Joulu vanhassa Pehulan Paavolassa I: Talon tytär kertoo

 

 

 

Sanni Paavola (s. 1898) muistelee syntymäkotinsa joulua

 

 

Sanni noin 10-vuotiaana kotinsa Pehulan Paavolan pihassa vanhempiensa Juho ja Amanda Paavolan kanssa. mlm.

 Sanni noin 10-vuotiaana syntymäkotinsa Pehulan Paavolan pihassa vanhempiensa Juho ja Amanda Paavolan kanssa. Kuva kirjoittajalta. 

 

Näin joulun alla, kun luonto on synkkää ja maa mustaa, on mielikin sen mukainen arkisen kiireen keskellä. Kuitenkin tuohon murheelliseen mieleen tuo lohdutusta se ilon ja valon juhla, joka meitä jokaista lämmittää, nimittäin joulu.

 

Muistan niin elävästi, miten vietimme rakkaassa syntymäkodissani joulun juhlaa. Jo viikkoa ennen juhlaa aloitettiin valmistelutyöt. Kaikki tuli ajallaan suoritetuksi, sillä jokaiselle viikonpäivälle oli määrätty työnsä. Valettiin paksuja talikynttilöitä, valmistettiin makeata joulusahtia.

 

Jouluaaton askareet valmistivat juhlan

 

Kun jouluaatto valkeni, haettiin aamulla metsän kaunein kuusi, ja aloitettiin jouluruokien loppuvalmistelut. Aattoillan hämärtyessä ripoteltiin hohtavan valkoiseksi pestylle pirtin lattialle pieniksi hakattuja hyväntuoksuisia kuusenhavuja. Kohta tämän jälkeen sytytettiin omavalmisteiset kynttilät kuuseen ja juhlapöytään. Illan tunnelmaa korostettiin vielä komealla takkavalkealla.

 

 

IMG_1808

Vanhan Paavolan  käyttöesineitä keittiöstä: paistivadilla pippurikakkoformu ja puulautanen, takana mortteli, alla talossa tehty keinutuolinmatto. Maija-Liisa Mäkelän kokoelmasta. Kuva Sanna Mäki. 

 

———-

Pippurikakkojen reseptin osa, Lempi Paavola.

Pippurikakkojen reseptin alku  Sannin vanhemman sisaren Lempi Paavolan, myöh. Sarkola, ruutuvihosta. Lempi, 1883-1950, oli kirjoittajan äidinäiti. Skannaus kirjoittajalta.  (Lisätty 23.12.2017) 

———-

Kaiken tämän jälkeen pirttiin katettiin pitkä pöytä. Suuri valkea pellavaliina levitettiin sille ja puiset, upeat sahtituopit täytettiin sahdilla. Talon väki aloitti yhteisen aterian. Äitini pyysi virittämään jouluvirren. Runsaiden ruokalajien jälkeen laulettiin kiitosvirsi. Juhlan viettoa jatkettiin vielä lukemalla jouluevankeliumi ja laulamalla jouluvirsiä. Toiset valvoivat läpi yön, mutta ne, jotka ajattelivat aamulla kirkkoon menoa, riensivät nukkumaan.

 

Eläimillekin jouluruokaa

 

 Jouluyönä muistettiin myös kaikille eläimille antaa jouluruokaa. Kynttilätkin sytytettiin niitten iloksi ja niitä tervehdittiin sanomalla: ”Nyt on joulu”, johon hevosetkin hörähtäen vastasivat. Lähimmät varattomat oli pyydetty myös yhteiselle jouluillalliselle, joten juhla tuntui senkin vuoksi entistä kohottavammalta. Joulupukkikin vieraili illan kuluessa.

 

Nukahtaneet neulottiin kiinni vuodevaatteisiin

 

 

Aikaisin jouluaamuna olivat hevoset valmiiksi valjastettuina rappujen edessä viedäkseen kaikki joulukirkkoon, mutta uni oli pettänyt jonkun, ja niin salaa neulottiin vuodevaatteista peitteeseen kiinni henkilö, joka ei koko yötä jaksanut valvoa. Siinä olikin hommaa, että sai neuleet ratkotuiksi, niin etteivät vuodepeitot tulleet mukaan.

Niin sitten lähdettiin matkaan läpi hohtavien hankien, poikki peltojen kulkusten helistessä. Kun saavuttiin pyhäkköön, oli mieli tulvillaan juhlaa, sillä kirkko oli valaistu sadoin kynttilöin. Ihana jouluvirsi kaikui kauniissa pyhäkössä. Kirkonmenojen päätyttyä lähdimme ajamaan kotiin. Se vasta olikin kovaa tuloa, sillä kuski ajoi niin lujaa, että ensimmäisenä toimme joulun kotiin, niin kuin silloin oli tapana sanoa. Sai siinä varjella itseään, jottei lentänyt lumipirstaa kasvoille. Siksi olikin parasta piiloutua tukevien rekivällyjen suojaan.

Niin joulu oli vietetty ja kaikki olimme onnellisia ja tyytyväisiä kaikkeen, mitä sydämissämme olimme tunteneet ja kokeneet. Näin on jäänyt syntymäkotini joulusta kaunis ja valoisa muisto, joka lämmittää elämän ohdakkeisella polulla vaeltavaa ja virvoittaa silloinkin, kun kaikki tuntuu karulta ja kylmältä.

 

Sanni Paavola            

 

Jk. Yllä vanhan orivesiläisen Sanni Paavolan (1898–1991) muistelus syntymäkotinsa Pehulan Paavolan joulusta. – Kirjoituksen otsikoinnit ja uusi kuvitus ovat omiani.

Sannin teksti löytyi äskettäin toisen iäkkään sukulaisen jäämistöstä. Yksi Sannin vanha kirje todistaa, että hän on kirjoittanut tämän joulutarinansa vuonna 1974 ollessaan 76-vuotias. Se julkaistiin myös Aamulehdessä  ja Esko Hilskan toimittamana Keskisuomalaisessa.

 

Sanni Paavola kasvatti amarylliksia jouluksi. Kuva Esko Hilska
Sanni Paavola jouluamarylliksineen v. 1974. Korea ryijy kukki seinällä kesät talvet. Kuva Esko Hilska.

Viittauksia Sanni Paavolan traagiseen elämänkohtaloon on mm. tämän blogin artikkelissa Kerttu-tädin käsilaukku. Palaan Sannin tarinaan myöhemmin blogissani.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

Mainokset

Joulu vanhassa Pehulan Paavolassa II: Naapurin poika kertoo

 

Vanha Pehulan Paavola Helvi Paavolan valokuvasta maalaamana
Vanhan Paavolan pihapiiri, jota ei enää ole. Taulun maalannut 1977 Osmo Paavolan vaimo Helvi vanhan valokuvan perusteella. Kuva Markku  Fagerlund.                 

 

 

Vanha Paavola talon takaa.
Hyvin vanha Paavola takaapäin. Kuva kirjoittajalta. 

 

Naapurin poika Juuso Koivisto (s. 1900) muistelee

 

Jouluvalmistelut olivat entisaikaan rankkaa työtä

 

Joulu ja juhannus olivat ennen vanhaan vuoden suurimmat juhlat, joihin piti valmistautua niiden arvon vaatimalla tavalla. Vanhan Sanni  Paavolan (1898–1991) vuonna 1974 kirjoittama kuvaus  kotitalonsa Pehulan Paavolan joulunvietosta vuosisadan alkuvuosilta julkaistiin Oriveden Seudun Joulun vuoden 2014 numerossa. Hemmotellun talontyttären muistamat jouluvalmistelut alkoivat vasta noin viikkoa ennen aattoa ja taisivat olla kevyenlaista sisätyötä.

Sattumalta löysin kansanperinteen suurkerääjänä tunnetun maalarimestari Juuso Koiviston  (1900–1991) painamattomista muisteluksista perin toisenlaisen kuvauksen naisten joulunalustöistä Pehulassa. Muokkasin sen lyhentäen Oriveden Seudun Jouluun  2016.

Sanni ja Juuso olivat ikätovereita ja naapureita, jopa pikkuserkkuja. Näiden kahden joulumuistot nyt yli sadan vuoden takaa täydentävät hienosti toisiaan, myös sävyltään: Sanni muistelee tunnelmoiden, Juuso tarkan realistisesti, mutta elävästi.

 

Naiset riimoivat, kuurasivat, luuttusivat ja pyykkäsivät

 

Koivisto kirjoittaa:  ”Syntymäkylässäni oli neljä taloo Vähä-Maunu, Iso-Maunu, Jussila ja Paavola. Joka talon maalla oli pienempiä ja isompia torppia. Luonnollisesti jokaisen talon torpan vaimo kävi omassa talossa kuuraamassa pirtin, kyökin ja näitten porstuan. Mutta talon emännät sopivat siitä, että kuuraus tehtiin neljän talon kohdalta vuorotyönä.”

Kun neljän hengen siivouskaarti oli käynyt isot talot läpi, jokaista siivoojaa odotti sama työ omassa kodissa. Myös jouluksi pestävään suurpyykkiin tarvittiin taloissa apuväkeä. Torppien ja lähimökkien emännät tulivat yleensä halukkaasti mukaan, sillä se tiesi heille lisäansiota. Lisäksi palvikinkku mökin emännän kainalossa kotiin mennessä oli tervetullut herkkupala.

Ihmetystä herättää, miten tarkkaan Koivisto kuvaa naisten töitä. Hän paljastaa, että hänen Henriika-äitinsä ja Paavolan emäntä Amanda olivat serkukset, joten Juuso-pojalle Paavola oli tuttu sukulaistalo. Henriika oli varmaankin Paavolan emännän luottohenkilö, joka kutsuttiin naapurimökistä apuun aina kun tarvittiin riuskaa ja osaavaa monen työn taitajaa, hänhän toimi jopa pitokokkina.

Valtaosa muisteluksista lienee Henriikan kertomaa, mutta kirjoitetussa kuvauksessa on niin itse eletyn maku, että tarkkasilmäinen Juuso oli arvatenkin pikkupoikana ollut äitinsä mukana Paavolan jouluvalmisteluissa.

 

 

Vähä vesi, santa, suopa ja hakosuti kuuraustarpeina pirtissä

Tietenkin kaikkia uskonnollisia juhlia juhlittiin, kuten pääsiäistä, helatorstaita ja helluntaita, mutta silloin riitti siivouksessa permannon luuttuaminen rätillä ja vedellä, mikä hoitui kaiketi omin väin. Vain kaksi kertaa vuodessa pirtti kuurattiin valkoiseksi, Juuso muistelee: jouluksi ja juhannukseksi.

Historioitsijan tapaan hän kuvaa siivouspäivän eri työvaiheet.  Suursiivoukseen tarvittiin ainakin neljä riuskaa naista. Pirtin siivous käynnistyi aamulla viiden aikaan, koska siitä oli selvittävä lyhyen talvipäivän aikana. Alettiin tyhjentämällä sängyt: patjana toimineet pitkät ruisoljet ulos, petivaatteet pihalle tuulettumaan. Muukin pirtti tyhjennettiin kaikesta roinasta.

Katot, orret ja seinät riimottiin puhtaiksi hämähäkin seiteistä ja pölystä pitkän varren päähän kiinnitetyillä kuusen- tai katajanhaoilla. Ne levittivät pirttiin raikasta tuoksua. Riimomisen jäljeltä permanto siivottiin pölystä ja roskasta. Sitten se kuurattiin vitivalkoiseksi kuten juhannuksena,  mutta vettä ei sopinut käyttää niin runsaasti kuin kesällä.

 

Permannon kuuraus oli kova urakka

Ensin permanto kasteltiin karjakeittiön muuripadasta kannetulla kuumalla vedellä ja lian annettiin pehmentyä. Lattialle siroteltiin hienoa santaa, ja pesuun käytettiin myös soopaa (suopaa), jos sitä oli omasta takaa saippuankeiton jäljiltä. Santa ja soopa helpottivat kuuratessa lian irtoamista ja säästivät vettä. Samaan tapaan käsiteltiin keittiö ja porstua.

Näin se Koiviston mukaan kävi: ”Kaikki jotka kynnelle kykeni hakosuti kouraan ja laattiaa kuuraamaan, niin siitä alkoi valkoinen puu paistaa.” Hakosudit olivat kuusen tai katajan haoista sitaistuja ”vähän luulan (luudan) mallisia sykyröitä”.

Lattian kuivaamiseksi pirtin isoon uuniin ja takkaan pantiin valkea. Elävä tuli lisäsi tunnelmaa hämärtyvässä pirtissä. Sänkyihin oli tuotu oljet ja raikkaat petivaatteet lämpiämään. Kelpasi sinne sitten piikojen ja renkien oikaista yöunille.

 

Joulupyykki karjakeittiössä ja avannolla

Ajoissa ennen joulua kolassa (kodassa, karjakeittiössä) pestiin suurpyykki. Lakanat, tyynynliinat, hantuukit (pyyheliinat), pöytätuukit ja alusvaatteet saivat kyytiä pyykkäreitten käsissä. Pesuaineena oli kotitekoinen saippua, mutta valkopyykki keitettiin lipeässä ja huuhdottiin avannossa. Jäinen pyykki kasteltiin vielä kuumalla vedellä ja väännettiin käsin kuivaksi. Pyykkiä levitettiin kuivumaan sekä ulos naruille että vintille ja tyhjiin latoihin.

 

Aattona talonväki ja naapurusto yhteiseen juhlapöytään 

Sannin ja Juuson kertomukset jouluaatosta muistuttavat toisiaan: Tapana oli kutsua kaikki joulun valmistelutöissä ahertaneet ja muutkin lähimökkien pieneläjät perheineen aattona talon juhlavaan joulupöytään.

Takassa roihusi tuli ja omavalmisteiset kynttilät loivat tunnelmallista valoa. Lattialle oli siroteltu silputtuja kuusenhakoja, jotka toivat pirttiin väriä ja tuoksua. Miehet olivat kantaneet sisään komean joulukuusen, ja joulupukki kävi lahjoineen. Kaikki tämä oli unohtumaton kokemus etenkin torppien ja mökkien lapsille, jotka nyt kerrankin saivat myös syödä kylläkseen.

                                                                                                                                  

Joulupöydässä toistakymmentä ruokaa   

             

”Tähän malliin Hämeessä ruukattiin joulu laittaa toimeentulevissa perheissä”, Koivisto kehuu:

 

Perunalaatikkoo, räätikkälaatikkoo, makaruunilaatikkoo, paistin kanssa kuorittuja, keitettyjä perunoita, kotona liotettua lipeäkalaa, johonka vehnäjauhoilla maitoon tehtyä soosia, uunissa paistettu sian kinkku, usein lohta tai silliä (aiemmin myös itse kalastettua suolalahnaa), palvattua  mullin ja lampaan lihaa, rievää, perunalimppua ja voita, maitoo tai sahtia sekä keitettyä riiskryynipuuroo + rusinasoppaa, johonka oli laitettu sokeria ja kanelinparkkia tarpeeksi.                                                                    

 

IMG_1840.JPG

Vanhan Paavolan puulautasen pohjaan kaiverrettu talon puumerkki N, sen alle Sanni Paavola kirjoittanut kuulakärkikynällä ”noppari. Paavola. Noppari”.  Kirjoittajan kokoelmista.  Kuva Sanna Mäki. 

 

 

 

Maalarimestari Juuso Koivisto toimitti laajalti muistitietoa Orivedeltä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistolle 1970-luvulla. Kirjoitus perustuu pääosin arkistokopioihin, jotka ovat luettavissa Oriveden kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmassa Hannu Sinisalon lähdemapissa 13.

 

Maija-Liisa Mäkelä            

 

 

 

Kahden sormuksen tarina

Isän vihkisormus 

 

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta 

 

Jukka Mäkelän jäämistö 1941.jpg

Luettelo 8./JR 27:stä kaatuneen alikers. Jukka Mäkelän yksityisomaisuudesta. Skannattu kirjoittajan kokoelmista.  

1 kpl             Taskukello
1                   Tuppipuukko
1                   Lompakko sisältäen rahaa 174:55
3 paria         Sukkia
1 kpl             Uimahousut
1                   Trikoopaita
1                   Pullo valerianan tippoja
1                   Partakone
1                   Saippuaa
1                   Rasia sisältävä ompelutarpeita
1                   Lankarulla

           Tarkastuksessa läsnä olleet:

   Vääp. A. Lemiö                                                Korpr. Lauri Salmijärvi

 

Siinä ruutupaperille kirjoitettu luettelo tavaroista, jotka äitini Annikki Mäkelä sai isäni Jukan kaaduttua  jatkosodassa 2. syyskuuta 1941. Lisätty 28.10.2017: Ensimmäinen allekirjoittaja, vääpeli Aarne Lemiö oli Oriveden Suojeluskunnan paikallispäällikkö.

 

Kadonneen sormuksen arvoitus

Tarkkaavainen lukija huomaa, että listasta puuttuu jotakin: kaatuneen miehen vihkisormus. Minä tiedän syyn: isällä ei ollut sormusta, koska se oli joskus kadonnut.

Pitkään luulimme, että isän sormuksen tarina päättyi tähän.  Mutta se saikin jatkoa kauan hänen kuolemansa jälkeen.

Jonakin 1950- tai 1960-luvun syksynä isän Sylvi-sisar on kävelyretkellä entisen kotitilamme Ala-Mattilan mailla Oriveden Kolun Moisiossa, joka on peltoaukea aivan Kirkonkylän laidassa. Hän oikaisee sänkipellon poikki ja huomaa maassa jotain kiiltävää. Se on kultasormus. Puhdistettuaan sormuksen mullasta tätini erottaa sen sisästä kaiverruksen:  Annikki 19.12.1931 – äitini nimi ja kihlauspäivä!

Olen kotona, kun Sylvi itkien tulee tuomaan sormusta äidilleni. Äiti ei itke, vaikka tapaus selvästi koskettaa häntä. Hän sanoo saaneensa elämässään vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettei enää pysty siihen.

Kadonneen sormuksen arvoitus ratkeaa siltä osin, että se on joskus rauhan aikana pudonnut viljapeltoon. Voi vain arvailla, montako kertaa aura on  kääntänyt sormuksen maan uumeniin ja sieltä jälleen pintaan.

 

Kuva elopellolta: onko isällä vielä sormus?

ruispellolla1

Ala-Mattilan väkeä ruispellolla 1930-luvulla. 1. Isäni veli Paavo, 2. äitini Annikki Mäkelä alkamassa lyhteen sitomista. 3. Siren?, 4. viikate olalla isäni Jukka. ONKO MIEHEN VASEMMASSA NIMETTÖMÄSSÄ SORMUS?, 5. Kylän pyykkäri Eetla Kenttä, 6. tätini Kerttu Mäkelä. Kuvat kirjoittajalta.

Juuri tällä elopellolla Oriveden  Kolun  Moisiossa  Ala-Mattilan väki on  joskus ennen sotia päässyt kahteen kuvaan, toinen kahvitauolta (alla).

Paljain silmin ei erota, onko kuvissa isäni sormessa vihkisormus. Ehkä sekin arvoitus vielä ratkeaa.

 

 

ruispellolla2

 

Äidin rautasormus

 

Huhtikuussa 1940, siis talvisodan jo päätyttyä, äitini Annikki oli vienyt kihlasormuksensa pankkiin vaihdettavaksi ns. rautasormukseen (ks. alla).  Kirjeessään isälle äiti pohtii, saisiko hän jonkun toisen henkilön kultasormuksella  isällekin kadonneen tilalle rautasormuksen ja pyytää tämän sormesta mittaa.

Ehkäpä sodasta paluuta odottava mies ei malttanut enää mittoja lähettää, ja niin hän jäi vaille vihkisormusta loppuelämäkseen, joka ei ollut pitkä.

 

Mikä rautasormus?

 

Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Yli 300 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa ”rautasormuksiksi”. Rautasormus on valmistettu – toisin kuin sen nimi antaa ymmärtää – uushopeasta (=alpakka: nikkeli, kupari + sinkki). (Wikipedia)

Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. (Wikipedia)

 

 

Koru yhdistää isän ja äidin sormuksen

 

IMG_20171014_142849_resized_20171014_023028784

Sormuskoru koottuna: isän kultasormus sulkee sisäänsä äidin rautasormuksen, jossa on vain vuosiluku. Sormuskuvat Sanna Mäki.

 

Sekä äidin ”rautasormus” että isän alkuperäinen kultasormus ovat nyt minulla yksinkertaisena riipuksena. Sormukset  mahtuvat mukavasti sisäkkäin, ja ne voi helposti irrottaa, jos haluaa tarkastella niiden kaiverruksia tai ehkä palauttaa ne irralleen. Toivon, että tämä koru ja tämä tarina jäävät sukumuistoiksi.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

HÄÄBUUMI MENEILLÄÄN?

 

 

 

 

 

Kesäinen hääbuumi näyttää olevan meneillään sekä minun orivesiläisessä blogissani että tamperelaisessa Aamulehdessä.  Melkein aloin jo epäillä, että toimitus oli lukenut hääaiheisia blogejani, jotka julkaisin 24.6. ja 27.6.2017, kun Aamulehdessä ilmestyi kaksi häihin liittyvää juttua peräkkäisinä päivinä 1. ja 2. heinäkuuta.

Lauantaina 1. heinäkuuta Aamulehti julisti jopa hääkuvakilpailun, ja seuraavana päivänä se oli koonnut laajan artikkelin häiden historiasta.

Minä keskityin blogeissani 1930-luvun häähistoriaan. Jutut ovat tässä seuraavina luettavissa otsikkoinaan

Kahdet pienet ja kahdet isot häät kolmekymmentäluvulla  ja

Hääonnitteluja 1930-luvun tyyliin. 

Julkaisin jo myös kolmannen jutun keräilemistäni vanhoista hääkuvista, mutta tänään ryhtyessäni palauttamaan blogiin sieltä kadonnutta valokuvaa, menetin koko tekstin kuvineen kaikkineen! Blogitekniikka aiheuttaa aina uusia yllätyksiä. Aikomukseni ei  sentään ollut osallistua Aamulehden hääkuvakilpailuun, koska se koskee vuonna 2017 otettuja kuvia.

Koska en tiedä, milloin saan asian korjatuksi, julkaisen yllä hääkuvablogiini tulevan vanhimman ja samalla makeimman kuvan, josta kerron sitten tarkemmin.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

PIENIÄ JA ISOJA HÄITÄ KOLMEKYMMENTÄLUVULLA

Sukumme pieniä häitä 

Isäni Jukka ja hänen veljensä Viljo Mäkelä vihittiin vuonna 1932, mutta heidän häänsä poikkesivat melkoisesti toisistaan. Kummassakaan tapauksessa ei ollut kyse suuresta sukujuhlasta. Lama-aika ja monet muut tekijät vaikuttivat luultavasti taustalla. Jouduin muodostamaan käsitykseni näistä häistä hyvin niukan aineiston pohjalta. Viljon häistä kertoo vain kaksi valokuvaa.

Vanhempieni häistä muistan kuulleeni hiukan äidiltäni Annikilta ja vähän enemmän hänen Liisa-siskoltaan. Tallessa on myös häälahjaksi saatu vieraskirja, johon ei kuitenkaan ole onnistuttu keräämään kaikkien häävieraiden nimiä. En tiedä, saiko nuoripari ajalle tyypillisiä lahjoja, koska tuo vieraskirja on ainoa lahja, mikä on tiedossani. Sen sijaan erilaisia onnittelukortteja, -kirjeitä ja -sähkösanomia löytyi äskettäin, niitä julkaisen omassa jutussaan.

Längelmäen suurhäät muuttivat otsikonkin

Entä ne isot häät? Vertailukohdaksi näytän kuvan jo vuonna 1930 pidetyistä suurhäistä Längelmäen Tuomaalassa. Siellä huolehti tanssimusiikista orivesiläinen orkesteri, jossa yllä mainittu setäni Viljo Mäkelä soitti viulua.

Julkaistuani jo jutun otsikolla Kolmet häät kolmekymmentäluvulla löysin Paltanmäen kotiseutumuseon kuvakokoelmasta vielä kuvia toisista komeista häistä Längelmäellä ja sain sikäläiseltä kotiseututietäjältä Eija Helpiölältä taustatietoja, joten koko blogin otsikkokin täytyi muuttaa.

Annikki ja Jukka vihittiin morsiamen lapsuuskodissa

Vanhempani Annikki Sarkola, ja Jukka Mäkelä viettivät häitään morsiamen kotona Kangasalan Riunkylän Sarkolassa 27. helmikuuta 1932.

Sarkola 1939 puimalan mäeltä.jpg

Sarkola puimalan mäeltä kuvattuna kesällä 1939.   Kuvat kirjoittajalta, ellei muuta mainittu. 

Orivesi oli sulhasen kotipitäjä. Morsian toimi heidän tutustuessaan libristinä orivesiläisen enonsa Väinö Paavolan kirjakaupassa, joka sijaitsi Jukan kotitalon Ala-Mattilan lähellä. Annikki oli vihittäessä 21-, Jukka 26-vuotias.

Ne olivat ruokahäät, koska vieraita oli Kangasalan ulkopuolelta, pääosin Tampereelta ja Orivedeltä.  Taitavana emäntänä hääri morsiamen äiti Lempi Sarkola. Talon isäntä oli kuollut jo aikaisemmin.

Häiritsikö Mäntsälän kapina häitä?

Eipä tainnut nuoripari vihkihetkellä Kangasalan korvessa tietää, että heidän avioliittonsa alkoi erikoisena päivänä Suomen historiassa. Vasta tätä kirjoittaessani kesäkuussa 2017 huomasin, että vihkiäisten ajankohta sattui Mäntsälän kapinan alkamispäiväksi.

Mäntsälän kapina oli keväällä 1932 Lapuan liikkeen kannattajien yritys kaataa Suomen hallitus, joka heidän mielestään suosi liikaa kommunismia.  Pelättiin aseellista selkkausta. Vielä seuraavan viikon ajan maassa kuohui. Mäntsälästä lähtenyt liikehdintä loppui vasta 5. päivänä maaliskuuta (Tiedot Wikipediasta). Auraamattomat maantiet ja maan rauhaton tilanne saattoi estää vieraiden matkustamista häätaloon.

Luulen, ettei  Sarkolassa ollut silloin vielä radiota, jonka muistan 1940-luvulla julistaneen sanomaansa keittiön korkean kaapin päältä torvimaisen kovaäänisen vahvistamana. Kapinauutiset luettiin sitten kai Aamulehdestä.

Vihkipappina kaunopuheinen Tuhkanen

Morsiuspari vihittiin Sarkolan salikamarissa, jossa oli kaunis kaakeliuuni. Vihkipappina oli silloin jo parikymmentä vuotta Kangasalan kirkkoherrana toiminut kirkkoherra Usko Tuhkanen, tunnettu kaunopuhuja, joka oli nuoruudessaan ollut pappina Orivedelläkin. Ruokailun jälkeen sulhasen Viljo-veli, joka soitti viulua orivesiläisessä jazz-orkesterissa nimeltä Tule pois, järjesti pirtissä vähän tanssia.

Kaikki oli tuohon aikaan paljon vaatimattomampaa kuin nykyisen runsauden keskellä. Morsiamella oli kuitenkin valkoinen puku ja huntu, johon oli kiinnitetty myrtti- ja vahakukkaseppele. Se on kulkenut sittemmin suvun morsiamilla.

Laadukkaita valkoisia hääkenkiään äiti esitteli ylpeänä, kun löysimme ne kotimme vintiltä: ne olivat oikein pukkisauroota. Se oli ihanan pehmeää nahkaa. Sanan oikea muoto lienee sauro, ja nettisivusto ilmoittaa synonyymeiksi vuohen parkittu  pintanahka, vuohikas tai pukikas.

Katsaus taaksepäin: maalaripojat flirttailivat naapurin tyttöjen kanssa

Koska häistä ei ole valokuvia, julkaisen yhteiskuvan pari vuotta aikaisemmalta ajalta Orivedeltä. Siinä Ala-Mattilan iloiset maalaripojat ovat naapurin tyttöjä tervehtimässä, heistä ainakin Annikki (oik.) ja Armi (kesk.) työskentelivät Oriveden kirjakaupassa.

annikk12

 ”Kesken maalaamisen 20.5.1930” on tuleva äitini Annikki Sarkola (oik.) kirjoittanut kuvan taakse. Vasemmalla Lyyli Kössi (∞ Ylä-Mukkula), keskellä Armi Paasi (∞Himottu >Koivulinna). Takaa kurkistavat serkukset Jukka Mäkelä (vas.) ja Veikko Teräs.

Varsinaisen seurustelun äitini kertoi alkaneen loppukesällä 1930: Hän oli palannut Varalan opiston voimistelunjohtajakursseilta lyhyttukkaisena, ja Suojan kentällä usein urheileva Jukka Mäkelä oli tullut kysymään ohitse kulkevalta Annikilta, miksi hän oli leikkauttanut kauniin, pitkän tukkansa. Sen jälkeen Jukalla oli paljon muutakin kysyttävää Annikilta.  Kihloihin nuoret menivät Jukan isän syntymäpäivänä 19.12.1931.

jukka5

Oriveden Ponnistuksen innokas urheilijanuorukainen Jukka Mäkelä  kiinnitti huomionsa Suojan kentän vieritse kulkevaan Annikki Sarkolaan.  

Annikki lyhyttukkaisena Varalan kurssilla 1930, edessä keskellä.jpg

Kirjakaupanneiti  Annikki  Sarkola, edessä  jotain käsityötä(?) näpräämässä, leikkautti pitkän tukkansa Varalan urheiluopiston voimistelunjohtajakurssilla kesällä 1930, kuten moni muukin kurssilainen.

Lainasin morsiuskuvan!

Koska omia kuvia ei ole, lainaan ajankohdan morsiuskuvaksi äitini hyvän ystävättären kuvaa loppuvuodelta 1931. Muoti lienee ollut sama kuin vanhempieni häissä vain neljä kuukautta myöhemmin. Halusin myös näyttää kauneimman näkemäni morsiuskuvan. Kuvittelen äitini  noudattaneen samaa, mutta vaatimattomampaa pukeutumistyyliä.

Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto, 1931. pien..jpg

Kuvassa ei ole äitini Annikki, vaan hänen ystävättärensä Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto, morsiamena 25.10.1931.

Yhdistetty hää- ja syntymäpäiväjuhla Oriveden Ala-Mattilassa

Ala-Mattila alapuolelta 1930-luv. Salin nurkalla kuusi, joka jouduttiin kaatamaan 1940-luv..jpg

Ala-Mattila ”alapuolelta” 1930-luvulla. (Hää)salin ikkunat  kuusen takana. 

Vihkiäisiksi erikoinen, vakavan arvokas tilaisuus lienee ollut isäni Viljo-veljen ja Jenny Mattilan häät saman vuoden loppupuolella Ala-Mattilan sukutalossa keskellä Oriveden Kirkonkylää. Morsian oli 27- ja sulhanen 31-vuotias. Samanaikaisesti vietettiin isänisäni Heikki Mäkelän 60-vuotispäivää.   Varmaankin on ollut komeat ruokapidot, kuten talossa oli tapana. Kuvaan onkin lähisukulaisten ohella päässyt pitokokki.

jenny_viljo2

Jenny ja Viljo Mäkelän vihkiäisiä ja sulhasen isän Heikki Mäkelän 60-vuotispäivää vietettin tumma-asuisina Ala-Mattilassa 19.12.1932. Kuvassa sulhasen lähisukua ja pitokokki,  eturivissä vas. morsian ja sulhanen, sitten isäntäpari Mandi ja Heikki Mäkelä. 

Miksi hääväki pukeutui mustiin? 

Merkille pantavaa on, että sekä morsiamella että vierailla on tummat puvut. Mietin kovasti, oliko joku sukulainen kuollut hiljan, mutten keksinyt. Ikämiehen syntymäpäiville oli tietysti tapana pukeutua pyhäpukuun, ja se taisi tuolloin maaseudulla  olla naisilla musta.

Mutta miksi morsian, joka pukeutui muuten hyvin modernisti ja tiettävästi omisti runsaan puvuston, mm. täysvalkoisen leningin, esiintyi mustisssa? Vihkipari ei ollut käsittääkseni erityisen vakavaa lajia. Ehkäpä vanhaaisäntää kunnioitettiin juhlan päähenkilönä.

Morsiamen sukulaisia ei kuvassa näy. Ehkä muut vieraat olivat jo lähteneet, ja vanhanisännän lähipiiri on juhlan jälkeen koottu kuvaan.

Varsinainen hääkuva kertoo  paljon ajalle tyypillisistä lahjoista. Morsiuspari on näet kuvauttanut itsensä Ala-Mattilan salissa lahjapöydän ääressä. Sen tarkastelu on tuottanut minulle paljon hupia. Julkaisen sen isossa koossa, jotta yksityiskohdat erottuisivat.

jenny_viljo

 Hääpari Jenny ja Viljo Mäkelä asettuivat kuvattavaksi  lahjapöydän taakse Ala-Mattilan saliin. 

 

Lahjapöytä pursuaa käytännön tavaraa morsiamelle – miehellekö vain viltti? 

Kahvipannu ja kattiloita, ruokailuvälineitä, talousvaaka, silitysrauta ja lihamylly… Pöydän edessä komeilee täydellinen lypsyvälineistö: maitotonkka, ämpäri ja siivilä. Pari koriste-esinettä on pujahtanut joukkoon: lasimaljakko ja nukke, joka esittää hienostonaista.

Sitä nukkea minä pienenä vihasin! Pariskunnan uuden talon salissa se tuijotti minua ylhäältä pienen pylvään päästä ja oli kovin kopean näköinen, oikea hienostelija. Se ei ollut alkuunkaan hellimisen kohde niin kuin nuken kuuluu olla.

Lahjat  on tarkoitettu oman kodin perustamiseen – ja ennen kaikkea emännän käyttöön. Miehellekö ei ollut yhtään lahjaa, korkeintaan yhteinen villaviltti?

Orivesiläisorkesteri soitti isoissa häissä Längelmäellä

Suuria tanssihäitä edustavat Längelmäen Västilän Tuomaalan tyttären häät. Kuva on samalla ainoa näkemäni ”työkuva” orivesiläisestä  jazz-orkesterista Tule pois.

tulepois

Isäni veli Viljo Mäkelä, silloin vielä poikamies,  oli yhtyeen viulisti.  Pianoa soitti Oriveden kanttorin poika Jukka Simola, hän istuu ison rummun takana vasemmalla. Rumpalina Vilho Jylhä. Morsiuspari  Aarne Wallin ja Kerttu, o.s. Tuomaala. Kuva  Sauli Lehmusto  (Eija Helpiölältä / Längelmäki-seura). 

Kuva lienee näpätty tanssitauon aikana. Morsian lienee vaihtanut asunsa kevyempään.

Jukka Simolan seurustelu isotätini Sanni Paavolan kanssa oli taustana näytelmälle Postileimana Orivesi. Sen kirjoitti toimittamani kirjeenvaihdon pohjalta Armas Ketonen, ja  Oriveden Teatteri esitti sen keväällä 2016 Kari Honkasen ohjaamana. Sannin ja Jukan balladimaiseen tarinaan palaan myöhemmin näillä sivuilla.

Tuntisiko joku muut  kaksi soittajaa?

Toiset isot häät – koska?

Toisissa komeissa häissä Längelmäellä oli morsiamena edellisen sulhasen sisko Aili Wallin, josta tuli kauppias, ja sulhasena Erkki Mikkola Tunkelon kylän Kiviniemen talosta. (Tiedot Eija Helpiölältä, joka oli hiukan epävarma Mikkolan etunimestä. Asia varmistui Mirja Jaskarilta ja Längelmäen historiasta III, s. 309.)

haat2

Koko hääväki ja kaksi automobiiliä on päässyt yhteiskuvaan Längelmäellä. Morsiuspari  tuntematon (korjattu  Kimmo Vuorisen ilmoituksen mukaan 19.11.2017). Pihamaa on koristettu nuorilla koivuilla. Kuva  E. Aro Jämsä, Paltanmäen kotiseutumuseon kokoelmasta. 

Kuvien tiedoissa saattaa olla erheitä, mutta julkaisen ne silti, koska toivon, että joku lukija oikaisisi ja täydentäisi niitä tarvittaessa. Tärkeintä on, että tiedot olisivat mahdollisimman oikein.

Koskahan nämä jälkimmäiset häät vietettiin?  Vastaus 19.11.2017: Aili Wallinin ja Erkki Mikkolan häät 30.8.1931 (Kimmo Vuorinen). Heidän hääkuvaansa ei siis ole. 

Sota vei kolmekymmentäluvun sulhasia

En voi olla mainitsematta, että näiden 1930-luvulla perustettujen hämäläisperheitten kohtalona oli joutua sodan ankarasti koettelemiksi: Oma isäni kaatui jatkosodassa 34-vuotiaana, äiti oli juuri täyttänyt 30. Molemmat Längelmäen morsiamet jäivät myös sotaleskiksi, Erkki Mikkola kuoli talvisodan alussa 1939 ja Aarne Wallin jatkosodassa 4.9.1941, kaksi päivää myöhemmin kuin isäni.

Merkillinen yhtäläisyys isäni Jukka Mäkelän kanssa: miehet olivat melkein samanikäiset, Wallin vajaan vuoden vanhempi, syntynyt 1905. Kumpikin oli neljän lapsen isä. Tämän kirjoituksen sulhasista vain Viljo Mäkelä – se jonka häissä pukeuduttiin mustiin — selviytyi sodasta hengissä, toki haavoittuneena.

Maija-Liisa Mäkelä

HÄÄONNITTELUJA 1930-LUVUN TYYLIIN

 

 

 

 

Luulin jo penkoneeni kaikki mahdolliset sukupaperit, kun vanhemman veljeni kaapisto paljasti taas yhden aarteensa: siellä oli vanhempieni häihin tulleita onnitteluja. Tiedän, että jonkun mielestä ne eivät ole aarteita ollenkaan, mutta ehkäpä korea kevätpäivä sai mieleni hiukan romanttiseksi.

Ajattelin, että jokin tarkoitus täytyi olla sillä, että äitini oli kaikki nuo lahjoihin ja kukkiinkin kiinnitetyt lippuset säästänyt jopa suuressa muutossaan isosta maatalosta pieneen jäätyään sotaleskeksi. Ne olivat kestäneet myös veljeni kaksi muuttomylläkkää. Nykyihmiselle ne edustavat aikansa tapaa ja tyyliä.

 

Kun lahjat katoo, niin kortit jää?

Vanhempieni häitä vietettiin pienimuotoisesti äitini lapsuudenkodissa Kangasalan Riunkylän Sarkolassa lauantaina 27. helmikuuta 1932.  Morsiuspari oli kuitenkin Orivedeltä.

 

Haat_lahjalipukkeita 1932.

Pienet onnittelukortit, jotka ovat ilmeisesti liittyneet johonkin lahjaan, ehkä kukkiinkin, ovat hääparin kummeilta, naapureilta, sukulaisilta ja ystäviltä. Ne muistuttavat saaduista lahjoista, jotka ovat ehkä kadonneet tai kuluneet loppuun. Niitä saattaisi kuvata tuttua muistovärssyä mukaillen:

Kun lahjat katoo
niin kortit jää
ja korteissa säilyy
muisto tää.

Morsiamen ykköskummit olivat  Tilda ja Väinö Paavola,  orivesiläinen opettaja-pariskunta.
Nimikirjainten taakse lienevät piiloutuneet morsiamen paras ystävätär Anna-Liisa Tapio, o.s. Meriluoto ja hänen tuore aviomiehensä J. Tapio.

Nykyäänhän tällaisia kortteja on painettuina värillisinä kuvan, usein kukkien ja valmiin tekstin kera. Tuolloin oli kaikki tehtävä itse. Kortit ovat persoonallisia, mutta vähän värittömiä, vain nauhat piristävät.

Korteissa on yleensä vain lyhyt onnittelu, joissakin myös värssy, raamatunlause tai viittaus johonkin Raamatun kohtaan.  Luultavasti kortteihin liittyvät lahjat olisivat nykysilmin nähtyinä vaatimattomia, elettiinhän 1930-luvun lamavuosia.  Yhden lahjan tiedän: vieraskirja morsiamen pikkuserkuilta.

 

 Onnittelukirjeitä ja -sähkösanomia

Vieraat olivat pääosin Kangasalta, Orivedeltä ja Tampereelta. Kirjalliset onnittelut tulivat kauempaa ja iäkkäiltä, olihan häätalo hankalan taipaleen takana.  Viiden kilometrin matka Kangasalan kirkolta, kymmenen rautatieasemalta, oli muutenkin talviaikaan ongelma, kun maanteitä ei siihen aikaan aurattu.

Sulhasen isä, maalarimestari  Heikki Mäkelä onnittelee kirjeitse sairauteensa vedoten:

Haaonnittelu_Heikki_Makela..jpg

 

Helsingistä tulee onnittelukirje Tyyne ja Jalmari Sarkolalta (morsiamen isävainaan veli vaimoineen):

Haaonnittelu Jalmari..jpg

 

Morsiamen toinen kummisetä kouluneuvos Rufus Saikku lähettää Helsingistä oikein sähkösanoman, joka lienee saneltu puhelimitse:

”Sydämelliset onnittelut! Jumala kanssanne! Saikku”

Siinä pistää silmään, että allekirjoittajana on pelkästään sukunimi Saikku, lieneekö se johtunut säästäväisyydestä, hintahan laskettiin sanaluvun mukaan.

 

Tapiot onnittelevat Warkaudesta yhdellä sanalla. Sähkösanoman korulomake on oikea tyylinäyte:

Haat_sahkosanoma_1932._Tapiot..jpg

 

Sähkösanomat edustivat uusinta tekniikkaa, ja niitä käytettiin vain erityisen kiireellisissä sekä arvokkaissa ja harvinaisissa tilanteissa. Äitini ei tainnut näiden lisäksi saada kovinkaan monta sähkettä elämänsä aikana.

 

Maija-Liisa Mäkelä

 

 

 

PALTANMÄEN KOTISEUTUMUSEON HELMIÄ Vallesmannin virkatakista puukhollarin pulpettiin

Paltanmäen kotiseutumuseo on, kuten useimmat muut Pirkanmaan paikallismuseot, nimennyt kokoelmistaan kymmenen helmeä. Ne ovat esimerkkejä erikoisista tai muuten kiinnostavista museoesineistä. Sain esitellä kolme helmeä taustoineen Oriveden Kotiseutuyhdistyksen perinteisessä Kesäilta Paltanmäellä -tilaisuudessa 11. heinäkuuta 2012. Tämä kirjoitus on muokattu esittelytekstiä täydentäen.

IMG_8201

Kesäillassa Paltanmäellä 11. heinäkuuta 2012 hymy on herkässä. Kuva Ari Keskinen.

 

Pitkäaikaisimman vallesmannin virkatakki

Paltanmäen illassa ensimmäisenä oli museon helmistä nuorin: nimismies Jalmari Lanon, silloisen Hjalmar Lönnroosin, virkatakki 1930-luvulta.

Tuleva nimismiehemme syntyi puutarhuri Henrik Lönnroosin perheeseen Hämeen läänin Koskella 1886. Lano oli Oriveden kaikkein pitkäaikaisin vallesmanni, hänen virkauransa  täällä kesti peräti 35 vuotta.  Se alkoi Suomen itsenäistymisvuonna 1917  ja päättyi olympiavuonna 1952. Jalmari Lano kuoli 1967, Suomen juhliessa 50-vuotista itsenäisyyttään.

Paltanmäellä takin sisällä asteli yleisön eteen Kotiseutuyhdistyksen silloinen johtokunnan jäsen ylikonstaapeli Erkki Yrjölä, mies joka on sattumoisin palvellut hänkin Oriveden poliisitoimessa 35 vuotta. Takki istui kuin valettu.

 

IMG_8215

Vallesmanni Lanon virkatakkia Paltanmäellä kantoi ylikonstaapeli Erkki Yrjölä. Kuva Ari Keskinen.  Kadonnut kuva uusittu 26.3.2018. 

Nimismiehen virkatakki on tummansinistä sarkaa, ja siinä on leijonakuvioiset napit. Takki on mitoitettu hoikalle miehelle. Sen on lahjoittanut museolle Pentti Oittinen.

Museon rukkiko Oriveden ensimmäinen?

Museon pieni rukki on peräisin Neulaniemen Korrilta.  Sen erikoisuus on leveä, yksipuinen pyörän reunus eli hiulu. Rukin saantitiedot kertovat, että se olisi 1700-luvun loppupuolelta tai 1800-luvun alusta. Noihin aikoihin rukki oli näillä main vielä todellinen harvinaisuus.

Rukit yleistyivät koko Suomessa verkkaan, sillä ne olivat kallista tuontitavaraa. Lähes kaikkien ulottuville ne tulivat vasta 1800-luvulla, kun sorvaajat eli rukkivarvarit saivat oikeuden toimia myös maaseudulla. Mutta niinkin myöhään kuin 1844 Hämeen läänissä oli yksi ainoa rukkien sorvaaja. Läntisessä ja eteläisessä Suomessa oli tuolloin jo kymmenittäin rukkivarvareita.       (Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri, 1975).

Kuitenkin professori Vuorelalta on tieto, ettOrivedelleä  ilmestyi jo 1757 ensimmäinen rukki, ja se oli peräisin Messukylän Otavalan kehruukoulusta. Vaikka koulu toimi vain vähän aikaa, se vaikutti merkittävästi pellavanviljelyn lisääntymiseen ja rukin yleistymiseen pellavan kehruussa. Voi olettaa, että valistuneet korrilaiset ovat olleet tekemisissä koulun ja sen perustajan, valtiopäivämies Hans Boijen kanssa. Tämä meidän rukkimme on melko varmasti  Otavalasta lähtöisin, ehkä peräti se Oriveden vanhin.  (Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri, 1975).

 

Pohjalaiset hakivat Oriveden pellavat

Orivedellä rukkien ja kotiteollisuuden yleistymistä hidasti vielä erikoinen seikka: toimekkaat pohjalaiset kävivät syksyisin ostamassa pellavat suoraan taloista. Se merkitsi täkäläisille helppoa tuloa. Pelkästään viljan ja pellavan myynnillä kirkonkylä oli ”rikkaimpia lähipitäjissä”. Näin kertovat 1700-luvun loppupuolen isojakoselostukset (Lehtonen, Antti: Lisiä vanhan Oriveden historiaan, 2006).  Pohjalaiset puolestaan kehräsivät pellavat ja kutoivat ne kankaiksi, jotka myytiin Ruotsin puolelle.

Kuitenkin professori Vuorelalta on tieto, että Orivedelle ilmestyi jo 1757 ensimmäinen rukki, ja se oli peräisin Messukylän Otavalan kehruukoulusta. Vaikka koulu toimi vain vähän aikaa, se vaikutti merkittävästi pellavanviljelyn lisääntymiseen ja rukin yleistymiseen pellavan kehruussa. Voi olettaa, että valistuneet korrilaiset ovat olleet tekemisissä koulun ja sen perustajan, valtiopäivämies Hans Boijen kanssa. Tämä meidän rukkimme on melko varmasti  Otavalasta lähtöisin, ehkä peräti se Oriveden vanhin.

 

Vanha rukki, Oriveden ensimmäisiä. Kuva Miia Hinnerichsen DSCF5343Korrin rukki on nostettu Kahilaniemen pirtin seinälle. Kuva Miia Hinnerichsen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

 

Nyyperin kirjanpitäjä ryömi pulpettinsa sisään nukkumaan

Aikamoinen harvinaisuus lienee museomme kolmas helmi: konttoripulpetti, joka on sijoitettu esille Helanderin pirttiin. Se on kaksipuolinen seisomapulpetti, jonka alustaan kätkeytyy päästävedettävä sänky.  Puukhollarin työ- ja makuutila on yhdistetty tosi nokkelasti, nykykäsittein voisimme puhua monitoimikalusteesta ja tilaihmeestä.

konttoripulpetti

Puukhollarin monitoimikaluste palveli isäntäänsä päivin ja öin. Kuva Miia Hinnerichsen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

 

Pulpetti on peräisin Kirkonkylästä Nybergin kaupasta, jonka perusti 1862 Hämeenlinnasta tullut Aleksanteri Maurits Nyberg. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kauppaa piti poika Bruno, joka suomensi nimensä Nuotioksi. Tämä omaperäinen persoona säilyi orivesiläisten suussa Nyyperinä, ja hänestä kerrottiin monia hupaisia juttuja.

Orivesiläinen kotiseutumies Eino-Eetu Saarinen on muistellut lapsuutensa Nyyperin kauppaa joulun 1914 aikoihin tähän tapaan (Oriveden Sanomat 19.1.1982/nro 5):

Se oli Nyberg semmoinen kauppias, joka ei tavaraansa tarjoillut eikä tyrkytellyt. Oli varmaan jo tarpeeksi rahakas. Mutta kauppa oli aina auki, pieni, lihava pujopartainen ukko seisoi kauppansa oven takana kädet housuntaskuissa ja tarkkaili ovi-ikkunan läpi Läsimäen yli kulkijoita. Ei pappa vaivautunut kaikille turhan näköisille kauppaan aikoville siirtymään paikoiltaan, ja minkäs siinä sitten teit, kun ovi oli sisäänpäin aukeneva ja Nyyperin vatta oli tiellä. ”

Kauppaa jatkoi 1920-luvun lopulta lähtien Emil Pölkkynen. Pulpetin kannen alta löytyy mm. Pölkkysen kaupan kirjanpitoa, vastakirjoja ja inventaarioluettelo vuodelta 1941. Ilmeisesti pulpettiosa on siis ollut käytössä vielä Pölkkysen aikana. Mutta kirjanpitäjä ei varmasti enää ryöminyt työpöytänsä alle nukkumaan, vaan oikaisi levolle omaan kotisänkyynsä.

*****

Kymmenen helmeä -hankkeen pani alulle Tampereen Vapriikissa sijaitseva Pirkanmaan maakuntamuseo. Internetin osoitteesta www.museokompassi.fi   löytää paikallismuseoitten yleisesittelyt, myös niiden helmet kuvin ja sanoin.

Maija-Liisa Mäkelä

Julkaistu Oriveden Seudun Joulu 2012 -lehdessä s. 5–6.