ISONMAKKARAN MAALLE ELI ORIHVELEN PITÄJÄLLE KEHUMARUNO!

Olen taas tehnyt ainakin itseäni riemastuttavan löydön. Julkaistuani hiljattain blogijutun Oriveden Isostamakkarasta saankin yllättäen nähdä kansakoulunopettaja ja kotiseutumies Väinämö Lauttajärven kirjoittaman humoristisen kehumarunon Isonmakkaran maalle eli Orihvelen pitäjälle. Se täydentää sattuvasti omaa kirjoitustani. On kuin olisin löytänyt hengenheimolaisen vuosikymmenten takaa.

Runo on vanhalla Orihvelen kiälellä kirjoitettu, joten lukija ottanee huomioon, että siinä vieraalta maistuvan d:n korvaa kotoinen l-kirjain eli ällä:

RAKKAALLE
ISONMAKKARAN MAALLE
ELI
ORIHVELEN PITÄJÄLLE

Isonmakkaran maa se on mainioo
savimullan ja hiakan maata!
Sen vertasta Goosenin vainioo
en montakan löytää saata,
vaikka kulkuriroikkaan mä yhtyisin
ja maatamme kiärtään ryhtyisin.

Kas meilänpä seululla rehtiä
on tiätysti ”ihmiskansa”!
Sen tapana on ollu ehtiä
vähän elelle naapuriansa,
vaikka siittä ei pyyläkkän puhua
ja noin niinkun nostaa huhua.

Isomakkaran maassa on virkeetä
toi naisväki ylimalkain
ja helkkarin siävää ja sirkeetä
jo pääkerän päältä alkain!
Se nuarella iällä rakastuu
ja vanhana vasta lakastuu.

Hei tältäpä maalta jos tupasen
ken omillaan ostaa voisi,
se elämän saisikin hupasen
ja onnekas vissiin oisi,
vaikka talvensa ruuvvalla niukalla
sen tarttiskin viättää kiukaalla.

Isonmakkaran suajassa suakaahan
mun asua arkkuun asti,
ja mualla jos kualisin, tuakaahan
mua maalleni joutusasti
ja Makkaran multihin peittäkää
ja muistoksi kahvi keittäkää!

Kas täällä mä tahtoisin nukahtaa
hymynilmettä iäti suulla
ja viälä kun käkönen kukahtaa,
sen terssiä hautaan kuulla
ja nauttia suvemme tulosta
ja seutumme suuren sulosta.

——

Jäikös vielä jotakin epäselväksi? No, Vanhassa testamentissa  Goosen
on hyvinvoipa maakunta Egyptissä.

Heti saman iltana kirja oli ihan pakko lukea läpi. Tekee jopa mieli käyttää kulunutta lainausta Vänrikki Stoolin tarinoista: ”Luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks.” 

En ole ollut niinkään kiinnostunut 1920- ja 1930-lukujen vanhahtavasta loppusoinnullisesta runoudesta, mutta nyt huomasin löytäneeni oivallisen kotiseutuaineiston lähteille. Löysin tosi taidokkaan riimittelijän, joka paikoin on myös mainio humoristi.

Parhaiten kirjasta kertoo sen tekijä itse Alkulaulu-nimisessä  runossa mm. näin:

Kotiullakon rauhassa viettänyt
olen vuosia kymmenkunta
ja mietteitä sanoiksi saatellut
monen nähdessä hyvää unta.

Monen lauluni, hämyssä syntyneen,
on pohjana poven suru,
mut toisissa hiven on huumorin
ja toisissa suolanmuru.

Väinämö Lauttajärven lapset julkaisivat tämän kokoelman isänsä runoja liki 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1985. Kiitos heille siitä!

Väinämö(inen) Lauttajärvi (1882–1938)
(∞ Helmi Häggblom Uudestakaarlepyystä)

Ala-Lauttajärven talon poika Oriveden Enokunnan Lauttakulmalta
Oriveden Kirkonkylän kansakoulu
1908   Kansakoulunopettaja Uudenkarlepyyn miesseminaarista
1908– johtajaopettaja Loviisan suomalaisessa kansakoulussa
1918– Oriveden Onnistaipaleen kansakoulun väliaikainen opettaja,
Oriveden Hirsilän kenkätehtaan kasööri ja kirjeenvaihtaja
1921– perustamansa Humisevan kansakoulun opettaja Oriveden Lauttakulmalla
1925– Oriveden yhteiskoulun johtokunnan jäsen
1932– Oriveden museoyhdistyksen perustajajäsen
1937– Längelmäveden seudun 1. joululehden Eräpyhän toimittaja

(Elämäkertatiedot pääosin Runoja-kirjan Lukijalle-osiosta, täydentäen Oriveden paikallishistorioista)


Lähteet

Eerola, Juhani (toim.): Oriveden kirkonkylä: ihmisiä ja elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. Oriveden Kotiseutuyhdistys ry. 2014.

Lauttajärvi, Väinämö: Runoja. Painotoimi. 1985.

Sinisalo, Hannu: Orivesi: maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi. Oriveden kaupunki. 1990.

Orivedellä Väinön ja Väinämön päivänä 17.2.2019

Maija-Liisa Mäkelä

Mainokset

Tuttujakin voi olla vaikea tunnistaa valokuvista

Tunnistinko edes oman mummuni?

Vanhojen sukukuvien henkilöt alkavat vähitellen käydä tutuiksi, mutta joistakin kuvista voi olla hankalaa tunnistaa edes omaa mummuaan. Näin kävi minulle, joka olen sentään elänyt tämän Mandi Mäkelän kanssa samassa talossa tai pihapiirissä 9-vuotiaaksi. Mummu oli ikänsä raskasta työtä tehnyt maatalon emäntä. Kyseessä onkin kuvia vähän nuoremmasta mummusta vuosilta, jolloin minua ei vielä ollut.  Kuvien tunnistaminen on osaksi arvailua.

Kiuruilla kylässä?

mandi_makela_oik. kai_osuuskaupanjohtaj._kylassa._ vas._salli_kiuru. _m-l.mn_kuvat.

Henkilö kahvipöydän ääressä vaikuttaa isäni äidiltä, Kirkonkylän Ala-Mattilan emännältä Amanda (Mandi) Mäkelältä. Huone on kuitenkin outo, joten Ala-Mattilassa ei olla, vaan jossakin  kyläilemässä. Entä kuka on tuo nuorempi nainen, joka ilmeisesti emännöi vierailua?

Vasta monen katselukerran jälkeen huomaan, että vasemmalle kukkien taakse piiloutuu myös mieshenkilö. Hän voisi vallan hyvin olla vaarini Heikki Mäkelä, tosin ilman tavanomaista huulipartaansa. Kyläpaikan isäntä lienee kameran takana.

Mandi ja Heikki Mäkelän perhetuttavia ovat olleet vuosina 1924–1931 Orivedellä asuneet osuuskaupanjohtaja Tatu Kiuru ja hänen vaimonsa Salli. Heikki oli vuosikymmeniä Oriveden Osuuskaupan luottamustehtävissä.

Salli Kiurusta löydän toisen kuvan (alla), joka varmistaa naisen siksi, keneksi häntä luulen.

Oriveden Osuuskauppa, vas. Heikki Mäkelä, Salli ja Tatu Kiuru, lehdessä 39 tai 40..jpg
Vas. Heikki Mäkelä, Salli Kiuru ja Tatu Kiuru. Kuva kirjoittajalta. 

Mummuni täytti 60 vuotta 1931, vaarini siitä runsaan vuoden kuluttua. Kiurut olivat selvästi nuorempia. Noihin aikoihin he muuttivat täältä Luumäen Taavettiin.

Vierailukuvan arvelen olevan 1920-luvulta, pikemminkin vuosikymmenen keski- kuin loppuvuosilta isovanhempieni ollessa noin 55-vuotiaita.

60-vuotiskuvat vertailukohteiksi

mandi+heikki_makela_60_v_ ala-mattilan_sali.

60-vuotisjuhlakuvat Ala-Mattilan salista vertailukohteiksi arkikuville. Mandi 1931, Heikki 1932. Kuva Oriveden Valokuvaamo, kirjoittajalta. 

Hupaisinta on, että oman mummuni tunnistaminen muista kuvista on vaikeampaa, ja tarvitsen siihen useita vertailukuvia. Minulle tuttu 60-vuotiskuva vuodelta 1931 ei oikein vakuuta henkilöä samaksi kuin kahvipöydän ääressä istuva.

Samanlainen leninki

Kiurujen pöydässä istuva nainen on selvästikin kuvattu myös tätini Kerttu Mäkelän kanssa kesäisessä ulkokuvassa, josta tunnistan Kertun parhaan ystävättären Paunulan Annin. Siinä mummuni leninki osoittautuu johtolangaksi eteenpäin. Se vaikuttaa samalta kuin seuraavassa, Hörtsänällä otetussa kuvassa.

paunulassa anni, mandi, kerttu ja miehet. kuva jaakko makelal
Paunulassa kesäsunnuntaina vas. nuoriemäntä Anni, o.s. Vierula, Mandi Mäkelä ja tyttärensä Kerttu. Takana Paunulan miehiä. Kuva kirjoittajalta. 

Hörtsänällä 1928

hugo_hortsana,_vas._1928_kotipihansa lammella. kuva jaakko make
Hörtsänän arboretumin tekolammella 1928. Vas. isäntä Hugo Hörtsänä. Vieraista vanhempi pariskunta lienee kirjoittajan mummu Mandi Mäkelä ja vaari Heikki Mäkelä.  Taustalla nykyäänkin pystyssä oleva punamultainen talousrakennus. Kuva Jaakko Mäkelältä.
Maija-Liisa Mäkelä

Kuka Pentti hakkasi nimensä Paltanmäen silokallioon?

M012_KK1782_34 (1)
Paltanmäen louhikkorinteestä avautuva ”Kylämaisema Orivedeltä” 1908.  Museovirasto – Musketti. http://www.finna.fi.  HUOM. Sama kuva vuodelta 1909 blogikirjoituksessa ”Polttovuoresta Paltanmäki” nimellä ”Näkymä Orivedeltä”  M.L. Carstensin kustantamana.  

Kallioon hakatut nimet muodostavat kulttuuriperintökohteen!

Arvasitko, että jos elämäsi alkupuolella syystä tai toisesta hakkasit kallioon vaikkapa nimesi tai nimikirjaimesi, tekosi saattaa muutaman vuosikymmenen kuluttua olla osa kulttuuriperintökohdetta? Paljolti riippuu tietysti myös paikasta, jonka valitsit kalliohakkauksellesi.

Oriveden Kirkonkylän laitamilla kohoavan Paltanmäen laella sijaitseva silokallio on ollut hyvä valinta. Aluetta nykyisestä vesitornista koilliseen nimitettiin Keinukallioksi sinne 1920-luvulla pystytetyn keinun vuoksi. Se oli suosittu kokoontumis- ja kesäjuhlapaikka. Myöhemmin vieressä oli tanssilava. Louhikkoisen mäen rinteet ja laki sammaltuneine kivineen ja kauniine näköaloineen ovat olleet kautta aikain etenkin nuorison suosiossa.

Paltanmaelta  Suojan suuntaan 1924. Leena Oksalta..jpg

Näkymä Paltanmäestä takana kohoavalle Suojan talolle päin 1924. Kuva  Leena Oksalta Paavo Toivosen albumista. 

Moni entinen nuori (mies?) on siellä hakannut merkkejä  kallioon.  Ne ovat varmasti tuttuja lukemattomille Paltanmäen kävijöille eri vuosikymmeniltä. Yllättävää on, että tuo merkkien hakkausalue on myöhemmin korotettu peräti kulttuuriperintökohteeksi.

Maakuntamuseo selvitti kulttuuriperintöä

Kirjoittaessani blogiini Oriveden Paltanmäestä nimellä Polttovuoresta Paltanmäki ja Orihvuoresta Kultavuori sain tietää, että Oriveden kaupunki on vuonna 2017 kaavoitusta varten tilannut Pirkanmaan maakuntamuseolta kaksiosaisen selvityksen Paltanmäen kulttuuriympäristöstä. Selvityksen 1. osan Arkeologinen inventointi on tehnyt Ulla Moilanen. Raportti on luettavissa internetissä.

Luen sieltä, että Paltanmäen entiseltä keinupaikalta löytyy 1900-luvun alkupuoliskolle ajoittuvia kalliohakkauksia. Vuonna 2017 tutkija luetteloi ja valokuvaa silokallioon hakattuja nimiä, nimikirjaimia ja vuosilukuja, antaa alueelle muinaisjäännöstunnuksen ja ajoittaa hakkaukset 1920-1930-luvuille. Minäkin muistan niitä joskus katselleeni paikan päällä, mutta nyt käyn syksyllä 2018 vanhalla keinukalliolla aivan varta vasten.

Pentin arvoitusta selvittämässä

Huomioni oli kiintynyt jo verkkojulkaisussa alla olevaan kuvaan, varmaankin syystä, että yksi Pentti J. on ollut luokkatoverini. Se ja muutama muu hakkausjälki on selvästi näkyvissä, mutta osan on peittänyt sammal. Kuvan mukainen kalliokaiverrus kuuluu selvimmin erottuviin. Sitä ja joitakin muita esitellään Ulla Moilasen tekemässä alueen arkeologisessa selvityksessä.

Paltanmäki Pentti Finna-727B15AB-B2A3-A86A-F5CD-E46CF684DEED.jpg
Paltanmäen silokallioon on hakattu nimi Pentti J. Sukunimen alkukirjain ei ehkä olekaan se, miltä näyttää. Lähde internetissä: http://www.siiri.tampere.fi  Moilanen, Ulla: Orivesi. Paltanmäen arkeologinen inventointi.  Pirkanmaan maakuntamuseo 2017.

Tutkija Ulla Moilanen ei lähde arvailemaan, kuka Pentti on ollut asialla, mutta minä teen sen: Pentti J:stä minulla ja varmaan monella muulla entisellä kirkonkyläläisellä tulee heti mieleen palopäällikön poika Pentti Järnberg, joka oli syntynyt 1937.

Kysäisin asiaa Pentin nuoremmalta veljeltä Eskolta (s. 1941). Hänellä oli vastaus valmiina: Pentti Järnberg ei ole hakannut nimeään kallioon, vaan asialla oli ollut Pentti Kanerva, joka asui Paltanmäen laidassa. Joku muu on täydentänyt sukunimen K-alkukirjaimen J:ksi.

Tämän oli kertonut Eskolle hänen luokkatoverinsa, Pentti Kanervan poika Matti, joka kilpaili hänen kanssaan usein koulun hiihtokilpailujen voitosta. Matin mukaan sukunimen työstö oli jäänyt kesken Pentti Kanervan lähtiessä sotaan. Tämä kalliohakkaus saattaakin olla vasta 1930-luvun loppupuolelta.

Oriveden yhteiskoulun matrikkelista löydän kaksi Pentti Kanervaa, joista vanhempi, Pentti Olavi, oli syntynyt Orivedellä vuonna 1913. Talvisodan syttyessä hän oli jo 26-vuotias. Nuorempi, Ruovedellä 1927 syntynyt Pentti, ei taida tulla kysymykseen. Vai onko vielä kolmas Pentti Kanerva?

Kaunokirjaimen ”liepukka” auttaa ajoittamaan

kaunokirjaimet

<img src=”https://orivesiennenvanhaan.files.wordpress.com/2019/01/kaunokirjaimet-1.jpg&#8221; alt=”kaunokirjaimet.jpg” width=”288″ height=”320″ class=”alignnone size-full wp-image-5311″ />
1930-luvun alussa hyväksyttiin kouluihin Toivo Salervon laatima kirjaimisto, josta tässä vuoden 1950 versio.
Lähde Lundell, Kai-Ari: Kaunokirjaimet. Pro peruskoulu –blogi 7.7.2013.
(Kuva kaunokirjaimistosta lisätty 20.1.2019.)

Toden totta, kalliokuvaa tarkemmin katsoessa K-kirjain onkin jäänyt kesken, vain ”yläliepukka” tästä sukunimen alkukirjaimesta on ehtinyt valmiiksi. Kouluissa käytettiin 1930-luvulta 1980-luvulle tätä Toivo Salervon luomaa kaunokirjainmallia.  Siinä kymmenkunta isoa kirjainta alkoi samanlaisella yläliepukalla kuin K ja J. Ennen Toivo Salervon kirjainmallistoa samoissa kirjaimissa oli myös yläliepukat.

Kuka täydensi Pentin keskeneräisen työn?

Esko Järnberg kertoi myös, että joku on myöhemmin täydentänyt sukunimen alkukirjaimen J:ksi. Myös kuvasta näkyy, että kädenjälki on selvästi heikompi ja ohuempi kuin alkuperäinen. Kysymyksiä jää vielä: Kuka? Miksi: Pilaillakseen? Johtaakseen harhaan?

Kommentit, sekä johtolangat että arvelut, tervetulleita!

Maija-Liisa Mäkelä

Sähköiset lähteet:

Lundell, Kai-Ari: Kaunokirjaimet. Pro peruskoulu –blogi 7.7.2013.

Moilanen Ulla: Paltanmäen asemakaava-alueen kulttuuriympäristöinventointi. Osa 1. Arkeologinen inventointi. Pirkanmaan maakuntamuseo. 2017. www. siiri.tampere.fi

Kirjallinen lähde:

Virta, Paavo: Oriveden yhteiskoulu 1924-1974.

Oriveden Isomakkara ja Eräjärven Purkiainen: humoristiset köllinimet

Aina kun Kangasalla asuva Eeva-tätini tuli ennen vanhaan kylään meille Orivedelle, hän kysyi: ”Mitäs tänne Isonmakkaran pitäjään kuuluu?” Sävy taisi olla vähän kiusoitteleva.

Kaikki tuntevat näillä seuduin kansantarinan Oriveden isosta makkarasta ja sen purkiaisesta. Vai tuntevatko enää? Ensinnäkin samasta aiheesta on monta toisintoa. Otan esiin kaksi vanhaa. Ehkä joku lukija tietää vielä muita, ainakin yksityiskohdissaan eroavia  rinnakkaistarinoita.

Köllinimi

Joka tapauksessa Oriveden tunnettu köllinimi oli ja on Isomakkara (kirjoitettiin myös IsoMakkara). Asukkaat olivat sitten isomakkaralaisia.

Tässä joitakin käsiteselvennyksiä:

kölli = pila, pilkka

källi = jekku, jäynä, kepponen (Kielitoimiston sanakirja, nettisivut)

köllinimikällinimi =  lisä- tai liikanimi (Wikisanakirja), pilkka- tai haukkumanimi, lempinimi

kymmenys  = entisaikaan papin palkka koottiin seurakuntalaisilta ns. kymmenyksinä, usein luontaistuotteina

Tarina isosta makkarasta vuodelta 1911

 

Vanha tarina on julkaistu Aamulehdessä  21.5.1911 osana laajaa artikkelia nimeltä  Piirteitä Oriweden pitäjästä. Olen esitellyt sen ensimmäistä kertaa Oriveden Seudun Joulu –lehdessä  vuonna 2013. Kertomus perustuu vielä vanhempaan kansanrunoon, tai päinvastoin. Kuka pääsisi tuon runon jäljille?

Siteeraan seuraavassa vanhaa Aamulehteä ja noudatan likimain sen ajan kirjoitustapaa (paitsi etten kiusaa lukijaa fraktuura-kirjoituksella). Kappalejakoa ja väliotsikoita olen lisännyt:

”Oriwetiläisillä [huom. sanamuoto!] on oma köllinsä  l. haukkumanimensä iso-makkaralaiset,  jonka he itse ja kaikki naapurit warsin hywin tuntewat. Tämän nimen synnystä kertoo eräs kansanruno lyhennettynä seuraawaa:

Kansanruno isosta makkarasta: Koko Orivesi puuhasi yhdessä  

Koko Oriwesi oli täydessä touhussa tehdäkseen ankaran suuren makkaran. Talot puuhasiwat paistinpuut ja sitten alkoi emännille ja tyttärille suuri työ makkaran walmistamisessa  ´päätettäissä pääsmälöitä, solmittaessa saumaloita´. Paistettaessa makkara kaswoi niin suureksi, ettei enää pieneen pirttiinkään mahtunut, waan oli wietäwä ulkosalle. Sieltä se sitten kuljetettiin Antin aimo suureen pirttiin.

Siinä oli koko kylän wäki auttamassa ja tarwitt. oiwat orhit sitä wetäm. Anttilaisen pirtt. se pantiin sitten suurelle kaksilautaiselle pöydälle lepäämään.  [Lyhennykset ovat suoraan alkutekstistä: Aamulehden kirjoittaja lienee väsähtänyt tai tila uhannut loppua!]

Suuriin syömäjuhliin myös juupalaiset,  eräläiset ja kuokkavieraat

Mutta sitten nousi kysymys, mitä sillä noin suurella makkaralla tehdään: myötäwäksi se muka oli liian pieni ja syötäwäksi taasen liian suuri, eikä se papillekaan kelpaisi, kun oli ´raswoista rakettu´.

Kutsutut kuulut neuwonantajat silloin neuwoiwat panemaan toimeen suuret syömäjuhlat, jonne kutsuttaisiin kaikki kunnan miehet ja wielä juupalaiset ja eräläiset lisäksi. Näin tehtiinkin ja sitten pidettiin niin ylölliset syömingit, että koko juhlakansasta ei ollut muuta kuin ´penkkipuille potkijoiksi, pahnakasoille painoksi´.

Eiwät jaksaneet kuitenkaan syödä kaikkia, waan saiwatpa wielä runsaat kuokkawieraatkin osansa. Kauan jälkeenkinpäin wielä muistettiiin tuota ylöllistä syömäjuhlaa ja herkullista makkaraa.”

Hugo Hörtsänän versiossa lisänä ahne pappi ja Purkiainen     

                                         

Seuraavan, monelle tutumman tarinan on kertonut kuulu kotiseutumies Hugo Hörtsänä. Luin sen kirjasesta Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisu  vuodelta 1949, s. 42–43 (juhlien piti olla 1940, mutta niitä siirrettiin sodan ja pula-ajan vuoksi). – Näin Hugo Hörtsänä:

”Oriveden pitäjän källinimi [rinnakkaismuoto köllinimestä] ´Iso Makkara´ on syntynyt siitä, kun täällä oli ennen ollut ahne pappi, joka aina moitti saamiaan kymmenyksiä pieniksi, – makkaroitakin. Eräs emäntä kimpaantuneena papin moitteesta sanoi: ´Kyllä minä sinulle makkaran teen.´

Teki sitten koko lehmänmahan makkaraksi, mutta ei löytänytkään uunia, jossa se olisi paistettu, vaikka Sikasellakin oli niin suuri uuni, että hevosella leivät uuniin ajettiin. Naarajärven ahteen päälle tehtiin sitten uuni, jossa makkara paistettiin.

Ohikulkeva eräjärviläinen sai purkiaisen  

Kun makkara oli uunissa paistumassa, poikkesi ohikulkeva eräjärviläinen katsomaan emäntien touhua ja katsottuaan uuniin, purki makkara parhaillaan. Eräjärviläinen pyysi saada sitä, mitä makkaran sisältä purki, viedäkseen tuliaisiksi kotiinsa. Tästä Eräjärvi sai ´Purkiaisen´ nimen.

Papille ei kelvannut   

Seuraavana sunnuntaina kannettiin makkara sitten korennolla Oriveden kirkon ristikongille. Papin tultua kirkkoon, kysyi hän: ´Mikä se on?´ Emäntä, joka moitteen kymmenys-makkarasta oli saanut, sanoi sen olevan sen isomman makkaran, jonka hän lupasi tehdä, että jokohan se riittää? Pappi katsottuaan sitä hetken sanoi: ´Kohtuus hyvä makkarassakin´  ja lähti toimeensa. ”

046,Orivesi++Oriveden+kirkko.++päiväys+09.jpg
Oriveden vanha puukirkko kauan ennen vuoden 1938 remonttia. Kirkko paloi 1958. Kuva Juhani Eerolalta. Lisäys 12.2.2019: Alunperin Ulla Wallin kokoelmasta, jossa kuvausvuosi 1907.

Hörtsänän kertoma tarina selittää syyn, miksi ison makkaran tekoon lähdettiin. Kun papin vaatimukset tuntuivat kohtuuttomilta, niihin päätettiin vastata samalla mitalla, tehdä papille jäynää, källi. Tarina kertoo myös Eräjärven köllinimen, Purkiaisen synnyn. Siihen törmää nykyäänkin. Esimerkiksi Eräjärven kehittämisyhdistys on valinnut lehtensä nimeksi Purkiainen.

Purkiainen.

Isonmakkaran jäljissä  

Vielä 1950-luvulla Oriveden Sanomain joululiitteen nimi oli  Ison-Makkaran Joulu (kuva ylinnä). Paikkakunnalla toimii myös Lions Club Isomakkara ry vuodesta 1984. 1992 aloittanut asunto-osakeyhtiö nimeltä Oriveden Iso-Makkara Oy sijaitsee entisen Laitisen lihakaupan ja makkaratehtaan tontilla. Nimessä yhdistyvät hauskasti vanha kansantarina ja paikan historia.

Ison-Makkaran_Joulu_ 1950_vari
Tuntematon tekijä, nimimerkki RM,  on kuvittanut joululehteen Ison makkaran tarinan. Skannaus Maija-Liisa Mäkelän kokoelmasta.  (Teksti lisätty 4.1.2019)

Mistä nyky-Oriveden ”isomakkara”? 

Olisiko taas aika nostaa Isonmakkarankin tarina kunniaan? Se on meidän vanhaa kansanperinnettämme. On hienoa, että Orivedellä ja Eräjärvellä on kummallakin ikioma köllinimi, johon paikalliset suhtautuvat  huumorintajuisesti.

Kansantarinassa makkaran valmistus paisuu humoristisen liioittelevaksi kuvaukseksi pitäjäläisten yhteistyön saavutuksista.  Siinä on hiukan hölmöläistarinan piirteitä, mutta varsinkin vanhassa Aamulehdessä julkaistu juttu on hyvin myönteinen hengeltään.

Se ei naura ilkeästi meille orivesiläisille, vaan päinvastoin ihastelee pitäjäläisten yhteistyökykyä, kekseliäisyyttä ja rohkeutta heittäytyä hullunrohkeaan hankkeeseen, nauttia siitä ja jakaa ilo naapurienkin kanssa. Mukaan otetaan eräläiset, juupalaiset ja kuokkavieraat.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä Orivesi on varsinkin kesällä ollut oikea suurjuhlien paikkakunta. Päällimäisinä tulevat mieleen maankuulut perinteiset hämäläiset häät 1933 oheisjuhlineen, joissa koko pitäjä tuntui olleen liikkeellä. Monien tahojen loistavan  yhteisyrityksen alkuunpanijana Hugo Hörtsänä, kumppaneina mm. Oriveden Opisto ja Oriveden Ponnistus. Siinä oli oikein isomakkaralaista meininkiä. Ks. blogikirjoitukseni häistä ja suurjuhlaviikonlopusta.

Uskokaa tai älkää, jotain tällaista vireyttä ja yhteishenkeä tuntuu jo muhivan myös nykypäivän Orivedellä monessa hankkeessa. Nykyajan isomakkara voisi olla mikä tahansa asia, joka koskee mahdollisimman monia asukkaita ja tuottaa laajalti yhteistä iloa.

Kun kaupunki vuonna 2019 juhlii 150 vuottaan itsenäisenä kuntana, kansantarinan isomakkaralaisten otteista kelpaa ottaa mallia. Ehkä myös eräläisiltä, juupalaisilta ja kuokkavierailtakin voisi oppia lisää vireyttä, luovuutta ja toimekkuutta.

Maija-Liisa Mäkelä

Jk.1.  Orivedellä Iso-Makkara -nimitys on tainnut jäädä osittain Mämmilän varjoon. Tämä köllinimi tuli tunnetuksi Orivesi-taustaisen taiteilija Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvasta, joka kertoi Oriveden kaltaisen kuvitteellisen Mämmilän kunnan tapahtumista 1970-luvulta aina 2000-luvulle asti.

Jk.2.  Oriveden kunnallishallinnon perustamispäivä on 18.11.1869, jolloin valittiin Oriveden ensimmäinen kunnallislautakunta. Sen ensimmäinen kokous pidettiin 3.1.1870. Eräjärven ensimmäinen kuntakokous oli 25.4.1870. Nyt Eräjärvi kuuluu Oriveteen.

Muokattu Oriveden Seudun Joulu 2017 –lehdessä julkaistusta kirjoitelmastani  Oriveden Isomakkara -tarina kunniaan.

Polttovuoresta Paltanmäki ja Orihvuoresta Kultavuori

Polttovuori   

RL_246897

 Näköala Polttovuorelta (n. v. 1920?).  Kuvan iso järvi on Oriselkä. Väinö Paavolan kirjakauppa. Kuvakortti Raimo Lietsalan kokoelmasta.

– moro
Oletkos kuullut paltanmäestä tämmöttistä nimee? –

– Toi paltanmäen vanha nimi jäi mietityttään onkohan siellä poltettu noitia vai vainovalkeita.  

Yllä olevat kuvakortti skannattuna ja tekstit ilmestyivät sähköpostiini  Oriveden Seudun Joulun päätoimittajalta  Raimo Lietsalalta.

Minä taisin vastata, että nimi oli tuttu ja kaikki ehdotetut vaihtoehdot lienevät mahdollisia, lukuun ottamatta ehkä noitavainoja. Vainovalkeista ja juhannuskokoista, helavalkeistakin olin kyllä kuullut puhuttavan tässä yhteydessä.

Paltanmäki on louhikkoinen, kallioinen ja metsäinen mäki, joka sijaitsee Oriveden keskustan luoteispuolella, Tampere–Orivesi -tien eteläpuolella.  ( Orivesi:  Paltanmäen asemakaava-alueen kulttuuriympäristöselvitys 2017, osa 1, s.7).

M012_HK19900208_673

”Näkymä Orivedeltä” 1909. Paltanmäen louhikkoa edessä, Kultavuori  lähin kohouma taustalla vasemmalla, Oriselkä takaoikealla.  Kuvan kustantaja M.L. Carstens. Finna.fi. -sivustolta. 

Lietsalan kortissa on Paltanmäen vanha nimitys Polttovuori.  Samanlainen kortti oli lähetetty myös tulevalle äidilleni 9.12.1921. Vielä 1920-luvun alkupuolella Polttovuori-nimi oli siis käytössä.

Hallussani oleva Polttovuori-kortti on kokenut vesivahingon. Sen taustapuolella lukee kuitenkin, että sen oli painattanut orivesiläinen Väinö Paavolan kirjakauppa. Arvattavasti kotiseutumies Paavola on valinnut, mihin muotoon nimi kortissa tuli. Ehkä hän halusi vanhan nimiasun yleiseen käyttöön.

Tunsin vain päällisin puolin näitä nimenmuutoksia. Ne eivät yleensä noudata suoraa linjaa, ja eri nimiasut voivat olla käytössä samaan aikaan. On mahdotonta ratkaista, mikä olisi ”oikein”. Omasta aineistostani löysin joitakin nimimuotoja eri ajoilta.

Polttovuori  Palttavuori  – Paltanvuori  – Paltanmäki  ja – Museonmäki tai museomäki  

Näin suoraviivaisesti Paltanmäen nimi ei liene kehittynyt, mutta kaikkia näitä on käytetty. Vanhin muoto saattaa olla tuo Polttovuori. Se voi hyvinkin johtua siitä, että levottomina  aikoina poltettiin korkeilla paikoilla ns. vainovalkeita merkiksi  vihollisen lähestymisestä. Sileäkallioinen laki soveltui myös juhannuskokkojen ja helavalkeitten polttopaikaksi.

Torvisoittoa Paltta- tai Paltanvuorelta  eri vuosina (klo 7, 8 tai 9!) 

Yhden selityksen mukaan Polttovuori vääntyi ihmisten suussa  Palttavuoreksi  tai Paltanvuoreksi – ja lopulta Paltanmäeksi.

Tämä on kai sitä kansanetymologiaa: sanan alkuperän selitys, joka ei perustu kielihistorialliseen tutkimukseen, vaan jossa kahden äänneasultaan samankaltaisen, mutta etymologisesti yhteenkuulumattoman sanan ymmärretään olevan samaa alkuperää. (Wikipedia)

Seuraavat satunnaiset esimerkit osoittavat korkeintaan, miten sekaisin eri nimiä käytettiin:

24.-25.6.1906 pidettyjen Laulu- ja soittojuhlien ohjelmassa puhutaan Palttawuoresta:  …juhannuskokko wieressä olewalle Palttawuorelle. … Kokon wieressä nuoret karkeloiwat myöhäseen yöhön. Torvisoitto  samaiselta Palttawuorelta klo 8 aamulla  (Kansanvalta-lehti). 

Sunnuntaina 23 p:nä kesäkuuta klo 7 a.p. Torvisoittoa Palttavuorella (Opas Keski-Hämeen edistysseurojen maakuntajuhlissa … 1912) – Juhlatoimikunnan puheenjohtaja oli Väinö Paavola, joka kymmenisen vuotta myöhemmin painattaa kirjakauppansa julkaisemaan korttiin nimen muodossa Polttovuori!

Oriveden suurjuhlien (mm. vanhat hämäläiset häät) ohjelmassa oli sunnuntaina 30. p. heinäk. 1933 klo 9 Torvisoittoa Paltanvuorelta. (Oriveden Sanomat).

Myös vanhoissa kartoissa tiedetään käytetyn nimeä Paldanvuori.

Paltanmäki  — Museomäki 

Arvelen, että hiljalleen  vuorta alettiin kutsua realistisesti mäeksi, ja muoto Paltanmäki vakinaistui.

Nykyiselle nimimuodolle löytyi toinenkin selitys:

Tämän helposti erottuvan ja jo aikaisin kevättalvella paljastuvan palttansa tähden on tuo mäki saanut nimekseen Paltanmäki (orivesiläinen kanttori ja museomies  K.I. Peltonen vuonna 1940 artikkelissaan Paltanmäki museon paikkana – Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisussa).

Paltta on vanhan kielen sana merkityksinään ´viettävä reuna, ahde, rinne, luiska, vieru´ (Nykysuomen sanakirja). Olisiko tässä uskottavin selitys nimelle?

Mäelle vuodesta 1934 rakentunut Paltanmäen kotiseutumuseo  antoi aiheen puhua myös Museonmäestä tai museomäestä.

Tunnettu orivesiläinen kansakoulunopettaja, runoilija ja kotiseutumies Väinämö Lauttajärvi  suosi kahta eriaikaista rinnakkaismuotoa: Hän kirjoitti Kansanopisto-lehdessä 1938 suunnilleen näin:  Mutta tämän kylän yleiskuvaa ei saa sen halki kulkiessaan, eikä sitä ympäröivä maisema avaudu täydellisesti ellei vaivaudu nousemaan Oriveden Museomäelle eli Paltanvuorelle. Vain sieltä silmäillessä voi tajuta seudun aineellisen tason ja kauneusarvot. (Sinisalo, Hannu: Orivesi. Maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi. 1990, s. 29).

133,Aaltonen no 12, 1953.
 Orivesi ilmasta 1953. Keskellä edessä pieni metsäinen kohouma on Kultavuori, takana Paltanmäki laajan metsäalueen etummaisena ”niemekkeenä”. Kuva Albin Aaltonen, Arto Roineen kokoelmasta. 

Kumpi vie voiton korkeuskilpailussa: Paltanmäki vai Kultavuori?

Vertailukohteeksi nimikysymyksessä otin Kirkonkylän toisen keskeisen kohouman Kultavuoren, jonka nimi on myös vaihtunut, aikaisempi oli  Orihvuori. Mielenkiintoista on, että toinen on muuttunut vuoresta mäeksi ja toinen säilynyt vuorena. Tuli mieleen katsoa, olisiko kohouman korkeus vaikuttanut nimeen.

Kirjaston Ilkka Kaita-aho avusti minua ansiokkaasti vuorten ja mäkien korkeuden selvittämisessä.  Hän varmisti Paltanmäen ja Kultavuoren korkeuden vielä Oriveden kaupungin vt. kaavoituspäälliköltä Seppo Tingvallilta, joka lähetti paluupostissa kuvat peruskartasta korkeuskäyrineen: Paltanmäki 157,9 m ja Kultavuori 133,4 m.

Karttakuvissa korkein kohta on merkitty keltaisella.  Molemmissa on todella jyrkkiä rinteitä.

Paltanmäki

image001

Paltanmäen korkein kohta 157,9 metriä osuu kotiseutumuseon päärakennuksen Kahilaniemen taakse (iso rakennus kuvan keskellä). Ote peruskartasta. 

Kultavuori

image002

Kultavuoren korkeiman kohdan (133,4 metriä) länsipuolella törröttävät vielä  vanhan työväentalon palossa säästyneet ulkoraput ja perustukset. Kultavuoren koulu vasemmalla ylhäällä, Laulumaja alhaalla keskellä. Ote peruskartasta. 

Paltanmäki kohoaa täsmälleen 24,5 metriä korkeammalle kuin Kultavuori. Luvut  voinee käytännössä pyöristää: Paltanmäki 158:aan ja Kultavuori 133:een  metriin. Korkeus ei välttämättä määrää nimitystä mäeksi tai vuoreksi.

Kultavuori-nimi on suomennos, koulunmäki yleisnimi 

Kultavuoren aikaisempi nimi on ollut Orihvuori.  Muistan jonkun vanhan orivesiläisen kaivanneenkin komeaa Orihvuori-nimeä. Nimi Kultavuori ei viitanne mihinkään kultaesiintymään noilla tienoin, vaikka sellainen ajatus tulee helposti mieleen, kun tietää Oriveden maaperästä löytyneen ja löytyvän kultaa.

Vuori sai nimensä yksinkertaisesti sillä sijaitsevan talon omistajan mukaan. Hannu Sinisalo toteaakin uskottavasti: paikka sai nimensä Gyllenberg-nimen suomennoksesta, Kultavuoresta.  Sattumalta sukunimi päättyi vuori-sanaan.

Vuosina 1847-1864 pitäjänapulaisena (pappi) toiminut Johan Gyllenberg oli rakennuttanut 1800-luvun puolivälissä asunnokseen pohjalaistyylisen hirsirakennuksen. Tunnemme sen Kultavuoren Laulumajana, jonka omistavat yhdessä Oriveden Mieslaulajat ja Oriveden Naislaulajat. Kultavuori-nimitys lienee yleistynyt siis 1800-luvun loppupuoliskolla.

Laulumaja. Esite. Kirjoittajan kokoelmasta.
Kultavuoren Laulumaja. Kuva esitteestä kirjoittajan kokoelmasta.

Gyllenbergin kuoleman jälkeen talossa tapahtui silloisen omistajan raaka murha, johon liittyy niin paljon epäselvyyttä, että palaan siihen ehkä toisessa kirjoituksessa.

Koulunmäki  

Rakennus toimi vuodet 1872–1880 Oriveden ensimmäisenä kansakouluna. 1880 sen viereen kohosi isompi  puinen kansakoulurakennus, jonka 1950-luvulla korvasi Keskuskoulu, nykyinen Kultavuoren koulu. Ei ihme, että paikkaa kutsuttiin myös koulunmäeksi, silläkin nimellä on pitkät juuret.

Oriveden työväentalo kohosi lähes Kultavuoren korkeimmalla kohdalla vuodet 1910–1972, jolloin se paloi. Sota-aikana rakennuksessa käytiin myös koulua, koska koulutilat olivat armeijan käytössä.

Kaksi keskeistä mäkeä – pala paikkakunnan kulttuurihistoriaa

Selvitellessäni Oriveden Kirkonkylän kahden keskeisen mäen nimihistoriaa – oikeina vuorinahan niitä ei kumpaakaan voi asiallisesti pitää – niiden merkitys kylän ja koko pitäjän vaiheissa korostui mielessäni. Nimenmuutoksista huolimatta ne ovat palvelleet asukkaitten vapaa-ajanviettoa sukupolvesta toiseen, niille on pystytetty tärkeitä rakennuksia ja rakennelmia, ja ne ovat olleet vaikuttavien toimintojen tapahtumapaikkoja. Niistä suunnittelen uutta kerrottavaa.

Maija-Liisa Mäkelä 

Kun Kerttu oli ensi kerran iltamissa ja Kertun isä soitti purpuria Suojalla 1925

Ensi_kerran_iltamissa_1925._PV.

Oriveden Suojalla vietettiin purpuritanssiaisia 6.1.1925.   Henkilöt vasemmalta pareittain: Lyyli Kössi ja Kalle Saarman, Salli Ahlbom ja Kalle Seppälä, Anna-Liisa Saarinen ja Antero Kössi, Helmi Syrén ja Atte Paavola, Aune Savinen ja Leo Peltonen, Saima Lehtinen ja Eero-Eetu Saarinen, Hanna Peltonen ja Nestori Uitti, sekä Elma Fager ja Kalle Peltomaa. Oikealla maalarimestari Heikki Mäkelä viuluineen.   Kuva Kerttu Mäkelän albumista (Pirkko Vehmakselta). Kuvateksti Oriveden Sanomista, päiväämätön leike.

 

Kerrankin vanha ryhmäkuva, jonka kaikki henkilöt on nimetty! Se lienee Kertun serkun Helvi Juntumaan tarkkaa työtä. Tanssijat ovat käsittääkseni pääosin Kirkonkylän aktiivinuoria, noin puolet maalaistaloista. –  Juntumaalla oli yhteen aikaan tapana lainata sisareni omistamista Mäkelän suvun valokuva-albumeista vanhoja kuvia, joihin hän kirjoitti selosteen ja toimitti ne paikallislehden julkaistaviksi.

Kerttu-tätini, jonka elämänkohtaloita olen kuvannut myös blogikirjoituksissa Kerttu-tädin käsilaukku ja Sulhasen surma,  on kirjoittanut kuvan taakse haalealla musteella:  Purpurintanssijat Suajall(murteen mukainen ua!) 6.I.-25 ja lisännyt myöhemmin näkyvämmän tekstin: Olin ensi kerran iltamissa. Varmaankin kallis muisto hänelle. 

Kerttu oli pari kuukautta vaille 21-vuotias. Hän ei ole portailla kuvatussa esittäjäjoukossa. Sen sijaan siellä seisoo hänen isänsä, minun vaarini maalarimestari Heikki Mäkelä (1872-1940) viulu kainalossa.

Kaksikymmmentä vuotta oli varmaan siihenkin aikaan melko myöhäinen ikä nuorelle naiselle päästä ensi kerran iltamiin. Kuvittelen tämän johtuvan siitä, että Kertun äiti Mandi Mäkelä oli harras uskovainen ja lienee päästänyt tyttären purpuritansseihin vain, koska tämän oma isä oli siellä soittajana.

 

Kertun nuoruudenkuvia

 

Ensimmäinen kuva: Kerttu-tyttö on päässyt noin 15-vuotiaana oikein ateljeekuvaan. Hauskan kapeita henkilökuvia valmistava Kaarlo Borgmanin Atelier Mars lienee väliaikaisesti toiminut lähiseudulla.

Toinen kuva: Kerttu Peräpohjolan kansallispuvussa sydänystävänsä Anni Paunulan, o.s. Vierula, kanssa. – Kuvat Kerttu Mäkelän albumista Pirkko Vehmakselta. 

 

Heikki Mäkelä pelimannina

Perheessämme tiedettiin, että Heikki-vaari oli soittanut viulua. Jokunen vuosi sitten olin  löytänyt seuraavan yllätystiedon Väinö Paavolan Oriveden seudun pelimanneja käsittelevästä artikkelikopiosta (Oriveden Sanomat 24.7.1947):

Onnistaipaleella 1890-luvun alkuvuosina viulunsoittoa nuoteista harjoitteli Heikki Mäkelä, josta tuli hyvä soittaja, joka oli mukana monissa tilapäisissä jouhiyhtyeissä ja soitti lukuisissa iltamissa ja häissä. Paitsi viulua hän soitti myös selloa.

Kuvassa vuodelta 1925 Heikki ihmeekseni esiintyy purpurisoittajana yli viisikymmentävuotiaana. Luulin hänen siihen mennessä jo lopettaneen soittamisen. Me hänen lapsenlapsensa emme päässeet koskaan kuulemaan hänen soittoaan. Isoveljeni Jaakko, s. 1932, muistaa kyllä, että kotitalomme Ala-Mattilan vintillä lojui viulun pirstaleita.

Arvelin Heikin (1872-1940)  iltamasoittelun hiipuneen aikanaan Mandi-vaimon vastustukseen (pari meni naimisiin 1897).  Eipä miehellä olisi liiennyt aikaakaan soittamiseen, olihan hänellä kaksi ammattia maanviljelijänä ja maalausliikkeen pitäjänä sekä runsaasti luottamustoimia varsinkin osuuskauppaliikkeessä. 

 

Purpuritanssi sisälsi valssit, polkat, masurkat ja sottiisit…

Purpuri on pitkä, monivuoroinen tanssisikermä, eräs komeimmista ja näyttävimmistä suomalaisen kansanomaisen tanssiperinteen edustajista. Se on alun perin muodostunut useista itsenäisistä tansseista, jotka ovat sitten liittyneet yhä kiinteämmäksi kokonaisuudeksi muodostaen lopulta yhtenäisen tanssin, jonka vuoroiksi nämä tanssit on käsitetty.[1/]

Purpuria on tanssittu lähinnä Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla, viimeksi elävänä perinteenä vielä niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Purpuri oli suosittu tanssi häissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Purpuri alkaa yleensä sisääntulomarssilla eli alkumarssilla, johon osallistuivat kaikki tanssiin halukkaat. Alkumarssin lisäksi purpurissa saattoi olla 10–12 vuoroa. Muun muassa valssi, valssi, polkka, masurkka, sottiisi, erilaisia katrilleita, muun muassa ryssänkatrilli on tunnettu vuoron nimi.

Myös Itä-Suomessa purpuria on jonkin verran tanssittu, mutta siellä vuoroja oli huomattavasti vähemmän kuin Länsi-Suomessa eli yleensä alle viisi. (Wikipedia)

 

Purpuri olikin lottien loppiaisiltaman loppunumerona

Kun tämä kirjoitukseni oli  joitakin tarkistuksia vailla valmis, jätin sen tapani mukaan hautumaan.  Se kannatti, sillä löysin vielä kiinnostavaa lisätietoa yhdestä ainoasta lehtiartikkelista. 

Oriveden Sanomia ei tuohon aikaan vielä ollut olemassakaan, joten tieto on Tampereen lehtien varassa. Aamulehdessä 9.1.1925, s. 5 kertoo nimimerkki ”Mukana ollut” Oriveden lottien  loppiaisiltamasta mm. seuraavaa: Ensin oli runsaasti oman paikkakunnan lottien ym. esittämää ohjelmaa, Kirkonkylän torvisoittokunta esiintyi ja Hannes Viljanen esitti yksinlaulua, menestys myrskyisä.

Vanha purpuritanssi oli vasta viimeisenä ohjelmanumerona, ja tanssijoiden mainitaan esittävän hääjoukkoa, aivan kuten olin arvellut. Loppuilta kului lehtijutun mukaan hilpeässä karkelossa. Silloin Kerttukin lienee päässyt tanssimaan.

 

Purpurinäytös  Suojalla 1930 

Toinen kuva vanhanaikaisesti pukeutuneista tanssipareista on äitini albumissa askarrattanut minua kauan, skannaan sen sieltä:

 

Purpurinaytos_Suojalla_1930.

Juhani Eerolan minulle ystävällisesti toimittamista kokoelmista löysin saman  kuvan, jossa oli merkintä Purpurinäytös Suojalla 1930. Tässä kauan kaipaamani selitys sille, mistä kuvassa oli kyse.

Näyttää kuin purpuriesiintyjät vuoden 1930 kuvassa olisivat osittain samoja kuin vuonna 1925. Molemmissa kuvissa ovat ainakin v. 1930 ensimmäisessä rivissä seisovat 2., 3. ja 4. vasemmalta Kalle Peltomaa, Lyyli Lehtinen ja Veikko Kössi, jonka takana Nestori Uitti. Äitini Annikki Sarkolatuolloin 19–20-vuotias  kirjakaupanneiti, on vaaleapuseroisena eturivissä, ja viistoon hänen takanaan Lyyli Kössi (> Ylä-Mukkula) parinaan kaiketi Kalle Saarman (> Sahramies). 

Tulevalle äidillenikin tämä oli ehkä ensimmäinen kerta iltamissa, ainakin purpuritanssien esiintyjänä.

 

Hääpurpuria

Kummassakin purpuritanssijoiden kuvassa kiintyy huomio siihen, että edessä on juhlavasti pukeutunut pari, naisella erikoinen päähine ja miehellä kukka rinnassa.  Päättelin, että on kysymys hääpurpurista, jollaista esitettiin rooliasuissa yleisölle, ja niinhän asia olikin. Luultavasti katsojat saivat jossain vaiheessa osallistua tanssiin. Ainakin Oriveden Suojalla tällaisia purpuriesityksiä lienee ollut useamminkin.

Purpuria myös kruunuhäissä 1933

Myös kesän 1933 suurtapahtumassa vanhoissa hämäläisissä häissä Oriveden Opistolla purpuriakin mentiin, sitä johti vanha suutari Kanerva. Siinä olivat vanhat ja nuoret, kaupunkilaiset ja maalaiset. Hymysuin he kättelivät toisiaan. Näin kertoo tohtorinna Kerttu Helme laajassa artikkelissaan Orivedellä olivat sitten ne suuret häät (Suomen kuvalehti no 33/1933).

Näistä häistä olen kirjoittanut laajan ja runsaskuvaisen kuvauksen tähän blogiin nimellä Maankuulut perinnehäät 1933 vetivät 5 000 vierasta Orivedelle.

 

Tanssilattialla._S._kuvalehti_3_1933_s._1087.Tässä taidetaan tanssittaa vuoden 1933 mahtihäitten morsiamia, joita oli  peräti kaksi.  Kuva  Suomen kuvalehti 1933: 33.

Lähteitä 

Suomen kuvalehti  1933: 33

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti:
Aamulehti 1930
Oriveden Sanomat 1933 ja 1947

 

Maija-Liisa Mäkelä

Sulhasen surma – Kerttu-tädin kihlatun kohtalo selvisi vanhoista lehdistä

.

 

Kihlapari polkupyörineen

Kihlapari  Kerttu Mäkelä ja Eino Saario polkupyörineen ehkä tanssiaismatkalla 1929-luvun lopussa, morsian kukkamekossa. Valokuva Kertun albumista Pirkko Vehmakselta. – Violetit osiot lisätty 26.10.2018. 

 

Kerttu Raakel Mäkelä  1904–1959

oli isovanhempieni maalarimestari Heikki Mäkelän ja hänen vaimonsa Amandan (Mandin) kahdeksasta lapsesta neljäs, kaksi vuotta vanhempi isääni Jukkaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiin hänen elämästään tarinan Kerttu-tädin käsilaukku  löydettyäni hänen vanhan käsilaukkunsa, johon oli säilötty ihmiselon tärkeimpiä  dokumentteja koulutodistuksista kirjeisiin.

Kertun elämän kipeimmästä kokemuksesta laukkuun kätketyt paperit eivät kerro. Itsekin sain tietää siitä vasta aikuisena vuosikymmeniä Kertun kuoleman jälkeen:  Minulle kerrottiin, että Kertun kihlattu sulhanen, orivesiläinen Eino Saario oli kuollut tapaturmaisesti veljensä harhalaukaukseen.

Oli myös kuiskailtu, kuka tuo epäonninen ampuja oli. Huomasin, että jotkut, jotka tiesivät, halusivat vaieta. Tiedossani oli vain Einon kuolinaika: 17. elokuuta 1929.

En rohjennut tarttua arkaan asiaan, vaan jäin odottamaan, että Suomen sanomalehdistön digitoiminen internetissä edistyisi niin pitkälle, että ajan lehdistä voitiin mahdollisesti lukea asioiden oikea laita.

 

2018 tietolähteet avautuivat

Tapauksesta oli silloin tällöin ollut puhetta joidenkin tuttavieni kanssa, ja kuinka ollakaan, ratkaisun löytymiseen auttoi yllättävä taho. Helmikuulla 2018 sähköpostiini ilmestyi viesti, jossa asiasta kiinnostunut entinen orivesiläinen Rainer Leino Längelmäeltä kertoi huomanneensa, että Sanomalehtien digikirjastoa oli laajennettu vuoden 1929 loppuun – ja siellä oli tieto orivesiläisveljesten tapaturmasta nimet mainiten.

Toden totta:  digi.kansalliskirjasto.fi –sivustolla on seuraava tieto, joka kiinnostanee  myös kaikkia 1920-lukua tutkivia:

VUOSIEN 1918–1929 LEHTIAINEISTOT KÄYTTÖÖN VUODEKSI 2018

Kansalliskirjaston digitoimat historialliset sanoma- ja aikakauslehdet ovat avoimessa verkkokäytössä ajalta 1771-1929, yhteensä 7 361 124 sivua. Aiemmin avoimessa verkkokäytössä olivat lehdet, jotka oli julkaistu 1920 tai sitä ennen. Kansalliskirjaston ja tekijänoikeusjärjestö Kopioston välinen sopimus mahdollistaa näiden digitaalisten aineistojen käytön vuoden 2018 ajan.

Lehdet kertovat 1929

Ensimmäisenä uutisen lienee kertonut Keskisuomalainen  14.8.1929:

 

Eino_Saario_AL_15.8.1929(01)

Keskisuomalainen 14.8.1929 no 184, s. 3: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1553977?page=3

 

Aamulehden  uutinen 15.8.1929 on hiukan tarkempi, mutta siinä on veljeksistä myös virheellistä tietoa:

 

Eino_Saario_Keskisuom.14.8.1929(02)

Aamulehti 15.8.1929, s. 3.

Epätarkkuuksia lehtitekstissä: Veljekset Eino ja Väinö sekoitetaan osaksi toisiinsa: Väinö, oikealta sukunimeltään Saarinen, mainitaan veljeksistä nuoremmaksi ja hänen sukunimensä on virheellinen. Saario-nimi oli vain Einolla. Väinön syntymävuosi on 1891, Einon 1900.

Ollaksemme tarkkoja, tekstin kolmas virke korjattuna alkaisi näin: Nuorempi heistä, 29-vuotias Eino Saario ampui ensin…

 

Tampereen Sanomat kertoo Einon kuolemasta 20.8. ensimmäisten joukossa:

15195531

Tampereen Sanomat 20.8.1929 no 191, s. 3.

Aivan samasanaisen uutisen julkaisi myös paikallislehti Keuru-Pihlajavesi seuraavana päivänä 21.8.1929 otsikkonaan Pihlajaveden uutisia. 

(Keuru-Pihlajavesi  21.8.1929 no 34)

Kohtalokas ampuminen sattui sunnuntaina 11. elokuuta, jolloin uhri kuljetettiin Keuruun sairaalaan, missä hän lauantaina 17. elokuuta kuoli. Eino Saario joutui  siis virumaan ankarissa tuskissa melkein viikon. Voi myös arvata, millaista surua ja mielentuskaa tilanne tuotti ampujalle ja kaikille läheisille. Kerttu ei koskaan kertonut tästä tapauksesta, ei myöskään tiedetä, pääsikö hän käymään potilaan luona Keuruun sairaalassa.

Lehtitiedot olivat sikäli yllättävät, että ampujana olikin toinen mies kuin minulle oli kerrottu.

 

Veljekset Saarinen – Saario

 

Väinö Saarinen

Harhalaukauksen ampuja joutui kantamaan raskasta taakkaa koko elämänsä. Miehestä  tiedän ainoastaan sen mitä Oriveden Kirkonkylä –kirjassa kerrotaan luvussa  AUTOILIJOITA JA AUTOLIIKKEITÄ s. 412:

Vaino_Saarinen_ja_taksi.(Kuva lisätty 1.5.2018.)

”Väinö Saarinen 1891–1988

Väinö Saarinen oli Lauri Saarion veli ja hän rakensi niin sanotun Borgin talon Kirkonmäkeen, mutta muutti myöhemmin Talviaisiin asemamieheksi. Eläkkeelle jäätyään hän tuli takaisin Orivedelle ja rakensi vaimonsa Laura Paunulan kotitilan maalle talon vanhuudenpäivikseen.

Väinö Saarinen oli innokas musiikinharrastaja. Hän kuului moneen kuoroon ja oli Puhallinsoittokunnan perustajajäseniä.”

 

Lehtitietojen mukaan veljekset olivat huvimatkalla autolla. Auto oli varmaankin Väinö Saarisen, ja sitä oli hauska esitellä Keuruun ja Pihlajaveden sukulaisille. Aseet olivat nuorten miesten leikkikaluja, niitä oli tuohon aikaan paljon, eikä niiden käyttöä liiemmin valvottu.

Lauri Saario 1899–1994

Yllä mainitaan veljeksistä myös Lauri (1899–1994), joka oli tunnettu Orivedellä 1920-luvulta lähtien taksinomistajana sekä pitkäaikaisena autokorjaamoyrittäjänä ja myöhemmin arvostettuna kunnallismiehenä. Hän oli vain vuotta vanhempi Einoa, joten heidän kuvittelisi olleen veljeksinä läheiset.

 

Eino Saario 1900–1929

 Einosta, tätini sulhasesta tiedän vain elinvuodet ja yhden valokuvan.  Toivoisin hartaasti lisää tietoa hänestä.

Olisiko mahdollista, että Kerttu Juuso Paunulan vaimon Annin sydänystävänä oli tutustunut Einoon Laura Paunulan kautta? Oliko hänelläkin ehkä musiikkiharrastuksia? Haluaisin myös tietää, missä Eino oli töissä. Tietääkö kukaan?

 

Eino  Saarion hauta 1929

 

Eino_Saarion_hauta_1929_Orivedella.

Kerttu Mäkelän albumissa on nimeämätön valokuva, jonka päättelen esittävän Eino Saarion hautakumpua. Seppelenauhojen tekstipätkät ovat todisteina,  vasemmalta lukien:

  1. [Viime]inen tervehdys Einolle – Äiti, Isä, Ilmi ja Lauri. – …nuorenkin elämän katkaista voi.

  2. (mustalla pohjalla:) Viime tervehdyksemme Einolle – Laura ja Väinö perheineen. – …kunnes purtes kotirantaan ehti.

  3. tervehdyksemme Einolle xx ja Anni?

  4. Työtoverien viime tervehdys.

Kertun kukkaset ovat varmasti mukana, kaiketi ilman seppelenauhaa. Kirjoituksessani Kerttu-tädin käsilaukku  olen kertonut, että Eino Saarion hautaa ei enää ole, mutta se on sijainnut lähellä sukuhautaa. Kertulla on leposija Mäkelän sukuhaudassa vanhempiensa ja sisarustensa keskellä.

 

Viimeinen tervehdys sulhaselta? 

 

Näkymä Opiston tornista kylän keskustaan, postikortti 29Koko blogin otsikkokuvaksikin valittu näkymä Oriveden Opiston tornista Kirkonkylän keskustaan päin on tässä etualaltaan hiukan laajempana. Edessä Opiston ulkorakennuksia, niiden takana jyrkkäkattoinen Laitisen makkarakaupan talo ja oik. kummulla Oriveden Suoja, jotka rakennettiin 1923, sekä keskellä takana 1928 valmistunut Auvisen kauppatalo. Vaalean Auvisen takana häämöttää pitkä Siuron päärakennus, jossa Oriveden Osuusliike toimi. Etuoikealla tien alapuolella kanttori Siron (entinen  Schön) vaalea  pikkutalo vuodelta 1918 (nimi korjattu 26.3.2018), jossa Osuuskassa toimi vuosina 1929–1939. Etualalla vajarakennus (v. 1923), sen takana sauna- ja ulkosuojarakennus (v.1925). Lisäykset 13.12.2018. — Postikortti kirjoittajan kokoelmista. 

Yllä olevan kuvakortin vuodelta 1928 Kerttu on saanut nimipäiväonnitteluksi 17.3.1929. Onnitteluihin kelpasi siihen aikaan mikä tahansa kortti. Lähettäjä ei ilmianna itseään, kortti on melko varmasti sulhaselta Eino Saariolta. Aavistan, että tämä kortti on ollut, kirjoitukseni alkuun sijoitetun polkupyöräkuvan lisäksi,  Kertulle ehkä ainoa  muisto rakastetusta. Eino menehtyi 17. elokuuta, viisi kuukautta Kertun-päivän jälkeen.

 

Maija-Liisa Mäkelä

Pääotsikkoa stilisoitu hiukan 4.5.2018.