa, joita sokea Salonen oli valmistanut hääpöytään.

Pytky ´siivu´, ´viipale´.

 

IMG_1437

Leena Oksan uusin löytö kotivarastoistaan: vartavasten häihin sorvattu lautanen.  Kuva Ari Keskinen. Lisätty 19.1.2018. 

 

Lisätilaa liki 200:lle ruokailijalle

Ihmiset täyttivät kuumeisella kiireellä kaikki paikat, sillä oli pelko, että joutuisi sivuhuoneeseen, johon oli varattu vielä lähes 200 vieraalle sijaa, mutta siellä oli tavalliset posliinilautaset, kahvelit ja lusikat pöytäkalustona, eikä pirttitunnelmasta ollut mitään tietoa.

Ateria alkoi. Valtava voivuori aleni äkkiä. Perunalaatikkoa, suolakalaa, suolalihaa, räätikkälaatikkoa, kinkkua, silakoita, kun suolakala loppui. Se oli ollut herkkua.

Sitten tuo edeskäypä kivivadissa perunakeittoa, sitten seuraa ohraryynipuuro ja maitoa päälle. Tätä ruokalajia sinä vielä vähän kauemmin pureksit, sillä ryynit eivät ole juuri niin pehmeitä kuin olet tottunut… Sinä ajattelet jo vähän jättää lautaselle, mutta eikös mitä: tuossa tulee paistia, oikein sitä suurta sonnia, jota pitoja varten lihotettiin. Ensin olisi lautanen syötävä tyhjäksi, sillä uutta ei ole tapana antaa kesken aterian.

 

Syömävehkeensä sai ostaa mukaan viidellä markalla

Tulee siihen pienellä punavalkoruusukkeella varustettu nuorukainen ja kysyy, haluaako vieras lautasen, haarukan ja lusikan mukanaan.

– No tietysti haluaa.
Viisi markkaa annetaan ja kuitti pannaan taskuun.
– Sillä sen sitten saatte, kun on pesty.
– En minä vaan anna tätä pois, jolla syöny olen, sanoo tamperelainen ja kokoo siihen pari pannukaakun palasta tuliaisiksi lapsilleen. Niin, pannukaakkuhan se vielä tuli, ja hyvä tulikin. Oikein vieläkin suret sitä, että se toinen pala jäi sinulta syömättä, vaikka sen jo olit ottanut lautasellesi, kun se kiitosvirsi alkoi niin äkkiä.

 

Kiitosvirsi

Virren kiekautti pirtin perältä vanha juhlien päällysmies Kustaa Kuusisto ja lauloi oikein komeasti:

Herra kaikki ravitsee,
Tarpehemme taritsee.
Ruokaa antaa ruumiille,
Hengen sanat sielulle.
Kunniaksi Sinulle
Ylennämme äänemme…

 

Ruokatila raivattiin tanssisaliksi

Ruokavirren päätyttyä vieraat poistuivat pihalle. Osa pöydistä kannettiin pois ja penkit siirrettiin sivulle. Morsiusparit asettuivat perälle ja soittajat oikealle riviin. Oli siinä vanhoja juhlasoittajia.

 

Tanssilattialla._S._kuvalehti_3_1933_s._1087..jpg

Sitten alkoi se vanha valssi, jossa huimasti saa pyöriä. Morsianta tanssittivat lähimmät omaiset ja vieraat vuoron perään. Siellä Hörtsänän isäntä, joka oli nämä vanhat hämäläiset häät toimeenpannut, liehui kruunupäisten morsiamien kanssa. Kansanopiston johtaja Aarne Laaksovirtakin vei kevyesti vinhaa vauhtia pyylevää talon emäntää ja muita rouvia, jotka vanhoissa silkkipukimissaan ketterästi liikkuivat. Purpuriakin mentiin, sitä johti vanha suutari Kanerva. Siinä olivat vanhat ja nuoret, kaupunkilaiset ja maalaiset. Hymysuin he kättelivät toisiaan.

 

hortsana_hugo

Hugo Hörtsänä (1880–1954) oli Onnistaipaleen Ylä-Hörtsänän tilan monitoiminen isäntä. Hän perusti mailleen kotiseutumuseon, ison puutarhan ja maankuulun arboretumin, jonne keräsi myös kymmenittäin myllynkiviä. Hän oli tietävä, ideoiva ja aikaansaapa kotiseutumies, Oriveden Museoyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja vuodesta 1932 ja Paltanmäen kotiseutumuseon esineistön kerääjä.

Hän oli myös tunnettu monista järjestämistään jokakesäisistä Hörtsänän laulujuhlista sekä paikkakunnan suurjuhlista. Jo vuonna 1910 (vuosiluku korjattu 10.1.2017)  hän oli 30- vuotiaana Oriveden Nuorisoseuran puheenjohtajana mahtavien Hämeen laulu- soitto- ja urheilujuhlien puuhamies. Kuva kirjoittajalta, lisätty 19.3.2018.

Fil.kand. Aarne Laaksovirta (1881-1958) Oriveden opiston ensimmäinen johtaja vuodet 1909–1935. Energinen, tarmokas ideamies, joka oli myös  vaimonsa Sylvin kanssa taitava  järjestämään juhlia kansanopistossa.

 

Kuokkavieraat huusivat morsiamet ulos

Tällä välin olivat kuokkavieraat kokoontuneet pihamaalle ja odottivat kärsimättömästi morsiamien ilmestymistä. He huusivatkin morsiamet ulos. Naimisissa olevat naiset kuljettivat morsianta pitkin salia, ja ukkomiehet sulhasta, joka istui tuolilla.

Morsiamet ilmestyivät pihalle, suuret kruunut päässä, jotka olivat Hörtsänän isännän taidokasta käsialaa vanhan hämäläisen mallin mukaan. Kruunuissa oli oikeat peilit ja helmipujotukset. Mahtoikohan monikaan ajatella, mikä vaiva oli morsiamilla kantaa näitä raskaita kruunuja koko illan.

 

Kruunujen vertailua 

 

IMG_1440

Morsiuskruunu peileineen ja helmipujotuksineen Leena Oksan hallussa olevista Paavo Toivosen kokoelmista. Leena asettui pyynnöstä malliksi 17.1.2018. –  Kuva Ari Keskinen. 

 

Paapoyta. SK 3 1933.Tässä ruokailukuvassa kruunut näkyvät parhaiten.  Edessä oikealla vastavihitty pari Fanni, o.s. Aronen ja mylläri Jalo Lepistö Onnistaipaleelta. Taempana toinen kruunumorsian Aini, o.s. Vuorinen ja kauppias Edvard Laurila Pitkäjärveltä. Vasemmalla kameraan katsovat häävieraat (Jose)fiina, o.s. Uotila ja miehensä, mylläri Hannes Aronen, Fanni-morsiamen veli. (Henkilötiedot saatu vihkiparien sukulaisilta.) Kuva Suomen kuvalehti 1933: 33, s. 1086. 

 

Sahtia, tupulttia ja simaa

Morsiamia tanssitettiin oikein rahan edestä, josta hyvästä tanssittajille juotettiin sahtia uunin nurkassa. Sitä olikin tehty 600 litraa, joten piisasi väljemmältäkin kulauttaa. Oli siellä toistakin hääjuomaa, niin kutsuttua ”tupulttia”, jota koiran muotoiset lasihaarikat heruttivat suustaan. Se oli sitä Suomen samppanjaa, makeata ja hyvää. Aterian aikana oli simaakin lasikarahveissa.

Häät olivat harvinaisen raittiit, ei näkynyt juopuneita ulkona eikä sisällä.

Äskeinen vaikuttaa kaunistelulta, kun ajattelee hääjuomien paljoutta (sahtiakin 1 litra / vieras)!

tupultti (ruots. dubbelöl)  paremman tason juhlaolut, tarkoitettu etenkin naisille.

 

Raketteja puolilta öin

Tanssi kesti puoleen yöhön, jolloin komea häätulitus pihalla sai hääsalistakin väet ulkosalle. Raketit lensivät yli Hämeen viljavien peltojen, joissa ruiskuhilaat odottivat riihimistä.

– Kerran oli humissut korpi näilläkin vainioilla, kerran oli tullut tännekin Hämeen mies taluttaen nuorta vaimoaan ja kerran oli täälläkin, missä nyt näitä suurellisia hämäläisiä häitä pidettiin, syntynyt ihminen, korvenkyntäjän lapsi, karhuntappaja, jonka kunniaksi vain tuuli huminoi, jolle virttä korven tummat urut soi.

 

                                                      Kerttu Helme.

 

Kerttu Helme (1885–1957) Oriveden yhteiskoulun kuvaamataidon tuntiopettaja 1927–1949. Hän maalasi itsekin tauluja, kirjoitti runoja, joita esitettiin usein paikallisissa juhlissa, ja kirjoitti myös lehtiin ajan runollisella tyylillä. Hän oli kunnanlääkäri Väinö Helmeen rouva.

 

Yksityiset hääkuvat

 

Pariskunnat kävivät  myös yksityisesti hääkuvassa: vas. Aini ja Edvard Laurila (kopio Maija Laurilalta), oik. Fanni ja Jalo Lepistö (kopio Lepistön suvun kokoelmista).

 


Lähteet

Painetut 

Oriveden Kirkonkylä: Ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. 2014.
Oriveden Sanomat 1933.
Sinisalo, Hannu: Orivesi: Maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi. 1990.
Suomen kuvalehti  1933: 33, s. 1084–1087. – KORJAUS 8.1.2018: Joihinkin kuvatietoihin oli alkuunsa lipasahtanut lehden numeroksi 3, p.o. 33. 

Valokuvat

peräisin seuraavilta: Markku Jutila,  Ari Keskinen, Maija Laurila, Anne Myllymäki-Lepistö, Leena Oksa (Paavo Toivosen albumeista), Mikko Seppälä (Marja Ijäkseltä), Hannu Sinisalo (ks. yllä), Suomen kuvalehti 1933: 33. ja blogin kirjoittaja. 

Äänitteet

Paavo Toivonen kertoo lapsuudestaan I. Paavo Suvanto jututtaa . C-kasetti 1989. Leena Oksan kokoelmista.

Haastattelutiedot

Maija Laurilan, Raija Tokeen, Ari Keskisen ja Anne Myllymäki-Lepistön antamat tiedot. Lukuisat keskustelut Leena Oksan kanssa.  

 

Kerttu Helmeen artikkelin kevyesti lyhennellen ja taustatietoja lisäten toimittanut

Maija-Liisa Mäkelä 

Julkaistu 6.12.2017 ja 8.12.2017, lisäyksiä tammikuussa 2018. 

Kirjoitettuani kaiken tämän sain tietää, että Kerttu Helmeen käsikirjoitus Suomen Kuvalehteen oli julkaistu Oriveden Seudun Joulussa 1993  s. 38-40.  Siinä on mahdollista lukea koko teksti lyhentämättömänä, mutta kuvia häistä on vain kolme. 

 

Tausta-aineistoa aihepiiristä on kertynyt niin runsaasti, että tulossa on lisää juttuja ja kuvia Oriveden vanhoista juhlista. 

HUOM. Lisäykset ja tarkennukset vihreällä tehty 31.1.2018 ja sen jälkeen. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KANTTORIT SIMOLA JA PELTONEN: Sama työ, erilainen elämä

Simola blogiinK.I.Peltonen2_web

Antti Villehad Simola (vas.)  Oriveden kanttori-urkurina 1899–1930,
Kalervo Ilmari Peltonen 1933–1955.
Kuvat Juhani Eerola ottanut Oriveden kirkon sakastin kuvista.

 

Kolmen kirkkoherran mies 1899-1930

1900-luvun alkupuolen Oriveden kanttorinvirkaa hoitivat Antti Villehad Simola ja Kalervo Ilmari Peltonen, kumpikin varsin kauan. Simola palveli seurakuntaa kaikkein pisimpään, kolmisenkymmentä vuotta (1899–1930), kolmen kirkkoherran, Edvard Reiniuksen (kirkkoherrana 1880–1911), Uuno Paunun (1914–1918) ja Kaapo Kostian (1919–1934) aikana.

Antti Simola oli maanviljelijän poika Mäntsälästa, syntynyt 1863.

Yhden kirkkoherran mies 1933-1955

K.I. Peltonen oli Oriveden kanttori-urkuri 22-vuotiskauden 1933–1955 pääosin kirkkoherra Harald Daniel Pennasen aikana, joka käytti myös kutsumanimeä Harri. Pennanen ja Peltonen olivat perin erilaiset henkilöt, mutta kuulemma hyvät ystävät.  He kuolivat samana vuonna 1955.

Kalervo Peltonen oli körttiläistä kanttorisukua Virroilta, syntynyt 1902.

Minulla kuten monella lukijoista on vielä omakohtaisia muistoja Peltosesta, mutta hänen edeltäjäänsä Antti Simolaan oli tutustuttava lähes yksinomaan kirjallisista lähteistä. Niistä keräsin aineksia Simolan monipolviseen elämäntarinaan, ks. Oriveden Kirkonkylä -kirja, s. 132-136.

Musiikkilahjakkuudet

Koko toimiaikansa miehet johtivat menestyksekkäästi useita kuoroja, perustivatkin niitä. Peltonen toimi myös Oriveden Yhteiskoulun pidettynä musiikinopettajana vuosina 1944-1955.

Musiikkilahjakkuus periytyi.  Kummankin kolmesta lapsesta yksi löysi leipätyönsä musiikista: Simolan nuorempi poika Jukka esiintyi tanssimuusikkona ja viihdelaulajana, mutta kanttoriopinnot keskeytyivät. Peltosen Vuokko -tyttärestä (> Puustinen) tuli kanttori-urkuri.

Hannu Sinisalon Orivesi-historian (1990) henkilöhakemistossa Simolaan viitataan peräti kahdeksalle sivulle, kun Peltonen saa vain pari mainintaa. Vuoden 2014 Oriveden Kirkonkylä  -kirjassa Simolaa käsitellään jo yhdellätoista sivulla, mutta Peltosesta tarinoidaan  peräti 21 sivulla. Kirja painottaa ihmisten muisteluja, ja Peltonen on vielä monen muistissa.

Varsinkin virkatoimissaan kanttorit Simola ja Peltonen muistuttivat yllättävän paljon toisiaan: Molempia arvostettiin lahjakkaina ja taitavina musiikkimiehinä. Luonteeltaan he olivat miellyttäviä, leikkisiä ja kaikille ystävällisiä.

Sotavainajien saattelijat

Yhteistä kahden kanttorimme elämäntiessä oli myös, että kumpikin sai vaativan ja raskaan osan saatella hautaan sotavainajia, Simola vuoden 1918, Peltonen vuosien 1939–1945 uhreja. Musiikilla oli tärkeä merkitys surutilaisuuksissa, ja siitä kanttori kantoi kokonaisvastuun.

Monipuoliset toimen miehet

Kumpikin oli aktiivinen toimen mies kirkollisen virkansa ja musiikkielämän ulkopuolellakin. Peltonen hoiti sivutoimenaan vastuullisia tehtäviä osuuskassan johtajasta sairaalan talouspäällikköön. Sodan aikana aktiivinen suojeluskuntamies toimi myös ilmansuojelupäällikkönä.

Simola puolestaan oli ehkä hiukan maallisempi, värikäs ja yritteliäs persoona. Hän oli jonkinlainen ajan kuuluisuus, mukana yllättävissäkin yrityksissä.

Hannu Sinisalon Orivesi-historian (1990) henkilöhakemistossa Simolaan viitataan peräti kahdeksalle sivulle, kun Peltonen saa vain pari mainintaa. Vuoden 2014 Oriveden Kirkonkylä  -kirjassa Simolaa käsitellään jo yhdellätoista sivulla, mutta Peltosesta puhutaan peräti 21 sivulla. Kirja painottaa ihmisten muisteluja, ja Peltonen on vielä monen muistissa. 

Kun Peltonen hankki Orivedelle muuttaessaan perheelleen pysyväksi kodiksi Hauskala-nimisen talon, Simola ehti asua ainakin seitsemässä eri paikassa ja kokeilla sekä tilanomistajan että tehtailijan ammattia. Muitakin eroja miehissä oli, varsinkin yksityiselämässä, mutta ne jääkööt enimmältään Simolan vaiheista lukevan pääteltäviksi.

 

Taustatietoja

Oriveden Seudun Joulussa 2011  Toini Hiukka kirjoitti K.I. Peltosesta lähinnä tämän pojan Tapion kertoman pohjalta. Myös tytär Vuokko Puustinen kuvaa isänsä vaiheita Oriveden Kirkonkylä -kirjassa 2014.

Maija-Liisa Mäkelä on kirjoittanut A.V. Simolan vaiheista sekä Oriveden Seudun Joulu –lehdessä 2013 että Oriveden Kirkonkylä -kirjassa 2014. Tietoja on päivitetty ja lisätty.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

VANHAN KIRKONKYLÄN KOMISTUSTEN KOHTALOITA

 

Seuratalojen nousu, kukoistus ja tuho

 

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Oriveden Kirkonkylään nousi vajaan kolmen vuoden kuluessa peräti kolme komeaa seurataloa: vuoden 1908 lopulla nuorisoseurantalo ja Suomalaisen Nuijan talo sekä 1910 työväentalo. Niitä pidettiin 1910-luvulla Kirkonkylän huomattavimpina julkisina rakennuksina. Ennestään oli yksi komea: 1880 Kultavuoreen rakennettu Kirkonkylän kansakoulu.[1]

Tarkoitukseni oli kirjoittaa vain nuorisoseurantalosta, mutta sitten löytyi niin kiinnostavaa lisätietoa, että aihepiiri laajeni. Uudet tietolähteeni ovat perinteenkerääjä, maalarimestari Juuso Koiviston (1900–1991) monistetut muistelut[2] ja Kansalliskirjaston digikirjaston uudistettu hakuohjelma, jonka avulla voi etsiä tietoa ennen vuotta 1920 julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien näköispainoksista[3].

Mistä moinen rakentamisinto?

Elettiin ahdistavia sortovuosia (1899–1905 ja 1908–1917), jolloin tsaarin Venäjä yritti venäläistää Suomea. Yhteinen uhka ajoi ihmisiä yhteistoimintaan, ja oman kulttuurin merkitys korostui kaikissa kansankerroksissa. Orivedellä oli varsinkin talvikaudella huutava pula kokoontumispaikoista. Näin pohtii perinteenkerääjä Juuso Koivisto muisteluissaan.

Uusia yhdistyksiä perustettiin, ja vuoden 1905 suurlakon jälkeen myös poliittiset puolueet alkoivat järjestäytyä. Orivedelle perustettiin työväenyhdistys vuonna 1905. Suomalaisen Puolueen eli Suomalaisen Nuijan Oriveden osasto aloitti 1906, samoin toisen, liberaalimman oikeistopuolueen Nuorsuomalaisten paikallisosasto.[4]

Liikaakin walistuksen ahjoja?

Seuratalojen tarpeellisuutta myös epäiltiin sen ajan lehtikirjoituksissa. Näin kirjoittaa nuorisoseura-aktiivi Aamulehdessä: ”Walistuksen ahjoja meidän kylään tänä syksynä walmistuukin riittäwästi yhden kylän osalle. Kaksi niitä jo on, kansakoulu ja palokunnan pawiljonki, hywin lähellä toisiaan. Nyt tehdään wielä kolme uutta lisää: työwäenyhdistyksen, Suomalaisen Nuijan ja nuorisoseuran talot jotenkin samalle mäelle, noin puolen kilometrin alalle.” [5] Kirjoittaja pelkää, että talojen paljous saa kansan jakautumaan entistä jyrkemmin eri leireihin – ”että nuorisoseuran talostakin lopulta tulee puoluetalo”.

Oriveden Kirkonkylän kansakoulu Kultavuoressa..jpg

Kirkonkylän kansakoulu Kultavuoressa 1940-luvulla. Kuva kirjoittajalta.  

VPK:n paviljonki kesäkäytössä

     

potkupallo

Paltanmäen kupeessa VPK:n kentällä pelataan potkupalloa 1910-luvulla. Pallo liitelee taivaalla. Oikealla palokunnan paviljonki.   Kuva Oriveden Kotiseutuyhdistyksen Hilja Halmeen kokoelmasta.

Orivedellä oli jo 1800-luvun lopussa vilkkaasti käytetty harrastuspaikka: Vapaapalokunnan paviljonki näyttämöineen, mutta se oli rakennettu kesäkäyttöön. Sen edessä aukeni palokunnan harjoituskenttä, ”laani”, joka palveli myös urheilukenttänä sekä ulkoilmatilaisuuksien, näyttelyjen ja toripäivien pitopaikkana. Vuonna 1908 perustettu voimistelu- ja urheiluseura Ponnistus alkoi ahkerasti käyttää paviljongin sisä- ja ulkotiloja.

Aikalaiskuvaus: ”laaja, aukea ja tasainen hiekka tanner korkealla hiekkaharjulla, yltä ympärinsä ympäröity korkealla lauta-aidalla. Eteläisellä siwustalla on iso ja tukewa, aiwan uusi rakennus, n.s. pawiljonki.” [6]  Nykyään näillä paikoin Paltanmäen kupeessa sijaitsevat yläkenttä ja jäähalli.

VPK ”toimi” tiuhaan iltamia ja tansseja. Muut huvien ja vakavampien tilaisuuksien järjestäjät tuottivat palokunnalle huomattavat vuokratulot, joita se käytti myös yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Muhkea Nuijan talo

Ensimmäiset ympärivuotiset kokoontumistalot rakensivat Suomalainen Nuija ja Oriveden Nuorisoseura. Ne valmistuivat melkein yhtä aikaa vuoden 1908 lopulla.

Juuso Koivisto muistaa, että Nuijan taloa alettiin rakentaa hänen ollessaan 7-vuotias, siis vuonna 1907. Aivan seuraavan vuoden lopussa se oli valmis. Hän arveli sen olleen Suomen suurimpia seurataloja. Ei ihme, että kummasteltiin, mihin aloitteleva puolueen paikallisosasto tarvitsi niin mahtavaa rakennusta. Kustannusarvion joku lehtikirjoittaja arveli nousevan peräti 40 000 silloiseen markkaan ja tuumi: ”siinä jo moni rusthollari kraappii päätään…”  [7]

Nuijan talo, yllä 1917. alla 1910, huom. sini-valkoraitainen Suomen lippu. Kuva Aulis Keskiseltä..jpgSuomalaisen Nuijan talo, alakuvassa v. 1910, huomaa poikkiraitainen Suomen lippu, yläkuvassa  1917 opistokäyttöön remontoituna. Kuvat Aulis Keskisen kokoelmasta, Kouvola. 

Koivisto: ”Kun tuollaisen talon sitten näki valmiina, teki se valtavan näyn, niin erikoinen se oli kaikin puolin.” Talossa oli iso juhlasali, kahvila- ja seurustelutilat, iso keittiö sekä kamareita.

Nuorisoseura ehti Nuijan edelle 1908

Oriveden vuonna 1896 perustettu nuorisoseura oli pitkään kaivannut omaa taloa. Sen  toimintakertomuksessa vuodelta 1908 todetaan: ”Seuran ulkopuolellakin yleensä ajateltiin, että yhteinen seurahuone olisi saatava suureen pitäjäämme ja olisi se juuri nuorisoseuran nimessä rakennettava.” [8]

Hankkeen vetäjäksi ilmestyi intomielinen ja ilmeisen voimakastahtoinen ja aikaansaapa kanttoriurkuri, laulunjohtaja Antti Waleri Lehtinen, joka sattui noihin aikoihin asumaan Orivedellä. Hän oli paikallisia, kotoisin nykyisen Juupajoen puolelta.

Koivisto kertoo seuran saaneen hyvän tontin parinsadan metrin päästä Nuijan talosta. Hän muistaa, että nuorisoseurantaloa olisi ryhdytty rakentamaan vasta Nuijan valmistuttua, mutta löytämäni sanomalehtitiedot osoittavat, että nuorisoseura aloitti rakennustyöt kohta nuijalaisten jälkeen ja pienempänä voitti lopulta kilvan: Sen talon vihkiäiset pidettiin 1.11.1908, kun Nuijan talon ”tarkastus ja vastaanotto rakennuslautakunnalta” olivat vasta 23.12.[9] ja vihkiäiset 27.12.[10] 1908.

Koiviston kuvauksen mukaan nuorisoseurantalon alakerrassa sijaitsivat keittiö ja ravintola, pari kamaria ja iso varasto. Toiseen kerrokseen veivät kahdet raput. Siellä oli tilava juhlasali näyttämöineen. Yläkerran lämmityksestä huolehtivat isot kamiinat.

Todellinen löytöni oli työväentalon katolta otettu vanha kuva, jossa asiantuntija-arvion mukaan näkynee osa nuorisoseuran uudisrakennusta. Se näyttää vielä maalaamattomalta. Myöhemmin talo punamullattiin. 1950-luvun puolimaissa se sai lautavuorauksen ja nykyisen vaalean värinsä.

Työväentalon katolta Kirkonkylään n. 1910. Kuva Kotiseutuyhd. Hilja Halmeen kokoelmasta.

Työväentalo Kultavuoren näköalapaikalle 1910

 

tyovaentaloKirkonkylän työväentalo vanhassa asussaan v. 1919.  Oikeassa päädyssä ovi suoraan näyttämölle, jonka kulma lepää kalliolaakion päällä. Talo sai myöhemmin betonisokkelin. Kuva Oriveden kaupungin kokoelmista.

Kirkonkylään loppuvuodesta 1905 perustettu työväenyhdistys järjesti jo seuraavana vuonna VPK:n paviljongissa arpajaisiltaman rakennusrahastonsa hyväksi. Talo aiottiin alun perin rakennuttaa palokunnan kentälle. Lopulta se kuitenkin sai kylän komeimman paikan Kultavuoren laelta. Oma yhdistystalo kohosi sinne vuonna 1910.

Työväentalon keskiosassa sijaitsi juhlasali näyttämöineen ja parvekkeineen. Talossa oli myös kahvila keittiöineen ja pikkuriikkinen vahtimestarin asunto. Toisessa kerroksessa oli jopa näköalaparveke Pehulan suuntaan.

Talon raunioilla olin ihmetellyt näyttämöpäätyyn ilmestyneitä leveitä kivirappuja. Lopulta asian selvitti Ulla Wallin isän J.R. Silénin merkintä vanhan valokuvan taustapuolella: ”Vuonna 1955 talossa suoritettiin muutostyöt: näyttämö muutettiin pohjoispäähän, sisääntulot eteläpäähän ja ravintolatilat rakennettiin länsiseinän puolelle.”

Suunnittelijat paikallisia

Nuijan talon suunnitteli paikkakunnalla ja laajemminkin tunnettu rakennusmestari Rietu Heikkilä Pitkäjärveltä (Juuso Koiviston tieto). Nuorisoseurantaloa varten oli pyydetty kolmet kilpailevat piirustukset, joista valittiin kanttori A.W.Lehtisen tekemät. Työväentalon tiettävästi suunnitteli, ehkä tupakkiaskin kanteen, maalarimestari Heikki Mäkelä, joka oli piirtänyt ja rakennuttanut useita taloja.

Arpajaisia, hirsilahjoituksia ja talkootyötä

Kaikki Kirkonkylän uudet seuratalot nousivat pääosin laina- tai keräysrahalla ja talkoovoimin. Valtaosa järeistä rakennushirsistä saatiin paikallisilta metsänomistajilta ja lautatavara sahanomistajilta, tosin osa jouduttiin ostamaan. Nuijan hanketta varten perustettiin lisäksi osakeyhtiö, jonka osakkeen lähtöhinta oli 100 mk.

Oripohjassa sijaitseva kanttori Simolan tiiliruukki toimitti ainakin nuorisoseurantalon tiilet – joko maksusta tai lahjana. Näistä hyviksi tunnetuista tuotteista muurattiin uunien ja palomuurien lisäksi myös umpisokkeli. Juuso Koivisto kuvaili tarkkaan kahden muunkin rakennuksen perustukset. Nuijan talossa ne olivat paikallista luonnonkiveä, jonka käsittelyn taitavia kivimiehiä seudulla oli. Työväentalo lepäsi osittain kivitolppien varassa tai suoraan kalliolla. Betonia ei vielä tunnettu maaseudulla.

Kukoistuskausi 1909–1910

Nuija vuokrattiin 1910 ja myytiin 1912

Oriveden Kirkonkylän harrastustoiminnalla oli kolmet hulppeat toimitilat suunnilleen vain vuodet 1909 ja 1910, jolloin jo työväentalokin valmistui. Yhdistysten pöytäkirjat ja sanomalehdet  kertovat myös vaikeuksista uusien talojen toiminnassa.

Lehtitiedot osoittavat, että Nuijan komea talo veti alkuunsa kulttuuritilaisuuksia ja kokousvierailuja paikkakunnan ulkopuoleltakin. Suomalainen Nuija ja Nuijan Nuoret käyttivät rakennusta melko vilkkaasti, mutta toimijoiden puutetta valitettiin. Jo talon toisen toimintavuoden 1910 lopulla rakennus vuokrattiin Keski-Hämeen kansanopistolle, joka kaapattiin Längelmäeltä Orivedelle. Kahden vuoden kuluttua Nuijan talo sitten myytiin opiston tyyssijaksi. Talon ja tontin kauppahinnaksi tuli 50 000 markkaa.[11]

Nuijan taloa korjailtiin ja laajennettiin vuosien mittaan sisäoppilaitoksen käyttöön sopivaksi. 1920-luvun lopun täydennysrakentaminen synnytti opistotalosta Pohjoismaiden suurimmaksi mainitun asutun puurakennuksen. Sen tuhosi tulipalo vuonna 1950. Siihen päättyi Nuijan talon tarina, mutta Oriveden Opiston tarina on jatkunut monivaiheisena näihin päiviin.

Nuorisoseurakin oli myymässä taloaan 1912

Nuorisoseuran toiminta virkistyi aktiivisen kotiseutumiehen Hugo Hörtsänän tultua sen esimieheksi vuonna 1909. ”Huolimatta synkästä takatalwesta, joka waltiollista elämäämme uhkaa”[12] seura järjesti kesällä 1910 suuret Hämeen nuorisoseurojen laulu-, soitto- ja urheilujuhlat.

Kirkonkylän seuratalojen yhteistyö nousi silloin kukoistukseensa. Kaksipäiväinen juhlaohjelma levittäytyi kylän kaikkiin mahdollisiin sisä- ja ulkotiloihin. Juuso Koivisto muistaa, että nuorisoseurantalon edustan juhlakenttä lavoineen oli yhdistetty Nuijan taloon lankuista rakennetulla kävelytiellä, koska välissä oli kosteaa maastoa.

Ohjelmaa oli myös palokunnan paviljongissa ja kentällä sekä kirkossa. Yleisöä oli tuhansittain.  Nuijan talossa oli kaksi huomattavaa ammattiteatterivierailua. Palokunnan paviljongissa pidettiin iltama, kentällä laulu- ja soittoharjoituksia ja kansanjuhla sekä musiikki- ja urheilukilpailut. Lisäksi oli kirkkokonsertti ja uimanäytös kirkkorannassa.

Tämän valtavan ponnistuksen jälkeen nuorisoseuran toiminta alkoi hiipua. Oriveden Opiston vanhasta historiikista luin tiedon: ”Toukokuun 4. päivänä 1912 kannattajayhdistyksen vuosikokous päätti, että Oy Oriveden Nuijan talo ostettaisiin, samoin paikallisen nuorisoseuran talo ja näiden välinen noin yhden hehtaarin maa-alue.” Ehdin huokaista hämmästyksestä, kunnes luin edelleen, että hinnoista ei päästykään sopimukseen ja kauppa peruuntui tältä osin.[13]

Nuorisoseuran toiminnasta seuraavina aikoina ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin 1920-luvulta pitkälti 1930-luvulle sen talossa toimi puusepänverstas, ensin Niilo Ahlbomin, sitten Albert Lindénin omistuksessa. Rakennuksen nimi muuttui jossain vaiheessa Puistolaksi. 1930-luvun lopulta se on ollut asuintalo. Oriveden Opiston johtaja Olavi Kostia ja musiikinopettaja kanttori Tauno Suihko ostivat sen puoliksi, kunnes Suihko hankki koko rakennuksen omistukseensa. Ilpo Suihko lunasti vanhan kotitalonsa perikunnalta vuonna 1996. Ulkorakennukset on purettu.

Työväentalossa toimittiin pisimpään

Vuonna 1910 valmistunutta työväentaloa käytettiin ilmeisen aktiivisesti kautta vuosikymmenten. Siellä oli paljon omaa toimintaa, kokouksia, harrastus- ja opintopiirejä, vappu- ym. juhlia, iltamia ja tansseja. Ainakin kerran arvostettu johtokunnan jäsen Eemeli Törmä joutui ehdottamaan Oriveden T.y:lle kahden kuukauden iltamakieltoa sen mainetta tahrinneiden järjestyshäiriöiden vuoksi.[14]

1918 Kultavuoreen oli sijoitettu punaisten esikunta. Myöhempien sotiemme aikana taloa käytti vuoroin armeija, vuoroin Kirkonkylän kansakoulu opetustilana. Sotien jälkeen siellä pidettiin vielä mm. Oriveden Toverien voimisteluharjoituksia, mutta muu toiminta ei enää päässyt kunnolla vauhtiin, lähinnä poliittisten riitaisuuksien vuoksi. Talo vuokrattiin pienimuotoiseen yritystoimintaan. Lopulta se tuhoutui tulipalossa vuonna 1972.

Jäljellä vain työväentalon rauniot ja nuorisoseurantalo

Kuka olisi uskonut, että sekä Nuijan että nuorisoseuran talon rakennuttajatahot olivat valmiit  luopumaan uudisrakennuksestaan jo parin vuoden päästä. Kaksi ”valistuksen ahjoa” purettiin: palokunnan paviljonki luultavasti viimeistään Suojan talon valmistuttua 1920-luvun alussa ja puinen kansakoulu vuonna 1959.

Työväentalo sinnitteli vuosikymmeniä, tosin lopuksi vuokrattuna ulkopuoliselle, kunnes tuli hävitti sen kuten aikaisemmin Nuijan talon. Rakennuksen perustukset ovat jäljellä metsäisellä kalliolla nykyisen Laulumajan, Oriveden ensimmäisen kansakoulurakennuksen lähellä.

Nuorisoseurantalo, nykyinen Puistola on ainoana säilynyt toistasataa vuotta, mutta sen käyttötarkoitus muuttui ilmeisesti jo 1910-luvulla. Ajan jälkiä talovanhuksessa on, mutta jykevien hirsien ja Simolan tiiliruukin tiilien varassa se seisoo edelleen paikallaan.

 

työväentalon katolta (jpg)Näkymä työväentalon katolta noin vuonna 1910: keskellä oikealla iso Nuijan talo. LÖYTÖ: Aivan vasemmassa reunassa osittain näkyvä vaalea kaksikerroksinen rakennus on ilmeisesti  nuorisoseurantalo. – Sijainti, talon korkeus, katon kaltevuus ja kuistin muoto näyttävät täsmäävän Puistolan kanssa. Katolta kuistien yläpuolelta poistettu myöhemmin rakentamisajan tyyliin kuuluvat pienet poikkipäädyt. Kuva Oriveden Kotiseutuyhdistyksen Hilja Halmeen kuvakokoelmasta.
Puistola 1970-luvun lopulla. Kuva Ilpo Suihko..jpgSuihkon perheen omistama Puistola, entinen nuorisoseurantalo, 1970-luvulla. Nykyosoite Puistolankuja 14.  Kuva Ilpo Suihko.

 

Alaviitteet 

[1] Mäkelä, Maija-Liisa: Piirteitä Oriweden pitäjästä 1911. Oriveden Seudun Joulu 2013, s. 38–39.

[2] Koivisto, Juuso: e, b. 1979. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto. Hannu Sinisalon Orivesi-historian lähdemappi 13 Oriveden kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmassa.

[3] http://digi.kansalliskirjasto.fi

[4] Tampereen Sanomat 13.12.1906/no 287 – http://digi.kansalliskirjasto.fi

[5] Pohjois-Hämeen Nuorisoseurain Liiton työalalta. Aamulehti 6.8.1908/no 179 – http://digi.kansalliskirjasto.fi

[6] Kesäjuhlilta Oriwedellä. Tampereen Sanomat 9.7.1898/no 154 – http://digi.kansalliskirjasto.fi

[7] Maaseutukirjeitä. Omilta kirjeenwaihtajilta. Oriwesi. Tampereen Sanomat 17.4.1908/no 89 –  http://digi.kansalliskirjasto.fi

[8] Oriveden nuorisoseuran toimintakertomus v. 1908, kirjurina Maija Stenberg (>Kivivaara > Länsiluoto). Kopio. – Hannu Sinisalon Orivesi-historian lähdemappi 11, Oriveden kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmassa.

[9] Ilmoitus Aamulehdessä 22.12.1908/no 297 – http://digi.kansalliskirjasto.fi

 [10] Kansan Lehti 27.11.1908/no 275 – http://digi.kansalliskirjasto.fi

[11] Oksanen, Arvo: Oriveden opisto 1909–1959, s. 14.

[12] Aamulehti 21.6.1910/no 140, s. 3. – http://digi.kansalliskirjasto.fi

[13] Oksanen, Arvo: Oriveden opisto 1909–1959, s. 13.

[14] Eemeli Törmän kirje 30. syyskuuta (vuosiluku joko 1914 tai 1924) Ulla Wallilta J.R. Silénin kokoelmista.

 

Maija-Liisa Mäkelä

Artikkeli on julkaistu Oriveden Seudun Joulu 2013 -lehdessä. Kevyesti päivitetty.

 

LUKKARI ANTTI VILLEHAD SIMOLA – SATTUMUKSIA JA KÄÄNTEITÄ VÄRIKKÄÄSTÄ ELÄMÄSTÄ

 

Simola blogiin

 Kanttori A.V. Simola. Kuva Oriveden kirkon sakastin valokuvasta Juhani Eerola.

Antti Villehad Simola 1863–1930

  • Mäntsälässä maanviljelijän poikana 1863, k. sairaalassa Tampereella 1930
  • Lukkarina Jurvassa 1890–1899
  • Oriveden urkuri-lukkarina 1899–1930
  • Vaimo Olga Aleksandra, o.s. Viman, s. Helsingissä 1866, k. Orivedellä 1952
  • Lapset: Viljo Antero, s. 1891, Lilli Onerva (> Kallenautio) 1892–1975, Tuovi Laina Aleksandra 1897–1955 sekä Martti Jukka 1902–1931

Simola käytti erikoista toista nimeään muodossa Villehad, niin kuin se oli kirkonkirjaan merkitty – ei siis –hard-loppuisena. Joskus kirjoitusasu oli kirkonkirjassa myös Villihad! Nimen omistaja itse esiintyi yleensä  A.W. Simolana.

Tutkiessani hänen poikansa muusikko Jukka Simolan traagista kohtaloa huomasin myös isän vaiheet kiinnostaviksi.  Alku oli lupaava: Hannu Sinisalon Orivesi-historian henkilöhakemistosta löytyi peräti kahdeksan viittausta Antti Simolaan. Niiden taustojen selvittäminen vaati työtä, mutta se tuotti monta löytöä ja yllätystä: dokumenteista paljastui harvinaisen monivaiheinen  ja värikäs elämäntarina.[1]

Simola heittäytyi  jo varhain kirkollisen virkansa ohessa tilanomistajaksi ja yksityisyrittäjäksi, mutta taloudelliset hankkeet eivät ottaneet onnistuakseen. Hänen elämänsä oli täynnä äkkikäänteitä. Kun hänen seuraajansa kanttori K.I. Peltonen osti Orivedelle tultuaan perheelleen Hauskalan talon loppuelämäkseen, Simolat olivat asuneet ainakin seitsemässä eri paikassa.

Komeaääninen musiikkimies valloitti valitsijansa

Antti Simola valittiin vuonna 1899 Oriveden seurakunnan urkuriksi ja lukkariksi kolmannelta vaalisijalta kuudentoista hakijan joukosta. Hän lienee valloittanut täkäläisen kirkkoväen puolelleen komealla tenorillaan: ”Kun hän meidän pitäjäämme tuli, olivat kaikki hänen äänestään ylpeitä.” [2]

Ura oli alkanut komeasti: Hakiessaan ensimmäiseen vakinaiseen paikkaansa Jurvaan hän oli ollut vasta ”lukkarin-kokelas”. Mutta kirkkoraati asetti hänet ensimmäiselle vaalisijalle, vaikka kilpahakijoita oli täysi tusina, useat heistä kokeneita kanttoreita.

Antti Simolan kohdalla Mäntsälän seurakunnan rippikirjassa vuosilta 1880–1889 on merkintä: ”Ollut Kansakoulussa.” Myöhemmin on lisätty: ”Läpi kävi.” Kansakoulun päästötodistus oli vielä tuolloin harvinainen paperi ja siis maininnan arvoinen. Matrikkelitiedon mukaan hän oli käynyt myös Helsingin lukkarikoulun ja suorittanut myöhemmin laulu- ja laulunopettajaopintoja.

Toimekas lukkari hankki jurvalaismiehen varastetut hevoset takaisin

Antti Simolan persoonaa kuvaa hauskasti vanha sanomalehtiuutinen[3], jossa kerrotaan, kuinka kahdelta jurvalaismieheltä oli varastettu hevoset ajokaluineen ja myyty ne Turun markkinoilla: ”Hewoset oli jo tawattaessa ehditty myydä, mutta kuitenkin Jurwan kanttori Antti Simola, joka muidenkin asiain wuoksi oli matkustanut Turkuun wilkkaalla ja tarkalla etsimisellään onnistui saamaan sekä hewoset, että ajokalut takaisin, waikka melkein kaikki kapineet olivat saaneet eri omistajan.” Siinäpä saavutus!

Yhteiskunnallinen kiinnostus herpaantui nopeasti

Simola oli virkaan tullessaan tehnyt ilmeisesti vaikutuksen myös Oriveden pitäjänmiehiin: kaudeksi 1900–1901 hänet valittiin tuoreeltaan peräti kunnallislautakunnan (vastaa kunnanhallitusta) puheenjohtajaksi. Simolasta tuli myös Oriveden Nuorisoseuran esimies, mutta vuoden 1901 toimintakertomuksessa todetaan, ettei hän ”omien tointensa vuoksi” ollut voinut täydellisesti työskennellä seuran hyväksi.

Silloista aloittelevaa puoluepolitiikkaakin hän kokeili: 1906 hänet lehtitiedon mukaan valittiin vastaperustetun Oriveden nuorsuomalaisen yhdistyksen johtokuntaan. Puolue oli itsenäistynyt vasta edellisenä vuonna. Sen pohjana oli liberaali porvarillinen ryhmittymä, joka oli eronnut oikeistolaisesta Suomalaisesta Puolueesta. Myöhemmin ei ole tietoa Simolan kiinnostuksesta politiikkaan. Valokuva vuodelta 1909 todistaa, ettei mikään estänyt häntä laulamasta kilpailevan Suomalaisen Puolueen (Nuijan) Sekäkööörissä. [4]

 

sekakoori

Lukkari A.W. Simola (edessä vas.) ja kappalainen Kaapo Kostia rippilasten kanssa 1908. Kuva Juhani Eerolalta.

 

Osasi virsikirjan ulkoa

Kanttori vaikuttaa olleen legenda jo eläessään: Kerrotaan, että hän osasi kaikki virsikirjan virret ulkoa. Kun hän veisasi Oriveden kirkkomaalla vainajaa hautaan (mistä palkkio oli alkuunsa 50 penniä!), ääni kiiri tyynellä ilmalla parin, kolmen kilometrin päähän Teerijärvelle saakka.

Paikallislehden muistokirjoituksessa Simolasta todetaan: ”Me tunsimme hänet kaikki. Aina hän ystävällisenä ja iloisena ohikulkiessakin soi meille leikkisän sanan.” [5]

Saattaa olla, että ankaran kirkkoherra Reiniuksen kanssa Simolalla oli ollut törmäyksiä ensi vuosinaan Orivedellä, koskapa hän heti 1901 oli hakenut virkaa Hämeenlinnasta. Simola jäi sittenkin Orivedelle, mutta hän ilmoittaa matrikkelissa olleensa vuosina 1905–1907  ”virkavapaa opinnoiden jatkamista varten”.

Tehtailijaksi ja kartanonherraksi

Kohta Orivedelle muutettuaan Simola oli ostanut Onnistaipaleen kylästä kädestä käteen kulkeneen Pulkkilan talon, josta tosin luopui puolentoista vuoden kuluttua. Ilmeisesti talon myynnistä saamillaan rahoilla yritteliäs lukkari perusti 1901 Oripohjaan myllyn, tiilitehtaan ja sahan, joista hän kuitenkin joutui luopumaan muutaman vuoden kuluttua. Kaikki rakennukset ovat hävinneet, mutta Oripohjan entisen aseman pohjoispuolella maaperästä löytyi vielä vuosikymmeniä myöhemmin tiilenkappaleita.

Tehtailijana ollessaan Simola rakennutti 1904 Oripohjan pysäkille asuinrakennuksen.[6] Perhe lienee asunut talossa jonkin aikaa vuosina 1905–1906. Aikanaan valtio osti alueen, ja talosta tehtiin asemarakennus. Se on nykyään taas asuinkäytössä.

Kuomuvaunut ja telefooni 1908

Simolat ostivat vuonna 1906 kartanoksi mainitun maatilan Kokkolan kylästä. Kanttorin työmatka piteni noin kahdeksaan kilometriin, mutta kartanonherralla oli komeat kuomuvaunut, joilla kuski kyyditsi hänet sunnuntaisin kirkkoon. Lisäksi hankittiin puhelin. Telefoonia ei ollut papeillakaan, saati niin komeita vaunuja. Telefooniluettelo marraskuulta 1908 kertoo Simolan osoitteeksi  ”Kokkolan kartano, gård”. – Telefooni johtoineen ynnä osuus Oriveden Telefooni Yhdistyksestä oli sitten myynnissä huutokaupassa marraskuussa 1908.

 Tilanomistaja teki suurkonkurssin

Vuoden 1908 konkurssi useine huutokauppoineen sai paljon huomiota sen ajan sanomalehdissä ympäri maan. Lehtitietojen mukaan konkurssipesän velat olivat huomattavat.

”Kartanon” arvoitus ratkeaa: kyseessä on Tuomaala, johon oli liitetty Jussilan tila. Se mainitaan Kokkolan kartanoksi myös virallisissa konkurssi-ilmoituksissa. Se oli Holman ohella Oriveden suurimpia tiloja, todistaa artikkeli Piirteitä Oriweden pitäjästä, joka julkaistiin  Aamulehdessä vuonna 1911. Kokkola joutui Simolan konkurssissa 1908 Manu Nikkilälle. Tuomaalassa toimii nykyään Tuomaskallio-koti.

Konkurssin jälkeen Simolat muuttivat jälleen Kirkonkylään, missä he ehtivät asua eri paikoissa ennen kuin 1916 ostivat oman talon Oriveden asemanseudulta. Tässä Koivulinnan huvilassa Simola asui loppuelämänsä seitsemäntoista vuotta. Perikunta myi sen 1937 Armi (myöhemmin Koivulinna) ja Toivo Himotulle. Heidän tyttärensä Sirpa asuu talossa miehensä Pertti Syrjän kanssa.

Kanttori Simola jää paikkakunnan historiaan jopa autonomistajana: hänen neljän hengen Fordinsa oli Oriveden ensimmäisiä yksityisautoja 1920-luvulla. Itse hän ei tiettävästi autoaan ajanut, eikä siihen saanut koskea myöskään hänen aikuinen Jukka-poikansa.

Laulaja-kuoronjohtaja sävelsi Suojan vihkiäiskantaatin

Kirkollisen virkansa ohessa Simola perusti ja johti laulukuntia, köörejä ja kuoroja sekä esiintyi yksinlaulajana, jopa sävelsi.

Vuonna 1910 hänen johtamansa Oriweden musiikinyhdistyksen sekakööri ja naiskööri palkittiin suurissa nuorisoseuraväen laulujuhlissa Orivedellä.

Toini Hiukan mukaan Simola johti Oriveden mieskuoroa ainakin 1920-luvun alkupuolelta lähtien. Hänen vuonna 1926 perustamansa Nuorten Liiton sekakuoro jatkoi johtajansa kuoltuakin 1930 Oriveden seurakuntakuorona.

Varsinainen löytöni oli suojeluskunta- ja käräjätalo Suojan vihkiäissunnuntaina 30.12.1923 esitetyn kantaatin ohjelmalehtinen. Se oli säilynyt Sanni Paavolan ja Jukka Simolan vanhojen kirjeiden joukossa. Tämä lienee ainoa todiste A.V. Simolan sävellyksistä. Vahinko, että siihen on painettu vain tohtorinna Kerttu Helmeen kirjoittamat sanat, nuoteista ei ole tietoa.

Kantaatti Simola, Helme 30.12.1923.jpgJuhlakantaatti yli 90 vuoden takaa. Skannannut kirjoittaja omista kokoelmistaan. 

Kantaatin aloittaa sekakuoro:

Juhlimaan nyt käymme innoin
ilo mieltä paisuttaa. –
Laulakaamme täysin rinnoin;
talo kaunis kohoaa – –

Seuraavat naiskuoron, mieskuoron ja sekakuoron osuudet sekä ”sopraanosolo” ja myöhemmin Resitatiivi ”baryton solona”. Esitys loppuu torvien ja kuoron yhdessä esittämään Hymniin.

Henkilökohtaisia ongelmia

Antti Simola kuoli vuoden 1930 lokakuussa sairaalassa Tampereella. Lääkärintodistuksen mukaan kuolinsyy oli ”äkkinäinen keuhkokuume”. Vanhan kanttorin ei enää tarvinnut kokea sitä murhenäytelmää, joka tapahtui Oriveden kirkossa juhannuksen aatonaattona 1931, kun hänen poikansa Jukka, josta hän oli odottanut itselleen seuraajaa, murhattiin raa´asti heille molemmille niin rakkaalla urkulehterillä.

Aamulehden Antti Simolasta julkaisemissa muistosanoissa on lämmin mutta jotenkin varovainen sävy. Siihen lienee syynsä: pidetty kirkkoherra Kaapo Kostia oli joutunut taipumaan siihen, että pidetty kanttori Simola erotettiin vuonna 1929 joksikin aikaa elämäntapojensa vuoksi. Asian paljastaa Oriveden asemanseudun historia Aikojen kuluessa II [7], ja Sanni Paavolan kirjeestä sulhaselleen Jukka Simolalle huhtikuussa 1929 selviää rangaistuksen kestoksi noin puoli vuotta. Elettiin kieltolain loppuvuosia, ja ajan houkutuksiin lankesivat ajoittain molemmat kanttorilan miehet, isä ja poika.

Perhe kovilla

kuvablogiin

Jukka Simola 15.12.1930 Sanni Paavolalle. Kirje Maija-Liisa Mäkelän kokoelmasta.

Jukka Simolalle isän kuolema otti koville. Joulun alla hän kirjoittaaa Sanni Paavolalle:  ”Minulla täällä kotona ei tänä jouluna olekaan oikeastaan joulua. Ne joulut mitkä ennen ovat olleet eivät enää koskaan palaja; niistä ovat vain kaukaiset muistot jäljellä. Isä-ukko kuitenkin viettää paljon suurempaa joulunjuhlaa; jota hän itsekään ei voinut aavistaa viime vuonna. Minusta tuntuu kuin ei enään olisi kotia, eikä mitään mikä hiukkasenkin minua enään sitoo kodin piiriin sillä se henkilö joka täällä kotona minua ymmärsi, ei enään koskaan tule kanssani puhumaan.”

Vuodet 1929–1931 olivat perheelle, varsinkin Olga Simolalle, erityisen raskaat: hän menetti kolmena peräkkäisenä vuonna ensin mieluisan vävynsä metsänhoitaja Werner Kallenaution, sitten miehensä Antin ja poikansa Jukan. Olga Simola asui Orivedellä sairaalloisen Laina-tyttärensä kanssa kuolemaansa asti. Wernerin leski pankkivirkailija Lilli Kallenautio asettui myös Orivedelle.

Taloudellisten vaikeuksien keskelläkin vanhemmat olivat hankkineet lapsilleen hyvän koulutuksen. Paitsi että kaikki saivat käydä kansakoulun, kaksi vanhinta, Antero ja Lilli, koulutettiin ylioppilaiksi, ja Antero luki varatuomariksi. Lilli kävi arvostetun Helsingin suomalaisen tyttökoulun, luokkatoveri oli mm. tuleva kirjailija Tyyni Tuulio. Nuorin, Jukka, kävi Tampereen lyseon viisi luokkaa ja suoritti sen jälkeen musiikkiopintoja Helsingissä. Lapsista vain Tampereella lakiasiaintoimistoa pitäneellä esikoisella Antero Simolalla on jälkikasvua.

* * * * *

Antti Simola oli värikäs persoona, jonka elämästä ei vaikeuksia puuttunut. Mutta muistosanojen kirjoittaja lohduttaa: ”Ei hän monista vastoinkäymisistä masentunut eikä murtunut, vaan reippaasti ja innokkaasti hän aina ryhtyi uudestaan työhön käsiksi. Sellainen henkilö voittaa ihailun ja kunnioituksen.”

Maija-Liisa Mäkelä

Kirjoitus on täydentäen muokattu Oriveden Seudun Joulussa 2013 ja Oriveden Kirkonkylä –kirjassa 2014 julkaistuista artikkeleistani.

 

[1]  Painettuja lähteitä

Aikojen kuluessa. Oriveden asemanseudun historiaa II. 2006.
Holmberg, K.G.1926: Suomen lakimiehet.

Lehtonen, Antti 2006: Lisiä vanhan Oriveden historiaan.
Luettelo Tampereen telefooni-osakeyhtiön tilaajista marraskuulla 1908.

Oriveden Kirkonkylä: ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. 2014.

Oriveden Seudun Joulu 1980, 2011, 2012 ja 2013.

Oriveden seurakunta 450-vuotta. 1990.

Sinisalo, Hannu 1990: Orivesi – maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi.

Soikkeli, Kaarle 1906–1908: Suomen kirkon kanttorien ja urkurien matrikkeli: ynnä kanttorin- ja urkurinvirkoja koskevia historiallisia y.m. tiedonantoja I–III.

Tampereen yhteiskoulu 1895–1962. 1964.

Muita lähteitä

Kansalliskirjasto, Sanomalehtien digiarkisto: Aamulehti, Pohjalainen, Suomalainen Wirallinen Lehti, Tampereen Sanomat, Tampereen Uutiset.
Oriveden Sanomat
, mikrofilmeinä

Sanni Paavolan ja Jukka Simolan kirjeenvaihto 1928–1931. Maija-Liisa Mäkelän hallussa alkuperäisenä ja Sini Järvisen puhtaaksikirjoittamana.
Seurakuntien kirkonkirjoja: Helsinki, Jurva, Mäntsälä, Orivesi, mikrofilmeinä ja digitaalisina.

[2]  Muistokirjoitus Oriveden Sanomat  6.11.1930

[3]  Pohjalainen 22.9.1898

[4]  Sinisalo s. 179

[5]  Ks. viite 2

[6]  Sinisalo s. 261–262

[7]  s. 149–150