Sulhasen surma – Kerttu-tädin kihlatun kohtalo selvisi vanhoista lehdistä

.

 

Kihlapari polkupyörineen

Kihlapari  Kerttu Mäkelä ja Eino Saario polkupyörineen ehkä tanssiaismatkalla 1929-luvun lopussa, morsian kukkamekossa. Valokuva Kertun albumista Pirkko Vehmakselta. – Violetit osiot lisätty 26.10.2018. 

 

Kerttu Raakel Mäkelä  1904–1959

oli isovanhempieni maalarimestari Heikki Mäkelän ja hänen vaimonsa Amandan (Mandin) kahdeksasta lapsesta neljäs, kaksi vuotta vanhempi isääni Jukkaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiin hänen elämästään tarinan Kerttu-tädin käsilaukku  löydettyäni hänen vanhan käsilaukkunsa, johon oli säilötty ihmiselon tärkeimpiä  dokumentteja koulutodistuksista kirjeisiin.

Kertun elämän kipeimmästä kokemuksesta laukkuun kätketyt paperit eivät kerro. Itsekin sain tietää siitä vasta aikuisena vuosikymmeniä Kertun kuoleman jälkeen:  Minulle kerrottiin, että Kertun kihlattu sulhanen, orivesiläinen Eino Saario oli kuollut tapaturmaisesti veljensä harhalaukaukseen.

Oli myös kuiskailtu, kuka tuo epäonninen ampuja oli. Huomasin, että jotkut, jotka tiesivät, halusivat vaieta. Tiedossani oli vain Einon kuolinaika: 17. elokuuta 1929.

En rohjennut tarttua arkaan asiaan, vaan jäin odottamaan, että Suomen sanomalehdistön digitoiminen internetissä edistyisi niin pitkälle, että ajan lehdistä voitiin mahdollisesti lukea asioiden oikea laita.

 

2018 tietolähteet avautuivat

Tapauksesta oli silloin tällöin ollut puhetta joidenkin tuttavieni kanssa, ja kuinka ollakaan, ratkaisun löytymiseen auttoi yllättävä taho. Helmikuulla 2018 sähköpostiini ilmestyi viesti, jossa asiasta kiinnostunut entinen orivesiläinen Rainer Leino Längelmäeltä kertoi huomanneensa, että Sanomalehtien digikirjastoa oli laajennettu vuoden 1929 loppuun – ja siellä oli tieto orivesiläisveljesten tapaturmasta nimet mainiten.

Toden totta:  digi.kansalliskirjasto.fi –sivustolla on seuraava tieto, joka kiinnostanee  myös kaikkia 1920-lukua tutkivia:

VUOSIEN 1918–1929 LEHTIAINEISTOT KÄYTTÖÖN VUODEKSI 2018

Kansalliskirjaston digitoimat historialliset sanoma- ja aikakauslehdet ovat avoimessa verkkokäytössä ajalta 1771-1929, yhteensä 7 361 124 sivua. Aiemmin avoimessa verkkokäytössä olivat lehdet, jotka oli julkaistu 1920 tai sitä ennen. Kansalliskirjaston ja tekijänoikeusjärjestö Kopioston välinen sopimus mahdollistaa näiden digitaalisten aineistojen käytön vuoden 2018 ajan.

Lehdet kertovat 1929

Ensimmäisenä uutisen lienee kertonut Keskisuomalainen  14.8.1929:

 

Eino_Saario_AL_15.8.1929(01)

Keskisuomalainen 14.8.1929 no 184, s. 3: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1553977?page=3

 

Aamulehden  uutinen 15.8.1929 on hiukan tarkempi, mutta siinä on veljeksistä myös virheellistä tietoa:

 

Eino_Saario_Keskisuom.14.8.1929(02)

Aamulehti 15.8.1929, s. 3.

Epätarkkuuksia lehtitekstissä: Veljekset Eino ja Väinö sekoitetaan osaksi toisiinsa: Väinö, oikealta sukunimeltään Saarinen, mainitaan veljeksistä nuoremmaksi ja hänen sukunimensä on virheellinen. Saario-nimi oli vain Einolla. Väinön syntymävuosi on 1891, Einon 1900.

Ollaksemme tarkkoja, tekstin kolmas virke korjattuna alkaisi näin: Nuorempi heistä, 29-vuotias Eino Saario ampui ensin…

 

Tampereen Sanomat kertoo Einon kuolemasta 20.8. ensimmäisten joukossa:

15195531

Tampereen Sanomat 20.8.1929 no 191, s. 3.

Aivan samasanaisen uutisen julkaisi myös paikallislehti Keuru-Pihlajavesi seuraavana päivänä 21.8.1929 otsikkonaan Pihlajaveden uutisia. 

(Keuru-Pihlajavesi  21.8.1929 no 34)

Kohtalokas ampuminen sattui sunnuntaina 11. elokuuta, jolloin uhri kuljetettiin Keuruun sairaalaan, missä hän lauantaina 17. elokuuta kuoli. Eino Saario joutui  siis virumaan ankarissa tuskissa melkein viikon. Voi myös arvata, millaista surua ja mielentuskaa tilanne tuotti ampujalle ja kaikille läheisille. Kerttu ei koskaan kertonut tästä tapauksesta, ei myöskään tiedetä, pääsikö hän käymään potilaan luona Keuruun sairaalassa.

Lehtitiedot olivat sikäli yllättävät, että ampujana olikin toinen mies kuin minulle oli kerrottu.

 

Veljekset Saarinen – Saario

 

Väinö Saarinen

Harhalaukauksen ampuja joutui kantamaan raskasta taakkaa koko elämänsä. Miehestä  tiedän ainoastaan sen mitä Oriveden Kirkonkylä –kirjassa kerrotaan luvussa  AUTOILIJOITA JA AUTOLIIKKEITÄ s. 412:

Vaino_Saarinen_ja_taksi.(Kuva lisätty 1.5.2018.)

”Väinö Saarinen 1891–1988

Väinö Saarinen oli Lauri Saarion veli ja hän rakensi niin sanotun Borgin talon Kirkonmäkeen, mutta muutti myöhemmin Talviaisiin asemamieheksi. Eläkkeelle jäätyään hän tuli takaisin Orivedelle ja rakensi vaimonsa Laura Paunulan kotitilan maalle talon vanhuudenpäivikseen.

Väinö Saarinen oli innokas musiikinharrastaja. Hän kuului moneen kuoroon ja oli Puhallinsoittokunnan perustajajäseniä.”

 

Lehtitietojen mukaan veljekset olivat huvimatkalla autolla. Auto oli varmaankin Väinö Saarisen, ja sitä oli hauska esitellä Keuruun ja Pihlajaveden sukulaisille. Aseet olivat nuorten miesten leikkikaluja, niitä oli tuohon aikaan paljon, eikä niiden käyttöä liiemmin valvottu.

Lauri Saario 1899–1994

Yllä mainitaan veljeksistä myös Lauri (1899–1994), joka oli tunnettu Orivedellä 1920-luvulta lähtien taksinomistajana sekä pitkäaikaisena autokorjaamoyrittäjänä ja myöhemmin arvostettuna kunnallismiehenä. Hän oli vain vuotta vanhempi Einoa, joten heidän kuvittelisi olleen veljeksinä läheiset.

 

Eino Saario 1900–1929

 Einosta, tätini sulhasesta tiedän vain elinvuodet ja yhden valokuvan.  Toivoisin hartaasti lisää tietoa hänestä.

Olisiko mahdollista, että Kerttu Juuso Paunulan vaimon Annin sydänystävänä oli tutustunut Einoon Laura Paunulan kautta? Oliko hänelläkin ehkä musiikkiharrastuksia? Haluaisin myös tietää, missä Eino oli töissä. Tietääkö kukaan?

 

Eino  Saarion hauta 1929

 

Eino_Saarion_hauta_1929_Orivedella.

Kerttu Mäkelän albumissa on nimeämätön valokuva, jonka päättelen esittävän Eino Saarion hautakumpua. Seppelenauhojen tekstipätkät ovat todisteina,  vasemmalta lukien:

  1. [Viime]inen tervehdys Einolle – Äiti, Isä, Ilmi ja Lauri. – …nuorenkin elämän katkaista voi.

  2. (mustalla pohjalla:) Viime tervehdyksemme Einolle – Laura ja Väinö perheineen. – …kunnes purtes kotirantaan ehti.

  3. tervehdyksemme Einolle xx ja Anni?

  4. Työtoverien viime tervehdys.

Kertun kukkaset ovat varmasti mukana, kaiketi ilman seppelenauhaa. Kirjoituksessani Kerttu-tädin käsilaukku  olen kertonut, että Eino Saarion hautaa ei enää ole, mutta se on sijainnut lähellä sukuhautaa. Kertulla on leposija Mäkelän sukuhaudassa vanhempiensa ja sisarustensa keskellä.

 

Viimeinen tervehdys sulhaselta? 

 

Näkymä Opiston tornista kylän keskustaan, postikortti 29Koko blogin otsikkokuvaksikin valittu näkymä Oriveden Opiston tornista Kirkonkylän keskustaan päin on tässä etualaltaan hiukan laajempana. Edessä Opiston ulkorakennuksia, niiden takana jyrkkäkattoinen Laitisen makkarakaupan talo ja oik. kummulla Oriveden Suoja, jotka rakennettiin 1923, sekä keskellä takana 1928 valmistunut Auvisen kauppatalo. Vaalean Auvisen takana häämöttää pitkä Siuron päärakennus, jossa Oriveden Osuusliike toimi. Etuoikealla tien alapuolella kanttori Siron (entinen  Schön) vaalea  pikkutalo vuodelta 1918 (nimi korjattu 26.3.2018), jossa Osuuskassa toimi vuosina 1929–1939. Etualalla vajarakennus (v. 1923), sen takana sauna- ja ulkosuojarakennus (v.1925). Lisäykset 13.12.2018. — Postikortti kirjoittajan kokoelmista. 

Yllä olevan kuvakortin vuodelta 1928 Kerttu on saanut nimipäiväonnitteluksi 17.3.1929. Onnitteluihin kelpasi siihen aikaan mikä tahansa kortti. Lähettäjä ei ilmianna itseään, kortti on melko varmasti sulhaselta Eino Saariolta. Aavistan, että tämä kortti on ollut, kirjoitukseni alkuun sijoitetun polkupyöräkuvan lisäksi,  Kertulle ehkä ainoa  muisto rakastetusta. Eino menehtyi 17. elokuuta, viisi kuukautta Kertun-päivän jälkeen.

 

Maija-Liisa Mäkelä

Pääotsikkoa stilisoitu hiukan 4.5.2018. 

Mainokset

Isän joulu sotasairaalassa 1939     

 

”Nyt olen tavannut kohtalon jota kaiken vähimmin toivon”

 

 

 

 

Yllä oleva lause on isäni kirjeestä, ja se jatkuu seuraavasti: ”Olen haavoittunut jalkaan, en tosin vallan pahasti.”  Näin kirjoittaa Jukka-isäni Hämeenlinnan lääninsairaalasta jouluaattona 1939 äidilleni Annikille, joka silloin odottaa neljättä lastaan ja on tullut lapsineen jouluksi oman äitinsä luo Kangasalan Sarkolaan. (Aivan kertomuksen alkua on muokattu 17.2.2018.)

Isän kirje päättyy sanoihin: ”Lapsille joululahjaksi siunaukseni muuta en voi.” Kellastuneesta kirjeestä käy ilmi, että isä on haavoittunut 19. joulukuuta Ägläjärven taistelussa. Minua liikuttaa, kuinka isä kertoo lähettävänsä kirjeensä vasta pyhien jälkeen, että saisimme viettää joulun huolestumatta.

Ylinnä Jukka Mäkelä kuvattuna luultavasti aliupseerikoulun päättyessä 1927 Terijoella valokuvaamo Pirtissä.
Rinnakkain yllä isän siviilikuva vuodelta 1940 muistoalbumista ja äiti kuvattuna lapsineen kotipihassa ehkä 1930-luvun lopulla. Kuvat kirjoittajalta. 

 

Posti kiirehtii tapausten edelle

 

Kertomukseni sai yllättävän käänteen muutama vuosi sitten: Löysin äitini kirjeen, jonka hän oli lähettänyt 27.12.1939 isän siskolle Kertulle kotitaloomme Orivedelle. Äiti kirjoittaa: ”Minullakin oli sitten joulupäivänä oikein Joulu, kun kävin siellä Hämeenlinnassa.”

 

Sotasairaalan tiedote 1939

 

Äiti oli sittenkin saanut jouluksi tiedon isän sairaalassa olosta! Siihen aikaan posti palveli paremmin kuin nykyään. Lääninsairaalan virallinen ilmoituskortti oli ehtinyt perille jouluaattona, se oli päivätty 23. joulukuuta, ja isäni taas kirjoitti vasta aattopäivänä. Joulupäivän aamuna äiti oli jo junassa matkalla Kangasalta Hämeenlinnaan.

 

Ilmahälytysten ja sään armoilla

 

Sairaalassa jälleennäkemisen ilo häiriintyy tuon tuostakin: ”Kun olin 10 min. istunut Jukan vieressä, niin tuli ilmahälytys ja saimme 2 ½ tunt. olla pommisuojassa, kyllä se vähän harmitti, olisihan sitä ollut juttelemistakin ja ne potilaathan saivat jäädä sinne vaan makaamaan… No, sitten sain olla 1 tunnin sairaalassa kun taas tuli hälytys, se kesti tunnin, sitten vasta 4 jälkeen sain rauhassa olla siellä.”

Seuraavalle sairaalakäynnille äiti odottaa sopivaa säätä. Hän kirjoittaa kälylleenkin: ”Jos nyt isäsi sattuisi menemään sinne, niin katsokoon sateisen päivän ettei tarvitse pommeja pelätä, pimeän aikana on parempi matkustaa.”

 

Kuin taivaassa: lämmintä, puhdasta, ja hyvää ruokaa 

 

Äiti iloitsee: ”Jukka sanoi, että niin hän pääsi kuin Taivaaseen jouluksi, lämpimään ja puhtaaseen ja vielä oli tuttuja. … Joululahjoja ne olivat kaikki saaneet siellä ja joulukuusi oli joka huoneessa. Ruokahalu oli hyvä kaikilla ja olin mielissäni kun oli minullakin vietävää, Jukka sanoi että aina maittaa, vaikka kyllä ne siellä hyvää ruokaa saivat.”

 

Jukka Mäkelä yläpetillä oik.

En ole varma, ovatko nämä myhäilevät miehet Hämeenlinnan lääninsairaalassa, mutta yläpetillä oikealla hymyilee isäni Jukka Mäkelä, jonka albumista kuva on.

Maaherratar Helga Mattsson oli tuonut kukan Kostian Aino-rouvalta (Oriveden Opiston johtajan Olavi Kostian puoliso). Tuttuja hoitajattaria isä mainitsee Laurilan Vernan Längelmäeltä sekä Taipaleen Uotilan (myöhemmin Ellen Karitie) tyttären, joka myös on tuonut kukan.

Kirkkoherra vieraili rintamalla

 

Isä on kirjoittanut sairaalassa pienen muisteluksen: 17.–18. 12. oltiin reservissä kaikki voimat vaatineitten Tolvajärven taistelujen jälkeen. Vihollisen ainaiset partiot häiritsivät kuitenkin lepoa. Sunnuntaina 17.12. Oriveden kirkkoherra H.D. Pennanen saapui tervehtimään joukkoja. ”En voi sanoin kuvata miltä tuntuu puristaa kirkkoherransa kättä näin oudoissa oloissa. Ilon kyynel varmaan joka miehen silmässä kiilsi”, isä kirjoittaa.

Taival kohti etulinjaa alkaa illalla. Isä kertoo: ”Muistan aina tämän yön, vielä ei ollut väsymys entisistä rasituksista pojista poistunut, joten silmät tuppasivat väkisin kiinni. Kuormia saimme aina isommissa mäissä viedä miehissä ylös. Kummallakin puolen tien hongat vain seisoivat ylväinä tarjoten suojaansa. Sen suojan siellä monet kerrat huomasi.

 

Haavoittuminen Ägläjärvellä

 

Äiti kirjoittaa isän sisarelle Kertulle: ”(Jukka) oli 19 pv. haavoittunut Ägläjärven taistelussa ja 21 pv. pääsi sairaalaan. Alkumatka oli kovin hankala. Jukka oli ollut tankkia tuhoamassa, kun haavoittui. … Kyllä se ihme oli että poika selvisi elävänä, kun hän oli haavoittuneena sieltä saanut itseään vedellä maassa kilometrin matkan ja sitten jossain montussa kapteeni Heinonen oli sitonut hänet ja sitten Heinonen (Ruovedeltä) oli itse haavoittunut päähän.”

Tilannetta äiti, lääkintälotaksi koulutettu, kuvaa näin: ” Oikeassa reidessä noin 6 cm pit. haava. Kuume ei ole ollut 38 korkeampi. Laihtunut Jukka kyllä oli ja verta menettänyt.” Äiti jatkaa, että Jukan on siellä hyvä olla eikä hänellä ole tuskia.

Virallinen Suomi osoitti haavoittuneille suurta arvostusta: Sairaalassa vieraili mm. presidentti Kyösti Kallio, maaherra Sigurd Mattson, joka muuten oli toiminut opettajana Oriveden Opistossa, ja kenraaleja.

Presidentti Kyösti Kallio vierailee Hämeenlinnan lääninsair. 1940, oik. ylilääkäri A.R. Klossner.

Virallinen kuva virallisesta vierailusta Hämeenlinnan lääninsairaalassa 1940: tuntematonta potilasta tervehtimässä presidentti Kyösti Kallio (vas.)  takanaan ilmeisesti maaherra  Sigurd Mattsson, oik. edessä ylilääkäri A.R. Klossner. Sotilashenkilöt tunnistamatta. Kuva kirjoittajalta. Teksti uusittu lisäyksin 25.4.2018. 

Kotona toipilaana

 

Tammikuun alkupuolella 1940 isä pääsee kotiin Orivedelle. Saunassa näen jäljet isän reidessä. Isoveljeni muistaa, että luoti oli osunut isän taskussa olleeseen taskulamppuun. Poika säilytti kauan tätä rikkoutunutta lamppua.

Arvostuksen osoitukset jatkuvat toipilasaikana. Kun isä menee lottien järjestämään kahvitilaisuuteen Oriveden Suojalle, lotat nousevat kunnioittamaan isänmaan puolustajaa – vaikea tilanne vaatimattomalle hämäläismiehelle.

 

Pikaisesti rintamalla ja hitaasti kotiin, jossa iloa ja murhetta

 

Kotiloma päättyy helmikuun lopulla. Maaliskuun alussa vihollisen kanssa ollaan nenätyksin, ja joinakin päivinä on kiivasta tulitusta: ”Ryssä kylvää soihin ammuksiaan.” Isä on tulivartiossa, muut nukkuvat. On aikaa hiukan herkistellä: ”Rakkaani sinun takiasi olen vähän huolissani mutta koeta nyt hoitaa itsesi ja lapset.”

Isän talvisota jää lyhyeksi, mutta sodan loputtua 13.3.1940 lomautusta armeijasta ei heltiä. Viikot kuluvat, ja synnytykseen valmistautuva Annikki ikävöi kirjeissään Jukkaa kotiin.

 

rautatielittera Jukka Mäkelä

Jossakin vaiheessa löydän rautatielitteran, joka määrittelee ajan, jolloin alikersantti J. Mäkelä tovereineen pääsee palaamaan sodasta: 25.4.-28.4.1940.

Vasta 70 vuoden kuluttua noista tapauksista voin lukea isäni sotilasdokumenteista, että hän  palaa kotiin 26. huhtikuuta 1940. Se on hänen pitkään sairastelleen isänsä kuolinpäivä. Jukka joutuu heti ottamaan Ala-Mattilan talon isännyyden.

Lohtua surutaloon tuo, kun kolmen päivän kuluttua syntyy odotettu poika. Hänet kastetaan Heikki-vaarinsa hautajaisissa Pertti Heikiksi.

 

*****

Isäni tapasi lopullisen kohtalonsa jatkosodassa 2. syyskuuta 1941 Karjalan Kannaksella Valkeasaaren Suur-Kaljalan kylässä. Sinä päivänä kaatui kuusi Oriveden miestä.

Heidät ja yksitoista muuta sotavainajaa siunattiin sankarihautaan 21. syyskuuta 1941 –  vainajien määrällä mitattuna sotiemme toiseksi suurimmat sankarihautajaiset Orivedellä.

 

high res 029 sank haud

 

Minä, silloin 4-vuotias, muistan tilaisuudesta vain laukauksia ja suuren kuopan, jonka äärellä me Ala-Mattilan neljä lasta jouduimme muun suruväen kanssa odottamaan kaikkein pisimpään, koska isämme haudattiin viimeisenä,  reunimmaiseksi.

Kirjoitus julkaistu 20.12.2017  Suomen 100-vuotisjuhlaa ja joulua ajatellen.

  

 Maija-Liisa Mäkelä

 

Pohjateksti julkaistu Oriveden Seudun Joulussa 2007. Olen käsitellyt aihetta myös Kaatuneitten Omaisten Liiton Huoltoviesti-lehdessä ja Ylä-Pirkanmaan Sotaorvot ry:n Meitä on monta -julkaisuissa.

 

 

MAANKUULUT PERINNEHÄÄT 1933 vetivät 5 000 vierasta Orivedelle

 

Huom.  Uusia tietoja ja kuvia hääparien sukulaisilta! Lisätty tammikuussa 2018 ja myöhemmin oranssilla ja vihreällä värillä.

 

Haasali_ja_ otsikko._S._kuvalehti_3_1933_s._1087..jpg

Kuva Suomen kuvalehdestä no 1933: 33, s. 1084:  tyhjä hääsali ja artikkelin otsikko . 

Tämä artikkeli ilmestyi Suomen kuvalehden numerossa 1933: 33,  kirjoittajana tohtorinna Kerttu Helme Orivedeltä.  Runsaine kuvineen se käsitti neljä sivua.

Vaikka otsikko oli fraktuuralla painettu, teksti oli tavallista antiikva-kirjasinlajia kuten nykyään. Olen blogiin hiukan lyhennellyt tekstiä, mutta lisännyt kappalejakoa ja väliotsikoita sekä selventäviä tietoja, jotka lukija voi halutessaan ohittaa. Kuvat ovat peräisin useasta lähteestä, ja niitä voi tulla vielä lisää.

Ylinnä oleva kuva hääväestä on kopioitu Hannu Sinisalon Orivesi-historiasta, s. 323, kuvateksti: ”Hämäläisten perinnehäiden juhla-ateria Oriveden Opistolla 1933. Kuva E.M. Staf. – Hilkka Sahramiehen kuvakokoelma.”
Takana näkyvät morsiusparit katosta riippuvien hääkatosten alla. 

Lisäys myöhemmin: Jostain syystä tämä otsikkokuva ei aina näy näytöllä, vaikka se on kirjoittajan versiossa. 

 

Alkuperäinen Kerttu Helmeen teksti on seuraavassa ruskeilla kirjasimilla. Lisäämäni taustatiedot ovat puolestaan tätä mustaa perusväriä, myöhemmät lisäykset ja tarkistukset oranssia tai vihreää. Ruskeaa tekstiä seuraamalla voi aluksi lukea hänen yhtenäisen tarinansa hiukan lyhenneltynä:  

 

Sanot, häät kuin häät, mitäs niistä niin erinomaista?

Olipa vaan semmoiset häät, että ei Suomessa ole ennen nähty. Kansaa oli kokoontunut läheltä ja kaukaa.

 

Kirkossa vihittiin oikeasti kaksi paria

Aurinko paistoi sunnuntaiaamuna, ihmisiä tulvi kirkkoon lakkaamatta. En päässyt mistään ovesta sisälle kirkkoon, jossa jumalanpalvelus juuri oli päättynyt ja vihkimisen piti tapahtua. Kipusin sakariston kautta ja ystävällinen suntio sanoi: ”Menkää tuosta pappein penkkiin.” Kaksi arvovaltaista sanomalehtiedustajaa oli jo asettunut samaan penkkiin … tosin oli siinä ”pulla Eliinakin”.

Pulla-Eliina l. Pulla-Ellu alias Elina Silén, 1872–1948 kaupitteli Virtasen Leipuriliikkeen  pullia ympäri Orivettä. Hän oli joka paikassa tunnettu. Ks. kirja Oriveden Kirkonkylä s.  226-227.

Kaksi morsiusparia seisoi jo alttarin edessä. Pastorin ääni värähti liikutuksesta, kun hän kysyi näiltä liittoon aikovilta voisivatko he rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. Ja seurakunta sai kuulla kuinka 20-vuotias morsian lupasi rakastaa noin 30 vuotta itseään vanhempaa miestä ja kuinka tilallisen tytär tahtoi solmia ikuisen liiton nuoren pellonraivaajan kanssa.

 

Kaksiko_valkoasuista_morsianta.

Vihkikuvassa näyttäisi olevan kaksi valkoasuista morsianta. Monissa muissa kuvissa toisella on tumma puku. Onko  toinen vaihtanut välillä asua? Kuva Suomen kuvalehdestä no 1933: 33, s. 1084.

 

Kuvia katsellessa selvisi, että toisella morsiamella oli koko ajan tumma puku ja pitkä valkea huntu, joka harhautti takaapäin vilkaistaessa koko asun vaikuttamaan täysvalkoiselta (kuva yllä).

Pastori Harald Daniel Pennanen (1893–1955) Oriveden kappalainen 1.5.1920–30.6.1935 ja kirkkoherra 1.7.1935–22.5.1955.

Hääparit (tieto Oriveden Sanomat  3.8.1933 / no 31):
Edvard Laurila, kauppias ja Aini Ester Vuorinen, tilallisentytär
Jalo Hemming Lepistö, tilallisenpoika ja Fanny Aronen, tilallisentytär

 

Hääparien nimet ovat tiedossa, mutta kuka kertoisi kuka kukin on? 

Lisäys 10.1.2018: Tunnistamiseen on mahdollisuus blogin esittelytapahtumassa Oriveden Järjestöjen talolla, Latokartanontie 2, ke 17.1.2018 klo 13.

Yllä mainitussa tilaisuudessa oli kummankin morsiusparin sukuun kuuluvia henkilöitä, ja vastaus kuka kukin on –kysymykseen selvisi (ks. alla).  Saadut tiedot lisätty 29.1.2018 vihreällä tekstillä. 

Kiitokset tiedoista ja kuvista! 

 

Kumpi oli tummapukuinen, kumpi valkopukuinen morsian? 

Edvard (Eetu) Laurila (1885-1963) kauppias Oriveden Pitkäjärveltä, leski vuodesta 1930. Kolme tytärtä ensimmäisestä avioliitosta.
Valkopukuinen morsian Aini,  o.s. Vuorinen (1913-1977).  Lapset:  Aaro (s. 1935, k.),  Juhani, s. 1940 ja Leea Korhonen, o.s. Laurila, s. 1943.

Jalo Lepistö (1909-1984) työskenteli vaimonsa veljen Hannes Arosen perustamalla Oripohjan myllyllä.
Tummapukuinen morsian Fanni Aronen (1910-1965). Pariskunnan lapset Onni  Lepistö (s. 1934) ja Annikki Jutila, o.s. Lepistö  (1936-2014). 

 

Kruunuhäät 1933

”Niin suuri onni ja puhtaus sädehti tällä hetkellä alttarin ympärillä, että oli kuin ihminen  äkkiä olisi temmattu johonkin parempaan, onnellisempaan, johonkin, missä asuu kauneus.” (Kerttu Helme). Edessä Laurilat, etäämpänä Lepistöt. Kuva E.M. Staf, Tampere. Kopio Lepistön suvun kokoelmista lisätty 29.1.2018.   

 

Haavakea_Parpolan_pihasta_lahdossa._Kuva_1_Seppalasta.Tumma-asuinen morsian Fanny ja miehensä Jalo Lepistö kotiväkensä ja vieraittensa ympäröiminä Parpolan pihassa valmiina hevoskulkueeseen.  Tunnistamisyrityksiä: Soittajista 3. vas.  Aatu Sepänniitty, hänestä oikealle voimistelunopettajat Toivo ja Laina Hänninen, Toivon takana seppä Kalle Seppälä, Lainasta 2. silinteripää oikealle  pelimanni Manu Peltonen, alias Sammaliston Manu. Sulhasen vieressä vas. opiston silloinen ompelun opettaja Aili Immeli. Morsiamen vieressä seisovan valkoasuisen naisen olan takaa  kurkistaa Saima Lukkarinen (myöh. Kössi). Kuvan  laidassa 2. oikealta  Kyllikki Eerola (myöh. Karppelin).  Kuva Seppälän suvulta.  HUOM. Selostusta selvennetty viimeksi 31.1.2018.  

Häät1933_ryhmäkuva.jpg

Samasta tilanteesta hivenen poikkeava kuva, jossa esim. Kyllikki Eerola (2. oik.) näkyy kunnolla. — Tunnistettu ryypynjakajatylärivissä oik. Kalle Peltomaa, edessään  Lauri Vuorinen. Kuva Martti Vuoriselta, lisätty 12.3.2018. 

Sulhaset ottivat kotitalossaan, joksi oli varattu Parpolan talo lähellä kirkkoa, vastaan soittajansa, puhemiehensä ja muut häihin kutsutut vieraat. Morsiamen vieraat seisoivat oikealla ja sulhasen vasemmalla puolen tietä. Sitten lähdettiin ajamaan pitkin raittia morsiamien kotiin kukin sulhanen puhemiehensä kanssa.

 

Parpola sijaitsi nykyisten Parpolanrinne-kerrostalojen kohdalla Kössintien alkupäässä (os. Latokartanontie 6).

 

Sulhaset seurueineen lähtivät ”kotoaan” hevoskulkueessa

 

haat1933_Vuoriselta.

Toisen hääparin Fanni ja Jalo Lepistön hevonen ohittamassa alkumatkasta Oriveden kenkätehdasta nyk. Antttilantiellä Lestitornien luona. Harvinaisen kuvan toimitti 12.3.2018 Martti Vuorinen perhekokoelmistaan. 

 

 

Hamalaiset_haat_1933. Kuva Leena Oksan albumista.

Kulkue menossa juhlataloon päin 30.7.1933 Pölkkysen (ent. Nuotion) kauppatalon kohdalla. Vas. alalaidassa kiinnostava  menneisyyden varjo: Läsitorin tienviittarakennelma Auvisen edessä. Kuva Leena Oksalta Paavo Toivosen albumista.

 

Alussa viinanjakajat. Toisena soittajat. SK 3 1933.Vasemmassa kuvassa kulkueen alkupää, oikeassa mestaripelimannit Aatu Sepänniitty, vas. ja Sammaliston Manu. Huomaa soittotavan ero – vai onko Manu ohjaksissa?  – Tässä ollaan tulossa opistolta päin, eli kulkue teki ilmeisesti kierroksia eri suuntiin. Suomen kuvalehti 33 1933, aukeama 1084-1085.
Lisätieto vasempaan kuvaan Martti Vuoriselta 6.3.2018: Ensimmäisillä rattailla ohjastamassa vas. luultavasti Lauri Vuorinen, vieressä silinterihattuinen ryypynjakaja Kalle Peltomaa. 

 

Ensin viinanjakajat, jotka torjuivat ihmisiä tieltä pois, sitten pelimannit, sulhaset puhemiehineen ja lopuksi muut vieraat. Maantien vierustat olivat täynnä uteliaita ihmisiä, jotka halusivat nähdä näitä vanhanaikaisia ajopelejä ja pukuja, joissa hääväki esiintyi.

Sulhaset tulivat komeasti ”Presidentin” portista Kansanopiston leveätä lehmuskujaa pitkin päärakennusta kohti, johon oli suureen juhlasaliin sisustettu morsiamien kotitupa. Vanhat resoorikääsit kiilsivät uudessa maalissaan ja olipa niiden pyörät oikein Tampereen messuilla palkittu läkkimestari (p.o. länkimestari), Paunulan Julle, uusinut. 

Paunulan Julle (Sipi Julius, 1885–1957) oli laajalti tunnettu länkimestari (alkutekstissä      painovirhe). – Tohtorinna Kerttu Helme kirjoitti aikanaan Jullesta runon ”Työn            kuningas”, maininta kirjassa Oriveden Kirkonkylä, s. 396.

Lauri Kristian Relander (1883–1942) tasavallan presidentti 1925–1931.

 

Oriveden Opistolle juhlareitti ehkä 1929, pres. Relander vieraili 4.8. MLMn kuva..jpgOripohjanmäen yläpäähän rakennettu ”Presidentin portti” jää oikealle kuvan ulkopuolelle. Se sai nimensä presidentti Lauri Kristian Relanderin vierailusta v. 1929 Oriveden Opiston 20-vuotisjuhlissa. Arvovieras kuljetettiin Oripohjan asemalta lyhintä tietä juhlapaikalle. Kuva lienee näistä 3.–4.8.1929 pidetyistä juhlista. Kuva kirjoittajalta.

 

Häätalon emäntä ja isäntä ottivat vieraat vastaan ja edeskäypä johdatti heidät häämarssin soidessa, jota kuusi vanhaa viuluniekkaa hartaana veteli, hääpöytiin. Morsiusparit asettuivat perälle pöydän taakse. Morsiamen vasemmalla puolella oli kaase ja sulhasen oikealla puhemies.

Edeskäypä ´hovimestari´, ´tarjoilija´, ´ravintolan vahtimestari´.
Kaase täkäläinen vanha muoto kaasosta (morsiamen pukija ja avustaja).

Suuri pirtti! Hirsiseinät, tosin pahvista, akkunat harmaine akkunalistoineen, paperikankaiset verhot, seinillä ryijyjä ja raanuja, silkkiliinoilla päällystetyt morsiusparien katokset, pitkät honkaiset pöydät ja vanhat rahit!

 

400 puulautasta, kaksipiikkiset haarukat ja puulusikat

Pöydillä paloivat talikynttilät vanhoissa jalustoissaan. Niiden lämpimässä valossa himmersi häähuone, ja 400 puista lautasta, kaksipiikkinen kotisepän takoma haarukka ja puulusikka odottivat käyttäjäänsä. Sahti kuohui puuhaarikoissa. Oli siinä saanut Kylmälän ukkokin hikoilla ennen kuin oli saanut kaikki nuo kauniit tuopit valmiiksi. Leipäpytkyt olivat suurissa puukoreissa, joita sokea Salonen oli valmistanut hääpöytään.

Pytky ´siivu´, ´viipale´.

 

IMG_1437

Leena Oksan uusin löytö kotivarastoistaan: vartavasten häihin sorvattu lautanen.  Kuva Ari Keskinen. Lisätty 19.1.2018. 

 

Lisätilaa liki 200:lle ruokailijalle

Ihmiset täyttivät kuumeisella kiireellä kaikki paikat, sillä oli pelko, että joutuisi sivuhuoneeseen, johon oli varattu vielä lähes 200 vieraalle sijaa, mutta siellä oli tavalliset posliinilautaset, kahvelit ja lusikat pöytäkalustona, eikä pirttitunnelmasta ollut mitään tietoa.

Ateria alkoi. Valtava voivuori aleni äkkiä. Perunalaatikkoa, suolakalaa, suolalihaa, räätikkälaatikkoa, kinkkua, silakoita, kun suolakala loppui. Se oli ollut herkkua.

Sitten tuo edeskäypä kivivadissa perunakeittoa, sitten seuraa ohraryynipuuro ja maitoa päälle. Tätä ruokalajia sinä vielä vähän kauemmin pureksit, sillä ryynit eivät ole juuri niin pehmeitä kuin olet tottunut… Sinä ajattelet jo vähän jättää lautaselle, mutta eikös mitä: tuossa tulee paistia, oikein sitä suurta sonnia, jota pitoja varten lihotettiin. Ensin olisi lautanen syötävä tyhjäksi, sillä uutta ei ole tapana antaa kesken aterian.

 

Syömävehkeensä sai ostaa mukaan viidellä markalla

Tulee siihen pienellä punavalkoruusukkeella varustettu nuorukainen ja kysyy, haluaako vieras lautasen, haarukan ja lusikan mukanaan.

– No tietysti haluaa.
Viisi markkaa annetaan ja kuitti pannaan taskuun.
– Sillä sen sitten saatte, kun on pesty.
– En minä vaan anna tätä pois, jolla syöny olen, sanoo tamperelainen ja kokoo siihen pari pannukaakun palasta tuliaisiksi lapsilleen. Niin, pannukaakkuhan se vielä tuli, ja hyvä tulikin. Oikein vieläkin suret sitä, että se toinen pala jäi sinulta syömättä, vaikka sen jo olit ottanut lautasellesi, kun se kiitosvirsi alkoi niin äkkiä.

 

Kiitosvirsi

Virren kiekautti pirtin perältä vanha juhlien päällysmies Kustaa Kuusisto ja lauloi oikein komeasti:

Herra kaikki ravitsee,
Tarpehemme taritsee.
Ruokaa antaa ruumiille,
Hengen sanat sielulle.
Kunniaksi Sinulle
Ylennämme äänemme…

 

Ruokatila raivattiin tanssisaliksi

Ruokavirren päätyttyä vieraat poistuivat pihalle. Osa pöydistä kannettiin pois ja penkit siirrettiin sivulle. Morsiusparit asettuivat perälle ja soittajat oikealle riviin. Oli siinä vanhoja juhlasoittajia.

 

Tanssilattialla._S._kuvalehti_3_1933_s._1087..jpg

Sitten alkoi se vanha valssi, jossa huimasti saa pyöriä. Morsianta tanssittivat lähimmät omaiset ja vieraat vuoron perään. Siellä Hörtsänän isäntä, joka oli nämä vanhat hämäläiset häät toimeenpannut, liehui kruunupäisten morsiamien kanssa. Kansanopiston johtaja Aarne Laaksovirtakin vei kevyesti vinhaa vauhtia pyylevää talon emäntää ja muita rouvia, jotka vanhoissa silkkipukimissaan ketterästi liikkuivat. Purpuriakin mentiin, sitä johti vanha suutari Kanerva. Siinä olivat vanhat ja nuoret, kaupunkilaiset ja maalaiset. Hymysuin he kättelivät toisiaan.

 

hortsana_hugo

Hugo Hörtsänä (1880–1954) oli Onnistaipaleen Ylä-Hörtsänän tilan monitoiminen isäntä. Hän perusti mailleen kotiseutumuseon, ison puutarhan ja maankuulun arboretumin, jonne keräsi myös kymmenittäin myllynkiviä. Hän oli tietävä, ideoiva ja aikaansaapa kotiseutumies, Oriveden Museoyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja vuodesta 1932 ja Paltanmäen kotiseutumuseon esineistön kerääjä.

Hän oli myös tunnettu monista järjestämistään jokakesäisistä Hörtsänän laulujuhlista sekä paikkakunnan suurjuhlista. Jo vuonna 1910 (vuosiluku korjattu 10.1.2017)  hän oli 30- vuotiaana Oriveden Nuorisoseuran puheenjohtajana mahtavien Hämeen laulu- soitto- ja urheilujuhlien puuhamies. Kuva kirjoittajalta, lisätty 19.3.2018.

Fil.kand. Aarne Laaksovirta (1881-1958) Oriveden opiston ensimmäinen johtaja vuodet 1909–1935. Energinen, tarmokas ideamies, joka oli myös  vaimonsa Sylvin kanssa taitava  järjestämään juhlia kansanopistossa.

 

Kuokkavieraat huusivat morsiamet ulos

Tällä välin olivat kuokkavieraat kokoontuneet pihamaalle ja odottivat kärsimättömästi morsiamien ilmestymistä. He huusivatkin morsiamet ulos. Naimisissa olevat naiset kuljettivat morsianta pitkin salia, ja ukkomiehet sulhasta, joka istui tuolilla.

Morsiamet ilmestyivät pihalle, suuret kruunut päässä, jotka olivat Hörtsänän isännän taidokasta käsialaa vanhan hämäläisen mallin mukaan. Kruunuissa oli oikeat peilit ja helmipujotukset. Mahtoikohan monikaan ajatella, mikä vaiva oli morsiamilla kantaa näitä raskaita kruunuja koko illan.

 

Kruunujen vertailua 

 

IMG_1440

Morsiuskruunu peileineen ja helmipujotuksineen Leena Oksan hallussa olevista Paavo Toivosen kokoelmista. Leena asettui pyynnöstä malliksi 17.1.2018. –  Kuva Ari Keskinen. 

 

Paapoyta. SK 3 1933.Tässä ruokailukuvassa kruunut näkyvät parhaiten.  Edessä oikealla vastavihitty pari Fanni, o.s. Aronen ja mylläri Jalo Lepistö Onnistaipaleelta. Taempana toinen kruunumorsian Aini, o.s. Vuorinen ja kauppias Edvard Laurila Pitkäjärveltä. Vasemmalla kameraan katsovat häävieraat (Jose)fiina, o.s. Uotila ja miehensä, mylläri Hannes Aronen, Fanni-morsiamen veli. (Henkilötiedot saatu vihkiparien sukulaisilta.) Kuva Suomen kuvalehti 1933: 33, s. 1086. 

 

Sahtia, tupulttia ja simaa

Morsiamia tanssitettiin oikein rahan edestä, josta hyvästä tanssittajille juotettiin sahtia uunin nurkassa. Sitä olikin tehty 600 litraa, joten piisasi väljemmältäkin kulauttaa. Oli siellä toistakin hääjuomaa, niin kutsuttua ”tupulttia”, jota koiran muotoiset lasihaarikat heruttivat suustaan. Se oli sitä Suomen samppanjaa, makeata ja hyvää. Aterian aikana oli simaakin lasikarahveissa.

Häät olivat harvinaisen raittiit, ei näkynyt juopuneita ulkona eikä sisällä.

Äskeinen vaikuttaa kaunistelulta, kun ajattelee hääjuomien paljoutta (sahtiakin 1 litra / vieras)!

tupultti (ruots. dubbelöl)  paremman tason juhlaolut, tarkoitettu etenkin naisille.

 

Raketteja puolilta öin

Tanssi kesti puoleen yöhön, jolloin komea häätulitus pihalla sai hääsalistakin väet ulkosalle. Raketit lensivät yli Hämeen viljavien peltojen, joissa ruiskuhilaat odottivat riihimistä.

– Kerran oli humissut korpi näilläkin vainioilla, kerran oli tullut tännekin Hämeen mies taluttaen nuorta vaimoaan ja kerran oli täälläkin, missä nyt näitä suurellisia hämäläisiä häitä pidettiin, syntynyt ihminen, korvenkyntäjän lapsi, karhuntappaja, jonka kunniaksi vain tuuli huminoi, jolle virttä korven tummat urut soi.

 

                                                      Kerttu Helme.

 

Kerttu Helme (1885–1957) Oriveden yhteiskoulun kuvaamataidon tuntiopettaja 1927–1949. Hän maalasi itsekin tauluja, kirjoitti runoja, joita esitettiin usein paikallisissa juhlissa, ja kirjoitti myös lehtiin ajan runollisella tyylillä. Hän oli kunnanlääkäri Väinö Helmeen rouva.

 

Yksityiset hääkuvat

 

Pariskunnat kävivät  myös yksityisesti hääkuvassa: vas. Aini ja Edvard Laurila (kopio Maija Laurilalta), oik. Fanni ja Jalo Lepistö (kopio Lepistön suvun kokoelmista).

 


Lähteet

Painetut 

Oriveden Kirkonkylä: Ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. 2014.
Oriveden Sanomat 1933.
Sinisalo, Hannu: Orivesi: Maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi. 1990.
Suomen kuvalehti  1933: 33, s. 1084–1087. – KORJAUS 8.1.2018: Joihinkin kuvatietoihin oli alkuunsa lipasahtanut lehden numeroksi 3, p.o. 33. 

Valokuvat

peräisin seuraavilta: Markku Jutila,  Ari Keskinen, Maija Laurila, Anne Myllymäki-Lepistö, Leena Oksa (Paavo Toivosen albumeista), Mikko Seppälä (Marja Ijäkseltä), Hannu Sinisalo (ks. yllä), Suomen kuvalehti 1933: 33. ja blogin kirjoittaja. 

Äänitteet

Paavo Toivonen kertoo lapsuudestaan I. Paavo Suvanto jututtaa . C-kasetti 1989. Leena Oksan kokoelmista.

Haastattelutiedot

Maija Laurilan, Raija Tokeen, Ari Keskisen ja Anne Myllymäki-Lepistön antamat tiedot. Lukuisat keskustelut Leena Oksan kanssa.  

 

Kerttu Helmeen artikkelin kevyesti lyhennellen ja taustatietoja lisäten toimittanut

Maija-Liisa Mäkelä 

Julkaistu 6.12.2017 ja 8.12.2017, lisäyksiä tammikuussa 2018. 

Kirjoitettuani kaiken tämän sain tietää, että Kerttu Helmeen käsikirjoitus Suomen Kuvalehteen oli julkaistu Oriveden Seudun Joulussa 1993  s. 38-40.  Siinä on mahdollista lukea koko teksti lyhentämättömänä, mutta kuvia häistä on vain kolme. 

 

Tausta-aineistoa aihepiiristä on kertynyt niin runsaasti, että tulossa on lisää juttuja ja kuvia Oriveden vanhoista juhlista. 

HUOM. Lisäykset ja tarkennukset vihreällä tehty 31.1.2018 ja sen jälkeen. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kahden sormuksen tarina

Isän vihkisormus 

 

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta 

 

Jukka Mäkelän jäämistö 1941.jpg

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta. Skannattu kirjoittajan kokoelmista.  

1 kpl             Taskukello
1                   Tuppipuukko
1                   Lompakko sisältäen rahaa 174:55
3 paria         Sukkia
1 kpl             Uimahousut
1                   Trikoopaita
1                   Pullo valerianan tippoja
1                   Partakone
1                   Saippuaa
1                   Rasia sisältävä ompelutarpeita
1                   Lankarulla

           Tarkastuksessa läsnä olleet:

   Vääp. A. Lemiö                                                Korpr. Lauri Salmijärvi

 

Siinä ruutupaperille kirjoitettu luettelo tavaroista, jotka äitini Annikki Mäkelä sai isäni Jukan kaaduttua  jatkosodassa 2. syyskuuta 1941. Lisätty 28.10.2017: Ensimmäinen allekirjoittaja, vääpeli Aarne Lemiö oli Oriveden Suojeluskunnan paikallispäällikkö.

 

Kadonneen sormuksen arvoitus

Tarkkaavainen lukija huomaa, että listasta puuttuu jotakin: kaatuneen miehen vihkisormus. Minä tiedän syyn: isällä ei ollut sormusta, koska se oli joskus kadonnut.

Pitkään luulimme, että isän sormuksen tarina päättyi tähän.  Mutta se saikin jatkoa kauan hänen kuolemansa jälkeen.

Jonakin 1950- tai 1960-luvun syksynä isän Sylvi-sisar on kävelyretkellä entisen kotitilamme Ala-Mattilan mailla Oriveden Kolun Moisiossa, joka on peltoaukea aivan Kirkonkylän laidassa. Hän oikaisee sänkipellon poikki ja huomaa maassa jotain kiiltävää. Se on kultasormus. Puhdistettuaan sormuksen mullasta tätini erottaa sen sisästä kaiverruksen:  Annikki 19.12.1931 – äitini nimi ja kihlauspäivä!

Olen kotona, kun Sylvi itkien tulee tuomaan sormusta äidilleni. Äiti ei itke, vaikka tapaus selvästi koskettaa häntä. Hän sanoo saaneensa elämässään vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettei enää pysty siihen.

Kadonneen sormuksen arvoitus ratkeaa siltä osin, että se on joskus rauhan aikana pudonnut viljapeltoon. Voi vain arvailla, montako kertaa aura on  kääntänyt sormuksen maan uumeniin ja sieltä jälleen pintaan.

 

Kuva elopellolta: onko isällä vielä sormus?

ruispellolla1

Ala-Mattilan väkeä ruispellolla 1930-luvulla. 1. Isäni veli Paavo, 2. äitini Annikki Mäkelä alkamassa lyhteen sitomista. 3. Siren?, 4. viikate olalla isäni Jukka. ONKO MIEHEN VASEMMASSA NIMETTÖMÄSSÄ SORMUS?, 5. Kylän pyykkäri Eetla Kenttä, 6. tätini Kerttu Mäkelä. Kuvat kirjoittajalta.

Juuri tällä elopellolla Oriveden  Kolun  Moisiossa  Ala-Mattilan väki on  joskus ennen sotia päässyt kahteen kuvaan, toinen kahvitauolta (alla).

Paljain silmin ei erota, onko kuvissa isäni sormessa vihkisormus. Ehkä sekin arvoitus vielä ratkeaa.

 

 

ruispellolla2

 

Äidin rautasormus

 

Huhtikuussa 1940, siis talvisodan jo päätyttyä, äitini Annikki oli vienyt kihlasormuksensa pankkiin vaihdettavaksi ns. rautasormukseen (ks. alla).  Kirjeessään isälle äiti pohtii, saisiko hän jonkun toisen henkilön kultasormuksella  isällekin kadonneen tilalle rautasormuksen ja pyytää tämän sormesta mittaa.

Ehkäpä sodasta paluuta odottava mies ei malttanut enää mittoja lähettää, ja niin hän jäi vaille vihkisormusta loppuelämäkseen, joka ei ollut pitkä.

 

Mikä rautasormus?

 

Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Yli 300 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa ”rautasormuksiksi”. Rautasormus on valmistettu – toisin kuin sen nimi antaa ymmärtää – uushopeasta (=alpakka: nikkeli, kupari + sinkki). (Wikipedia)

Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. (Wikipedia)

 

 

Koru yhdistää isän ja äidin sormuksen

 

IMG_20171014_142849_resized_20171014_023028784

Sormuskoru koottuna: isän kultasormus sulkee sisäänsä äidin rautasormuksen, jossa on vain vuosiluku. Sormuskuvat Sanna Mäki.

 

Sekä äidin ”rautasormus” että isän alkuperäinen kultasormus ovat nyt minulla yksinkertaisena riipuksena. Sormukset  mahtuvat mukavasti sisäkkäin, ja ne voi helposti irrottaa, jos haluaa tarkastella niiden kaiverruksia tai ehkä palauttaa ne irralleen. Toivon, että tämä koru ja tämä tarina jäävät sukumuistoiksi.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

HÄÄMUOTIA ORIVEDEN SEUDULLA    

Hilma Sirén ja Jussi Enqvist, myöh. Nieminen. Paltanmäen museol
Hilma Sirén ja Jussi Enqvist (Ruomusniemi), myöh. Nieminen. 1890-luv. Tilanteen jännitys kuvastuu etenkin morsiamen kasvoilta. Kuva Oriveden Paltanmäen kotiseutumuseolta. Huom. Museokuvien valkoiset läikät johtunevat pitkästä säilytyksestä kosteissa tiloissa.

1890-luku: Musta, mutta korea morsian

Morsiamen pukeutumiseen on panostettu viimeisen päälle: on hyvin tyköistuva, musta, pitkä ja peittävä leninki. Uuman hoikkuutta korostetaan arvattavasti kureliivien avulla. Keinokukkakoristeita on sekä rinnassa että hiuksilla, huntu on valkoinen ja pitkä, melkein laahus. Sulhasen ainoa koriste on rintapielessä oikealla.

Yllä on morsiuskuvistani vanhin. Se näyttää Oriveden takamailta Tampereen Uuteen Valokuvaus Atelieriin matkanneen nuorenparin nimeltä  Hilma, o.s. Sirén, ja Jussi Enqvist (Ruomusniemi), sittemmin Nieminen.

Hilma ja Jussi, taus. Paltanmäen..jpg

Kuvan koristeellisen taustapuolen teksti (yllä) kertoo valokuvaamon osoitteeksi Hämeenkatu n:o 11 Rautatien aseman ja Isosillan välillä. Suomen valokuvataiteen museon internet-tietojen mukaan tuonniminen ateljee toimi tuossa osoitteessa aikaisemmillaan pari vuotta 1890-luvun alussa, ja oletan kuvan olevan siltä ajalta. Asia tarkentunee, jos pystyn jäljittämään pariskunnan henkilötiedot.

Hääkuvan otattaminen oli maaseudun asujien keskuudessa hyvin harvinaista, joten kuvausmatka Oriveden laitamilta Tampereelle vaati varmaan sekä rohkeutta, aikaa että rahaa. Nuoripari lähti arvattavasti matkaan Oriveden Onnistaipaleen ja Enokunnan rajamailla sijaitsevasta Ruomusniemen torpasta.

Tilanteen jännitys kuvastuu etenkin morsiamen kasvoilta.

 

Musta vai valkea puku?

Morsiuspukujen historiaa en lähde enemmälti kertaamaan, mutta 1800-luvulla eriväristen juhlapukujen jälkeen musta asu yleistyi  ja oli käytössä pitkälle 1900-luvulle saakka. (Tolonen, Anni: Morsian pukeutui mustaan. — Aamulehti 2.7.2017 B2-5).  Hameet olivat silloin muutenkin pitkiä, ja hääleninkiä pidettiin jälkeenpäin yleensä juhlatilanteissa. Joillakin se saattoi mahtua päälle koko elämän ajan, koska niukka ruoka ja ankara työ estivät lihomisen.

Moni lukija on kuitenkin ihmetellyt Aamulehden seuraavaa väittämää: ”Valkoisen hääpuvun trendi levisi kulovalkean tavoin koko kansan pariin myös Suomessa 1980-luvulla, kun prinsessa Diana ja prinssi Charles saivat toisensa vuosikymmenen seurapiirihäissä vuonna 1981.” (ks. lähde yllä, s. B3). Oletan, ja aineistonikin osoittaa osaltaan, että valkoinen hääpuku oli levinnyt kansan pariin jo 1900-luvun varhaisina vuosikymmeninä.

1910- ja 1920-luku: Pitkäjärven Heikkilän tyttäret valkoisissa

Oriveden Pitkäjärven Heikkilän tyttäret ovat komeita, melko pitkään avioon astumista harkinneita morsiamia, sulhaset kuvassa juhla-asuisia herrasmiehiä lievetakeissaan.

Sisaruksista vanhemman Laina Heikkilän vei maisteri Antti Hannula heinäkuussa 1911 vihille – ja pois näiltä seuduilta.

Hääkutsu isovanhemmilleni löytyi myöhemmin mummulastani Kangasalta. Pääsiköhän 10-vuotias äitini häihin? Kuva Sirkka Tuhola, o.s. Sarkola.

Laina Heikkilä ja Antti Hannula 1911. Kuva Oriveden valokuvaamo,  Paltanmäen museolta..jpg
Laina Heikkilä ja Antti Hannula 1911. Kuva Aug. Schuffert, Tampere – Paltanmäen museolta.

Talon nuorin tytär Lempi ehti avioon kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1921. Sulhasena oli Elo Peltola, suuren maa- ja metsätilan omistaja Ruovedeltä.

Lempi Heikkilä ja Elo Peltola 1921. Kuva Kolarin perhekok..jpg
Lempi, o.s. Heikkilä, ja Elo Peltola 1921. Kuva Kolarin perhekokoelmasta.

Kummallakin morsiamella on ajan tavan mukaan hyvin peittävä asu. Lainalla on heinäkuussa 1911 todella korkeakauluksinen, täyspitkä puku ja laahus. Lempin vuoden 1921 hääpuku ja huntu ovat jo hiukan lyhemmät.

Pariskunnat kävivät  hääkuvassa Tampereella, ainakin Peltolat vasta häiden jälkeen, ja yötä oltiin hotellissa. Jos morsiamella oli ollut kukkakimppu, se oli jätetty kotiin.

Lempi Peltolasta ja mummustani Lempi Sarkolasta, o.s. Paavola, olen kertonut blogijutussa Kaksi Lempiä – sydänystävät sadan vuoden takaa.  Tähän kertomukseen Lempi-mummuni, joka oli kotoisin Oriveden Pehulan kylästä ja vihittiin 1910, ei pääse, koska hänestä ei ole hääkuvaa. Hääkutsu sentään on tallessa:  

Hääkutsu 1910 Lempi ja Wilho Sarkola.jpg

1930-luku: Valkoinen vallitsee

1930-luvun morsiamista on monta kuvaa, jokseenkin kaikki valkoisissa puvuissa. 1930-luvun aineistossani on vain kaksi mustaa morsiusasua.  Myös lyhyitä helmoja ilmestyy morsiamille vuosikymmenen alussa, mutta ne lienevät jääneet harvinaisiksi.

1930: Länkipohjan Wallinin kauppatalon poika Aarne avioitui 9. elokuuta Västilän Tuomaalan Kerttu -tyttären kanssa. Näistä Längelmäen  häistä  kerron myös blogikirjoituksessani  1930-luvulta.

tuomaala
Kerttu Tuomaalan ja Aarne Wallinin häät Längelmäen Västilässä 1930. Kuva  Kuva Eija Helpiölältä / Längelmäki-seura. 

Ulkokuvassa hääväki on kokoontunut koivuin ja köynnöksin koristetun Tuomaalan pihaan. Taitaa olla koko kylän juhla.

Morsiamella on puolipitkä valkoinen asu jostakin ohuesta kankaasta (melkein läpinäkyvät hihat?) ja ruusukimppu, sulhasen rinnassa jokin nauharuusuke. Muodin mukaan morsiamen hunnun etuosa valuu otsalle ja on kiinnitetty korvallisille kukkasin. 

Sisäkuva tanssitauolta Tuomaalan pirtissä 9.8.1930  paljastaa, että morsiamen asu oli kaksinkertainen, nyt on pitkähihainen päällysosa heitetty pois ja morsian paljastaa käsivartensa.  Hän on luopunut hunnustakin ja vaihtanut kengät mukavampiin. Sulhasparka on takuulla kuumissaan, hän on luopunut vain rintakoristeesta:

tulepois
Kerttu Tuomaalan ja Aarne Wallinin häitten tanssitauolla 9.8.1930. Orivesiläisen jazz-orkesterin soittajia: Jukka Simola, piano (rummun takana vas.), Vilho Jylhä, rummut, ja Viljo Mäkelä, viulu. Kuva Eija Helpiölältä / Längelmäki-seura. 

Kuvastoni  ensimmäinen ja ainoa selvästi lyhythameinen morsian on tuntematon (korjattu lukijakommentin ansiosta 19.11.2017).

Aili Wallin ja Erkki Mikkola,.jpg
Tuntematon hääpari  luultavasti 1930-luvulta (korjattu 19.11.217). Kuva Oriveden Paltanmäen kotiseutumuseolta. 

Morsiamella on lyhyt hame ja pitkä huntu, jonka kiinnikkeet ovat entistä alempana otsalla. Pienehkö morsiuskimppu ruusuista, sulhasella nauharuusuke, johon kai kiinnitetty kukka.  

1931: Vuodelta 1931 on äitini luokkatoverin ja ystävättären Anna-Liisa Meriluoto-Tapion kaunis morsiuskuva, jonka haluan tuoda esiin monessa yhteydessä. Hänellä on upea pääkoriste, pitkät hansikkaat – ja sylissään kimppu ruusuja.

Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto, 1931. pien.
Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto, 1931. Kuva Martta Terävä T:re.

1932: Joulun alla 1932 Jenny, o.s. Mattila ja Viljo Mäkelä asettuivat häälahjapöytänsä taakse sulhasen kotitalon Ala-Mattilan salissa. Kuvaa olen kommentoinut blogikirjoituksessa 1930-luvun häistä.

Jenny ja Viljo Mäkelän häälahjat 19.12.1932 Ala-Mattilan salissa
Jenny, o.s. Mattila, ja Viljo Mäkelä 1932.  Tässä kuvassa Jennyn puku ei vaikuta täysmustalta. 

Arvelen Jennyn pukeutuneen tummaan, pitkään pukuun vihkiäisissään, koska ne olivat samalla hänen sulhasensa isän 60-vuotispäivät, joiden naisvieraat myös olivat mustissa.

Samalta vuodelta 1932 lienee kahden kansakoulunopettajan, äitini serkun isän puolelta Maija-Liisa Marttilan ja Tauno Pesosen hääkuva, jossa morsiamen päälaite kuvastaa erittäin hyvin ajan häämuotia. Maija-Liisalla on yksinkertainen neilikkakimppu, ja neilikka koristaa myös sulhasen rintaa.

Pesoset, Tauno ja Maija-Liisa, o.s. Marttila, 1930-luvun alkua
Maija -Liisa Marttila ja Tauno Pesonen 1932. 

Keinotekoinen myrtinoksa ja vahakukkakoru ovat olleet myös samana vuonna vihityn äitini Annikki Mäkelän, o.s. Sarkola, otsakoristeet. Hänelläkin on ollut valkoinen, ehkei aivan täyspitkä, asu ja huntu. Tästä kerron hiukan kirjoituksessani 1930-luvun häistä. Vanhempieni vihkiäisistä ei ole kuvia, mutta on hiukan muistitietoa.

1935: Isäni serkku isän puolelta Toini Mäkelä Orivedeltä vihittiin kirvesmies Vilho Ahosen kanssa.

Toini o.s. Makela ja Vilho Ahonen 1935..jpg
Toini Mäkelä ja Vilho Ahonen 1935. Kuva kirjoittajalta. 

Morsiamen valkoinen puku ja huntu ovat täyspitkät, klassisen yksinkertaiset. Nyt on otsa paljaana, pääkoristeessa uutta viritelmää helmireunuksin, myös kaulassa on helmet. Vaatimaton kukkakimppu. Sulhasen rintaan sidottu nauhoin kukka (syreeni?). 

Näyttää siltä, että kuva on otettu juhlatalon koivuin koristetun sisäänkäynnin edessä.

Ahosen_haakutsu.

Juhlataloksi paljastui Oriveden Työväentalo Kultavuorella, kun löytyi hääkutsu  (yllä) sukumme kokoelmista. Hakusessa on vielä yhteiskuva hääväestä talon edessä. 

Aikanaan sekin löytyi tätini Kerttu Mäkelän isosta albumista,  jonka lainasin sisareltani Prikko Vehmakselta, lisätty 4.3.2018: 

Ahosen_haat_tyovaentalolla. Kertun albumi.

1936: Isäni serkku äidin puolelta, Aune Kari Tampereelta, meni naimisiin seuraavana vuonna Veikko Toivosen kanssa.

Aune Kari ja Veikko Toivonen 1936..jpg
Aune Kari ja Veikko Toivonen 1936. Kuva Martta Terävä, Tampere. 

Morsiamella on perinteinen pitkä valkoinen asu yksinkertaisin lisäkkein. Huntu on kääritty päähän lakkimaisesti, otsa paljaana.  Yksi ruusu on sulhasen rintapielessä, loput morsiamella.

1939: Äitini serkku äidin puolelta, sähköteknikko Seppo (Ilmarinpoika) Paavola vihittiin parkanolaisen Martta Laitilan kanssa vuonna 1939. Seppo oli orivesiläisen Esko Paavolan veli. Seppo asui tuohon aikaan jo Tampereella.

Martta, o.s. Laitila, ja Seppo Paavola 1939. Kuva kirjoittajalta..jpg
Martta, o.s. Laitila, ja Seppo Paavola 1939. Kuva Martta Terävä, Tampere, kirjoittajalta Liisa Sarkolan albumista. 

Martan pitkähihaisen, mustan leningin kaula-aukossa on tyylikäs leikkaus. Hänellä on sylissään muutamia, arvattavasti punaisia neilikoita. Sepon rintaneilikka on valkoinen.

Tämä onnelliselta näyttävä liitto päättyi vajaan kahden vuoden kuluttua Sepon kaatuessa rintamalla heinäkuun 1941 lopussa 24-vuotiaana.

1940-luku: sota-aikana mikä tahansa kelpasi vihkipuvuksi, sodan jälkeen valkoinen taas yleistyi

 

Sota-ajan avioliitot solmittiin usein kiireesti, sulhanen univormussa, morsian joskus lottapuvussa, mutta mikä tahansa leninki kävi. Kankaita ei juurikaan ollut saatavissa hääasua varten, mutta morsianten keinot olivat monet.

1942: Orivesiläinen Pirjo   (Jussintytär) Paavola, hänkin äitini serkku, mutta äidin puolelta, vihittiin ristiinalaisen Erkki Fagerlundin kanssa 8.11.1942.

Pirjo, o.s. Paavola Orivesi, ja Erkki Fagerlund.
Pirjo, o.s. Paavola, ja Erkki Fagerlund 1942. Kuva E. Oulasvirta Mikkeli, kirjoittajalta. 

Korjaus. Pariskunnan poika Markku Fagerlund kirjoitti 7.11.2017: ”Pirjon ja Erkin kuva on itse asiassa kihlakuva. Varsinaiset hääkuvat tuhoutuivat rintamalla. Siksi kihlakuvaa on alettu käyttää hääkuvan korvikkeena.”

Pari tutustui Oriveden varikolla jalkaväen koulutuskeskuksessa, missä Pirjo työskenteli muonituslottana ja Erkki oli koulutettavana rintamalle.

Morsiamella on siisti pyhäleninki ja kaunis kampaus, sulhanen on univormussa. 

1943: Sota-ajan kuvissani on kotonamme Ala-Mattilassa vuokralaisena asuneen myyjätär Elina Sunikan ja Toivo Näverin kuva vuodelta 1943. Molemmat lienevät olleet karjalaisia. Häitä vietettiin Suojalla, kuten sattumalta löytynyt hääkutsu kertoo.

Elina Sunikka ja Toivo Näveri 1943..jpg
Elina Sunikka ja Toivo Näveri 1943. Kuva Oriveden Valokuvaamo, kirjoittajalta. 

Elinalla on tip top valkea, pitkähihainen puku ja komea kimppu, sulhanen univormussa.

1944: Sota-ajan hääpari lottapuvussa ja univormussa. Sirkka Saara Sanelma, o.s.  Vaahtera Somerolta ja Pentti Johannes Heimo Orivedeltä.  Kuva ja teksti lisätty 10.10.2018. 

Sota-ajan_haapari_Heimo_1944_Lyyli Lehtiseltä..jpg
Sirkka Saara Sanelma Vaahtera ja Pentti Johannes Heimo astelivat vihille maaliskuussa 1944. Talven morsiuskimpussa tulppaaneja ja jokunen kielo. Kuvan välitti Lyyli Lehtiseltä Paula Tainio.

Juhannushäät ja valkoinen morsian

1946: Isot juhannushäät olivat maaseudulla taas sodan jälkeen suosiossa. Juhannuksena 1946 pidettiin äitini veljen Eero Sarkolan ja vaasalaisen Anna-Liisa Hyvärannan romanttiset kesähäät sulhasen kotitalon pihapiirissä Kangasalla. Sää suosi tätä sukujuhlaa, jota vietettiin ruokailuineen kaikkineen ulkona.

Pari vihittiin syreenimajan edessä tangossa liehuvan Suomen lipun alla. Tanssit olivat puimaladossa, ja niiden jälkeen voitiin vilvoittautua vaikkapa Vesijärven aalloissa. Rannassa poltettiin kokko, leikittiin ja laulettiin.

Anna-Liisa, o.s. Hyvärannan ja Eero Sarkolan juhannushäät 1946. Kuva Jaakko Mäkelältä.
Anna-Liisa, o.s. Hyväranta, ja Eero Sarkola juhannuksena 1946.

Morsiamella oli yksinkertainen täyspitkä, valkoinen vihkipuku ja lyhyt huntu. Ainakin maaseudulla hääkoodi vaati vieläkin suppean kaula-aukon ja mieluiten pitkät hihat. Morsiuskimppu taisi olla peräisin talon komeasta juhannusruusupensaasta. Pari kukkaa oli kiinnitetty morsiamen hiuksiin, yksi sulhasen rintaan. 

 

”Ennen vanhaan” päättyköön 1940-lukuun

Jouduin tässä tekemään uusinnan häämuotiblogistani, joka katosi noin kuukausi sitten eikä löytynyt edes kissojen ja koirien avulla. Pikku jutussani Hääbuumi meneillään? julkaisin taannoin ikään kuin tämän jutun pesämunaksi vanhimman saatavillani olevan hääkuvan, ja sillä aloitin.

Sattumanvaraisen kokoelmani kuvat ovat peräisin sukuni perhealbumeista, ellei muuta ole mainittu, sekä jotkin paikallisista museokokoelmista.

Hääaineistoni saattaa vielä täydentyä, mutta omaksi entisajan rajaksi ainakin tässä asiassa vedän 1940-luvun lopun. 1950-luvusta lähtien alkakoon uusi aika, josta monella nykyeläjällä on jo omia muistoja.

Maija-Liisa Mäkelä

LUKKARI SIMOLAN LILLI-TYTÄR LUKI YLIOPPILAAKSI ASTI HELSINGISSÄ

 

 

Julkaistessani blogikirjoituksen Lukkari Antti Villehad Simola – sattumuksia ja käänteitä värikkäästä elämästä jouduin taas kerran miettimään koko perheen kohtaloita, joihin tuo peräti erikoislaatuinen perheenisä vaikutti konkursseineen ja monine kommelluksineen.

Olen ihmetellyt, että ajoittain suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ollut perhe pystyi kouluttamaan kaksi lapsistaan ylioppilaaksi, ja peräti Helsingissä: esikoisen Viljo Anteron, s. 1891, ja Lilli-tyttären, s. 1892. 1900-luvun alun maalaistytölle se oli hyvin harvinaista. Perheen kuopus Jukka Simola kävi puolestaan keskikoulun Tampereella tarkoituksenaan jatkaa kanttoriopintoihin Helsingissä.

Perheen äiti Olga Alexandra, o.s. Viman, oli kuitenkin kotoisin Helsingistä. Ehkä hänellä oli siellä sukulaisia, joiden luona koululaiset voivat asua. Ehkä juuri hän halusi antaa lapsilleen mahdollisimman hyvän koulutuksen.

 

Kirjailija Tyyni Tuulion luokkatoveri

Lillin koulu selvisi hauskan sattuman kautta. Muuan tuttavani luki Tyyni Tuulion muistelmia ja löysi osasta Nuoruuden maa: 1906–1916 luokkakuvan vuodelta 1908. Kuvassa Helsingin suomalaisen tyttökoulun V B –luokka poseeraa 36 tytön voimin. Joukossa on Tyyni, tyttönimeltään Haapanen. Tyyni Tuulio tunnetaan merkittävänä suomalaisena kirjailijana, kääntäjänä ja kulttuurihenkilönä. Lilli kävi siis eliittikoulua, jossa monien kulttuuriperheiden tyttäriä koulutettiin.

Otan mukaan vain puolet kuvasta. Tyyni jää valitettavasti siihen julkaisemattomaan kuvanpuoliskoon, koska mielenkiintoni kohdistuu Lilli Kallenautio-nimiseen tyttöön, joka istuu aivan eturivissä lattialla. Hän on silloin 16-vuotias ja kuvasta päätellen luokkansa nuorimpia. Kuvatekstissä on kyllä virhe: siihen aikaan Lillin sukunimi on vielä Simola.

 

Simola_Lilli_1908..jpg

Helsingin suomalaisen tyttökoulun V B –luokka vuonna 1908. Koulun johtajatar Ottilia Stenbäck pöydän ääressä istumassa. Lilli Kallenautio, p.o. Simola, istuu edessä lattialla. Kuva kirjasta Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. 

 

hautakumpu-1929-verner-kallenautio-orivesi-leski-lilli.jpg

 Verner Kallenaution haudalla vaimo Lilli 1929. Kuva kirjoittajalta Sanni Paavolan jäämistöstä.

Vertasin koulutytön kuvaa siihen, jossa Lilli Kallenautio seisoo nuorena leskenä miehensä Vernerin hautakummun äärellä Oriveden hautausmaalla vuonna 1929. Yhtäläisyys on ilmeinen.

Lilli oli mennyt naimisiin metsänhoitaja Verner Kallenaution kanssa vuonna 1915. Mies menehtyi auto-onnettomuudessa – harvinainen kuolinsyy siihen aikaan. Loppuelämänsä Lilli Kallenautio eli Orivedellä. Hän toimi pankkivirkailijana Pohjoismaiden Yhdyspankissa.

Muistan, miten hän isotätini Sanni Paavolan kanssa hoiti samaa Simolan perhehautaa, johon myös Verner Kallenautio ja Jukka Simola, Sannin kihlattu, on haudattu. Sinne hän päätyi itsekin vuonna 1975.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

HÄÄBUUMI MENEILLÄÄN?

 

 

 

 

 

Kesäinen hääbuumi näyttää olevan meneillään sekä minun orivesiläisessä blogissani että tamperelaisessa Aamulehdessä.  Melkein aloin jo epäillä, että toimitus oli lukenut hääaiheisia blogejani, jotka julkaisin 24.6. ja 27.6.2017, kun Aamulehdessä ilmestyi kaksi häihin liittyvää juttua peräkkäisinä päivinä 1. ja 2. heinäkuuta.

Lauantaina 1. heinäkuuta Aamulehti julisti jopa hääkuvakilpailun, ja seuraavana päivänä se oli koonnut laajan artikkelin häiden historiasta.

Minä keskityin blogeissani 1930-luvun häähistoriaan. Jutut ovat tässä seuraavina luettavissa otsikkoinaan

Kahdet pienet ja kahdet isot häät kolmekymmentäluvulla  ja

Hääonnitteluja 1930-luvun tyyliin. 

Julkaisin jo myös kolmannen jutun keräilemistäni vanhoista hääkuvista, mutta tänään ryhtyessäni palauttamaan blogiin sieltä kadonnutta valokuvaa, menetin koko tekstin kuvineen kaikkineen! Blogitekniikka aiheuttaa aina uusia yllätyksiä. Aikomukseni ei  sentään ollut osallistua Aamulehden hääkuvakilpailuun, koska se koskee vuonna 2017 otettuja kuvia.

Koska en tiedä, milloin saan asian korjatuksi, julkaisen yllä hääkuvablogiini tulevan vanhimman ja samalla makeimman kuvan, josta kerron sitten tarkemmin.

 

Maija-Liisa Mäkelä