Meidän sotahevonen Lento

Kirjetervehdys sotahevoselta Sarkolan emännälle

Äyräpää 23.8.41

… terveiset Lennolta ja minulta itseltä. Samoin kiitos paketista joka oli terve tullut kun sai oikein korppu teetä juota tuntui kun olisi siviilissä ollut sillä täällä ei saa vehnästä muuten kun paketissa.

Tänne on päästy ilman mitään vahinkoa. Hevosenne on hyvässä kunnossa ja muutenkin se on hyvä ajaa se on paraita hevosia mitä meidän patalijoonassa on sillä pääsee eteenpäin jos niinkin vaatii joskus täytyy päästä nopeasti eteenpäin jos haluaa pitää hevosen ja itsensä elossa tai terveenä. Täällä uhkaa monet vaarat, toivotaan että kerran saadaan palata taasen molemmin Kangasalle takaisin. Monien kovien taisteluiden läpi on käyty mutta selvitty on onnellisesti tähän saakka.

Paljon kiitoksia paketista jonka sain joku aika sitten. Mutta en kerinnyt kirjoittamaan kiitos kirjettä ennen kun nyt on viikon tauko niin rupesin heti kirjoittamaan. Sillä aina mentiin yhtä mittaa eteenpäin. Mutta hyvin Lento on kestänyt kaikki rasitukset. Olen puolestani koittanut myös hoitaa hyvin minkä vain on sopinut. Saahan sitä kesällä ruohoja mistä vaan kun vain vaivaa näkee ja leipää saa Ryssän pussista kun se menee pakoon ja on saatu kaurojakin joskus säkillinenkin että on Lento saanut kyllikseenkin kauraa ja leipää jos joskus on ollut huononpiakin päiviä. – (Kirjoitusasu säilytetty sellaisenaan.)

Yllä on otteita sotamies P.E:n kirjeestä isoäidilleni Lempi Sarkolalle, Kangasalan Sarkolan emännälle. Kirje osoittaa, että Sarkolan Lento-tamma on saanut ajo- ja huoltomiehekseen jatkosotaan kotipitäjän sotilaan, jolle hevonen tuntuu olevan tärkeä taistelutoveri. 

Kirjeen kirjoitusajankohta on jatkosodan hyökkäysvaihetta Kannaksella. Miehen toive molempien paluusta Kangasalle lienee aikanaan toteutunut. En löydä hänestä tietoja ainakaan Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneitten tietokannoista.

Lentokin palaa sodasta, tosin haavoittuneena, mutta se jatkaa hyvänä työhevosena sodan jälkeen, ensin Sarkolassa ja sitten kotitilallamme Orivedellä.

Oliko Sarkolan Anna hevoskuiskaaja?

Sarkolassa, kuten monessa muussa maalaistalossa hevoset olivat kuin perheenjäseniä. Väittäisin, että tilan hevosilla oli lisäksi harvinaislaatuinen henkinen huolto: talossa asuvalla äitini tädillä Anna Sarkolalla (1888-1946) oli ihmeellinen yhteys hevosiin. Ne olivat hänelle rakkaita ystäviä, joita hän ymmärsi pienestäkin eleestä. Yhteys oli molemminpuolinen. Nykyään taidettaisiin puhua luonnollisesta hevostaidosta tai hevoskuiskauksesta.

Anna-täti hellimässä Lennon varsaa Eloa. Molempien ilme kertoo paljon. Sarkolan rantahaassa 1939 mukana sisarukseni Pirkko ja Jaakko Mäkelä Orivedeltä. Kuva luultavasti kesävieras Leea Rauvala, kirjoittajalta.

”Osaanhan Sinut kuvitella hevostenkin pariin, juttelemaan hevosille kuin parhaille tuttaville. Sinä ymmärrät noita jaloja, suuria, kauniita eläimiä. Anna, Sinä olet tehnyt suuren tehtävän, suuremman kuin arvaatkaan – Sinä olet antanut Jumalan kauneuden, luonnon ja eläinten ymmärtämisen lahjan niin monille.”  (Annan Jalmari-veljen tytär Sirkka Sarkola kirjeessä Annalle 8.11.1943).

Talossa pidettiin yleensä kolmea hevosta. Ne olivat tanakoita suomenhevosia, ja Anna hoivasi niitä mielellään. Varsoja oli joskus kaksikin kerrallaan. Ne olivat Annalle erityisen rakkaita. 

Anna ja hevosemät varsoineen. Takana veräjä, josta sotahevonen palasi Annan luo. Kuva kirjoittajalta.

Sotahevoset

”Hevonen oli arvokkain kotieläin suomalaisilla tiloilla aina 1950- ja 1960-luvuille asti. Se ruokittiin paremmin kuin muut eläimet ja hoidettiin niin hyvin kuin taidettiin, koska sen työpanos oli merkittävä viljelijäperheen elannon hankinnalle. Monessa talossa hevonen oli myös hyvä työtoveri ja perheenjäsen, jonka merkitys korostui entisestään toisen maailmansodan aikana niin rintamalla kuin kotipelloillakin.”

Näin kirjoittaa Riitta-Marja Leinonen artikkelissaan Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana. 2006, uudelleenjulkaisu 2016. Linkki: paina ctrl+napsauta:  http://bit.ly/2gXZ53J 
Hänen sanansa pätevät myös mummulaani Kangasalla ja omaan kotiini Orivedellä. Leinosen artikkelin pohjamateriaalina  on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon vuonna 1975 kerätty muisteluaineisto Hevoset sodassa 1939-1944.

Melkein kaikki sotahevoset olivat rodultaan suomenhevosia. Ne olivat uskomattoman sitkeitä, luotettavia ja tottuneita kylmään, lumeen ja hankaliin maastoihin. Suomenhevosilla oli ratkaiseva rooli koko armeijan liikkuvuuden kannalta. Ne kuljettivat rintamalle ja rintamalta ihmisiä – eläviä, haavoittuneita tai kuolleita, mutta myös muonaa ja rehuja, paketteja ja kirjepostia sekä vetivät tykkejä ja ampumatarpeita.

Hevosottojärjestelmä luotiin

Syksyn 1939 Hevosottolaissa ja -asetuksessa säädettiin koko maata koskevasta sotakelpoisten hevosten ja ajoneuvojen luovutusvelvollisuudesta sotaväen käyttöön. Valtakunnan kaikki hevoset ja ajoneuvot katsastettiin niiden lukumäärän ja kelpoisuuden selville saamiseksi. Hevosia otettiin talvisotaan noin 72 000 ja jatkosotaan 62 000 (Waris 1997, s. 74). Lukumäärät vaihtelevat eri lähteissä. Keskeinen toimija oli kullekin ottoalueelle (yleensä kunta) määrätty hevosottomies.

Valtio korvasi puolustusvoimien käyttöön otetuista hevosista niiden omistajille 5 000–12 000 silloista markkaa sekä 1 000–2 000 markkaa kesäajoneuvoista valjaineen. Talviajoneuvot jouduttiin ottamaan erikseen sodan jatkuessa.

Sotakelpoisuus

Ohjeistus oli tarkkaa, mutta noudatettiinko sitä?  

Sotakelpoisina pidettiin 5–18-vuotiaita terveitä ja käyttökelpoisia hevosia. Joukkoon eivät kuuluneet kantakirjahevoset eivätkä kantavat tai alle viiden kuukauden ikäisten varsojen emät.

Lento oli poikinut vielä 31.5.1941 Sarkolan talossa säilyneen syntymätodistuksen mukaan. Onko mahdollista, että varsa jäi parin kuukauden ikäiseksi emän joutuessa rintamalle?  Olivatko ohjeet muuttuneet talvisodan aikaisista vai eikö niitä noudatettu?

Kantakirjassa Lento ei ilmeisesti ollut, vaikka sen emä Ajokin-Pirkko oli I käyttöarvoluokan kantakirjahevonen suomalaisten raskasmuotoisten tammojen ryhmässä.

Isänmaan puolustaja palaa kotiin

Isänmaan puolustaja kotona Sarkolan puimalan mäessä. Kuva kirjoittajalta.

Yllä olevassa kuvassa Sarkolan talon sodasta palannut hevonen Lento kotihaassa. Otsasta turpaan ulottuva valkoinen viiru, ”laukki” eli ”läsi”, erottuu tuntomerkkinä. Äitini Annikki Mäkelä on kirjoittanut kuvan alle: Isänmaan puolustaja on palannut kotiin.

Agronomi Leea Rauvala, joka vietti monet nuoruutensa kesät Sarkolassa kesävieraana ja vapaaehtoisena maatalousavustajana etenkin ulkotöissä, oli sitä mieltä, että talossa oli hyvät hevoset.

Vielä 97-vuotiaana hän muistaa sotahevosen vaikuttavan kotiinpaluun Sarkolaan: Kun kotiveräjä avattiin, Lento suuntasi suoraan pihan poikki Annan luo, joka odotti sitä leipäpala kädessä. Se oli koko talon väelle liikuttava hetki (puhelinhaastattelu 12.1.2020). – Rauvala teki elämäntyönsä valtakunnallisessa hevostalouslaitoksessa Ypäjällä, vuodesta 1975 sen johtajana.

Lento muuttaa Orivedelle

Jäätyään sotaleskeksi äitini joutui asettumaan neljän lapsen kanssa 1946 pikkutilalle Oriveden Kirkonkylän laitamille. Siellä voitiin pitää vain yhtä hevosta. Tässä vaiheessa äitini kiintyi entistäkin enemmän hevoseensa, joka oli ensin kantakirjatamma Muisto, syntynyt 1938.

Muisto jouduttiin jalkavamman takia lopettamaan joskus 1950-luvulla. Sijalle saatiin äidin kotoa Kangasalta Lento, joka oli Muistoa vanhempi sodan käynyt hevonen, syntynyt vuonna 1933. Se saavutti äitini mielessä erikoisaseman, ehkä senkin vuoksi, että se oli palannut sodasta – toisin kuin oma mies. Lento jäi talon viimeiseksi hevoseksi. En löydä siitä kuvia Oriveden ajalta, joten lopuissa kuvissa poseeraa tietääkseni Muisto.

Pikkutilan ainoa hevonen oli emännälle rakas. Annikki Mäkelä ehkä 1950-luvulla. Kuva kirjoittajalta.

Veljeni Jaakko kertoi olleensa Oriveden opiston suurtulipalon jälkiä siivoamassa 1950-luvun alussa Lennon kanssa. Jaakko kuvasi sitä ripeäksi työhevoseksi. Se pysyi rauhallisena, vaikka siirreltävien kattopeltien räminä ja kirskunta muistuttivat sodan pahoja ääniä, joista sillä oli varmasti ikäviä muistoja.  Lento oli haavoittunut rintamalla lautaseen, ja se aristi toista takajalkaa kulkiessaan.

Jos joku ei sattuisi tietämään, mikä hevosen lautanen on, se määritellään näin: hevosen kaareva lanteesta hännän juureen ulottuva takaruumiin yläosa (Wikipedia).

Lautasosan karvaan leikattiin yleensä sotahevosen tunnusnumero.

Sairas sotahevonen väistyy traktorin tieltä

Kotitilan kasvatti Lento oli äidille niin rakas, että kun se sai jalkaansa vihoittelevan vamman, äiti hoiti sitä mielestämme paremmin kuin meitä lapsia. Muistan, miten monenlaiset voiteet ja linimentit apteekista ostettiin.

Äidin suureksi suruksi ontuva Lento jouduttiin 1950-luvulla lopettamaan. Se oli silloin reilusti yli 20-vuotias.

Lennon seuraaja olikin sitten traktori: Fordson Dexta hankittiin kesällä 1957 tai 1958. Rahaa saatiin pankkilainan lisäksi niistä korvauksista, jotka maksettiin, kun lesken peltojen halki vedettiin voimalinja.

Jouluheiniä hakemassa 1950-luvulla nykyisen Pohjankujan varrella. Taustalla Pehulantasaseksi (Tanhuantie) kutsutun alueen taloja. Kuva Esko Paavola, kirjoittajalta.

Jk. Lukija huomaa ehkä, ettei kirjoittaja ole kovin perehtynyt hevosiin. Minä arastelin niitä. Se johtunee seuraavasta kokemuksesta: Pikkutyttönä koetin kotipihassamme tarjota hevosellemme leivänpalaa, mutta se hörähti vihaisesti ja tönäisi turvallaan leivän kädestäni maahan. – Nyt löytämäni sodanaikainen kirje ja kertomukset sotahevosista koskettivat ja saivat minut innostumaan.

Lennon tarina oli jo jäädä kesken, kun muistelin Lennon olleen tamma ja siitä oli myös kuva varsan kanssa, mutta toisaalta agronomi Rauvala muisti sen olleen ruuna. Kun valokuva-albuminkin tietoja on epäiltävä, oli pakko kysyä Lennon syntymätilalta Kangasalta.

Sarkolan nykyinen emäntä serkkuni Sirkka Tuhola etsi ystävällisesti esiin Lennon varsan syntymätodistuksen ja muita tärkeitä hevospapereita. Tulos: tamma, seuraava varsa 30.5.1941! Ei ihme, että agronomi Rauvala muisti Lennon oriiksi. Kävi näet ilmi, että hänen johtamassaan laitoksessa oli Lento-niminen orlov-ori, joka oli presidentti Kekkoselle lahjoitettu vuonna 1959.

Lähteitä ja taustalukemista

Aaltonen, Ulla-Maija (toim.): Kiitos Suomen hevoselle siitä, että se oli mukana sotatiellä ja kärsi ja kesti Suomen ankarina vuosina. 2. p. 1991. Art House. (On Oriveden pääkirjastossa), 3.p. 1989.

Leinonen, Riitta-Marja: Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana. 2006, uudelleenjulkaisu 2016.)  Linkki: paina ctrl+napsauta:  http://bit.ly/2gXZ53J 

Rauvala, Leea/Mäkelä, Maija-Liisa: Puhelinhaastattelu 12.1.2020.

Tuhola, Sirkka/Mäkelä, Maija-Liisa: Puhelinhaastattelu 12.1.2020.

Waris, Matti: Suomenhevonen sotahevosena. Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945. Karisto 1997, 2.p. 2007, s. 35 –74. Toim. Ilmari Ojala. Hämeenlinna: Karisto Oy.  (2. p. on Oriveden pääkirjastossa).

Maija-Liisa Mäkelä

Kun kunnallistoimi alkoi Oriwedellä

Aamulehti julkaisi 21.5.1911 laajan artikkelin Orivedestä ja sen historiasta.

Vuotta 2019 juhlittiin Orivedellä itsenäisen kunnallishallinnon alkamisen 150-vuotisajankohtana jo ennen varsinaista ”syntymäpäivää”, joka oli kuitenkin vasta 18. marraskuuta 2019.

Julkaisin silloin asiaa koskevan viimeisen pitäjänkokouksen alkuperäisen pöytäkirjan, joka löytyy seuraavalla linkillä: https://orivesiennenvanhaan.wordpress.com/2019/11/18/onnea-150-vuotiaalle-orivedelle/

Oriveden vanhassa puukirkossa pidettiin pitäjän- eli kirkonkokoukset. Löytyi lopulta täsmälleen sama kuva vuodelta 1909 kuin Aamulehdessä 21.5.1911.

Katsotaanpa, miten Aamulehti selosti asiaa laajassa artikkelissaan Piirteitä Oriveden pitäjästä  vuodelta 1911 silloisella tyylillä ja kielellä.

Aamulehti 21.5.1911, no 117, s. 8:

”Sen tapaista kunnallistointa kuin nyt on, ei suinkaan kauwankaan ole ollut. Sehän on kehittynyt k i r k o l l i s k o k o u k s i s t a  eli pitäjänkokouksista, joita papisto oli oikeutettu pitämään ja joihin pitäjänmiesten tuli saapua. Näissä käsiteltiin pääasiallisesti kirkollisia asioita, mutta tultiin tekemisiin myös maallista laatua olewien taloudellisten kysymysten kanssa. (Huom. Muoto kirkonkokous lienee yleisempi. – M-L.M.)

”Wasta 1860-luwulla erosi kunnalliselämä kirkollisesta, kun w. 1865 oli saatu erityinen kunnallisasetus. Niinpä w. 1867 määrää Hämeen läänin kuwernööri (= maaherra) Oriwedellekin k u n n a l l i s h a l l i n n o n   
a s e t e t t a w a k s i. Rowasti Cajanus-wainaja (wirassa 1865–1879) taiwutti tällöin Haawiston kylästä kotoisin olewan K u s t a a  E s k o l a n rupeamaan esimieheksi, joka siinä toimessa pysyikin yli 20 wuotta. Ja  
K u s t a a  U o t i l a  (Lyytikkälästä) toimii kunnan esimiehenä.”  (Obs. Sulkeissa olevat kursivoidut huomautukset M-L.M:ltä).

Näiden huostaan joutui esim.  w a i w a i s h o i t o, kun Ruotsin kuningas määräsi, että kunkin pitäjän tuli itse pitää huolta puutteenalaisistaan. K a n s a n o p e t u s  ja  t e r w e y d e n h o i t o  niinikään tuliwat sen huolehdittawiksi.”

”Waikka kunnallisasetus oli annettu 1865 ja se edellytti kunnallislautakunnan walitsemista kolmen wuoden kuluessa, waali Oriwedellä toimitettiin wasta wuoden 1869 lopulla. Olennaisena wiiwästymisen syynä oli warmaan täällä, kuten muuallakin maassa, wieläkin hywin muistettu 1867–1868 nälkäaika.


Oriwedellä nälkä koetteli pahemmin kuin monia muita Hämeen ja Satakunnan pitäjiä. Pääsyyllisenä oli alirawittujen keskuudessa raiwonnut lawantauti. !860-luwulla wäkiluku wäheni 484 hengellä. Wuonna 1870 Oriweden wäkiluku ilman Eräjärwen kappelia oli 4650 henkeä.

”Ainakin nälkäwuosina 1867–68 kirkonkokoukset ratkaisiwat wielä waiwaishoitoasioitakin. Epämääräiset oliwat käsitykset kuntakokouksen wallasta ja tehtäwistä. Siksipä aiwan luonnollisten asiain rinnalla käsitellään warsin merkillisiä asioita.”

”Naimavero” köyhälle kansalle!

”W. 1870 huolettaa Oriweden ukkoja waiwaisapua tarwitsewien lisääntyminen. Syyksi tähän hawaitaan se, että naimisiin menee ylenpaljo köyhää kansaa, jonka jälkeläiset ja jotka itse useimmiten joutuwat ”kunnan niskoille”. Tästä päätetään tehdä loppu. Jouluk. 16 p:nä päätetään kuntakokouksessa, ettei kukaan – paitsi talollisten ja kruunun wirkamiesten lapset –, saa mennä awioliittoon, ellei ole suorittanut 10 markkaa erikoiseen eläkerahastoon. Jos papisto kuuluttaa sellaisen, jolla ei ole kuittia tämän määrän suorittamisesta, niin se saa pulittaa rahat omasta kukkarostaan! Tästä päätöksestä näyttävät nuoret miehet walittaneen, – ja mitättömäksi se taisi tulla naistenkin mielihyväksi!”


Oriweden kunta toiminut pontewasti

”Kahtena wiimeisenä wuosikymmenenä on Oriweden kunta toiminut kylläkin pontewasti, kun ei enää ylen tarkkaa säästäwäisyyttä ole woitu eikä tahdottu noudattaa.” (Huom. Kyse suunnilleen vuosista 1890-1910.)

(Mainitaan esimerkkejä: apteekki, kunnanlääkäri, kunnansairaala, köyhäintalo, kunnantalo (Anttila), kansakoulut.)

Vanha kuntakokouksen pöytä Kirkonkylän Anttilasta on sijoitettu Paltanmäen ulkomuseon Kahilaniemen pirttiin. Kuva Sanna Mäki.

Miksi 1949 juhlittiin 400-vuotiasta ja 2019 150-vuotiasta Orivettä?

Juhlavuonna 2019 Oriveden markkinointiin luotiin modernia ilmettä uusilla logoilla, joista näyte yllä.  

Mitäs tää ny o?

Orivesi on kautta vuoden 2019 viettänyt näyttävästi 150-vuotisjuhliaan, mutta 1949 onkin juhlittu 400-vuotiasta Orivettä! Ei ihme, että jotkut valveutuneet kansalaiset ovat kyselleet aitoon hämäläistapaan: Mitäs tää ny o?

Hyllyssäni on todisteena vuonna 1949 ilmestynyt Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisu. Silloin juhlan kohteena olikin pitäjä, ei kunta/kaupunki, kuten nyt. 2019 muistettiin paikallisen kunnallishallinnon alkamisvuotta, niin kuin monessa muussa Suomen kunnassa ja kaupungissa.

Pitäjä oli aikanaan yleisnimitys, joka käsitti sekä seurakunnan hengelliset että ns. maalliset asiat, joista jälkimmäiset kunta sai myöhemmin hoitaakseen.

Itsenäisen Oriveden seurakunnan alku oli aikanaan asiakirjoihin pohjautuen päätetty ajoittaa vuoteen 1540, ja 400-vuotismuistoa oli tarkoitus viettää 1940.

Sotien ja pula-ajan vuoksi juhla lykkääntyi kuitenkin vuoteen 1949, jolloin seurakunta ja kunta järjestivät yhdessä ja erikseen varsin arvokkaan tilaisuuksien sarjan. Se sijoittui viikonloppuun 10.-12. kesäkuuta. Kunniavieraina olivat hiippakunnan piispa E.G. Gulin ja maaherra Sigurd Mattson. Halutessasi napsauta seuraavaa linkkiä: SUOMEN KUVALEHTI ORIVEDEN 400-VUOTISJUHLISTA 1949

1949 Orivesi ehti ensin: kunnallispäivät ja vaakuna

Oriveden kunta sai järjestääkseen juhlan yhteyteen koko Hämeen läänin yhteiset kunnallispäivät. Orivesi oli läänin ensimmäinen maalaiskunta, jolle oli uskottu tällainen tehtävä. Samoin se ehti koko maan ensimmäisenä maalaiskuntana valmistuttamaan oman kunnanvaakunan.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on vaakuna_harmaa_pohja-1.png

Toki kunnalla oli 1949 aihetta omiinkin juhliin: Oriveden kunnallishallinto täytti 80 vuotta ja silloin tuli myös 30 vuotta siitä, kun täällä valittiin vaaleilla ensimmäinen kunnanvaltuusto. Missään en kuitenkaan näe viittausta siihen, että näin vähäiset ikävuodet olisivat vaikuttaneet juhlan ajankohdan valintaan, mene ja tiedä.

Juhlatoimikunnan puheenjohtaja kunnalta, sihteeri seurakunnalta

Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlajulkaisun toimitti pastori Jalmari Aarnio, joka oli myös kunnallismies Martti Mikkolan johtaman 400-vuotisjuhlatoimikunnan sihteeri.

Lauantaina 11.6.1949 Oriveden opistolla pidettiin kirkkovaltuuston ja kunnanvaltuuston juhlakokoukset. Laajasta ohjelmasta myöhemmin lisää.

Halutessasi napsauta seuraavaa linkkiä: SUOMEN KUVALEHTI ORIVEDEN 400-VUOTISJUHLISTA 1949

450-vuotiastakin juhlittiin

Vallan ristiriitaiselta asia saattaa vaikuttaa, kun yllä mainitsemani 400-vuotisjuhlajulkaisun vieressä hyllyssäni on kirjanen nimeltä Oriveden seurakunta 450-vuotta: Juhlakirja 1990. Loppujen lopuksi kuitenkin vasta tämä juhla-ajankohta oli oikein ajoitettu: seurakunta täytti juhlakirjan ilmestymisvuonna 450 vuotta.

100-vuotias kunnallisvaalihistoria

Myös 100 vuotta sitten tehtiin merkittäviä päätöksiä: ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin Orivedellä 15.1.1919, Eräjärvellä jo 4.12.1918.  Silloin kuntakokoukset lakkasivat, ja tilalle tulivat maalaiskunnissa kunnanvaltuustot. Kunnallislautakunnan nimi muuttui vuonna 1949 kunnanhallitukseksi.



Erillisessä postauksessa julkaisen vanhan selostuksen kunnallishallinnon ensi askelista Aamulehden laajassa artikkelissa nimeltä Piirteitä Oriveden pitäjästä, Aamulehti 21.5.1911. Siinä toistuvat samat asiat sen ajan kielellä.

Maija-Liisa Mäkelä

70-vuotias Oriveden kunnanvaakuna maalaiskuntien ensimmäinen

Aikaisemmin vain kaupungeilla ja eräillä kauppaloilla saattoi olla oma vaakuna, mutta huhtikuussa 1949 annettiin Laki kunnanvaakunoista, joka salli myös maalaiskunnille oikeuden vaakunan käyttöön, muttei pakottanut tähän.

Orivesi ehti uuden lain aikana ensimmäisenä hankkimaan oman vaakunan: Oriveden 400-vuotisjuhliin liittyneessä kunnanvaltuuston juhlakokouksessa 11. kesäkuuta 1949 hyväksyttiin arkkitehti Carolus Lindbergin vaakunasuunnitelma, ja sisäasiainministeriö vahvisti sen käyttöön saman vuoden marraskuuussa. Loistava ajoitus, ei tippaakaan hämäläistä hidastelua! Kahdessa vuosikymmenessä jokseenkin kaikilla silloisilla maalaiskunnilla oli oma vaakunansa.

Oriveden vaakunan tekijäksi löytyi helsinkiläinen arkkitehti, professori Carolus Lindberg, 1889–1955. Hän oli Suomen ensimmäinen arkkitehti, joka väitteli alansa  tohtoriksi.

Suomen kuvalehdessä (18.6.1949, no 24) julkaistu kuvateksti ”Seurakuntajuhlassa otettiin käytäntöön myös Oriveden uusi vaakuna” ei pidä täsmälleen paikkaansa.  Se ei tapahtunut seurakuntajuhlassa, vaan kunnanvaltuuston juhlakokouksessa.

Oriveden jälkeen viisi kuntaa tilasi

Wikipedian Suomen kunnanvaakunat -sivustolta laskien Oriveden jälkeen viisi maalaiskuntaa tilasi vaakunansa Carolus Lindbergiltä viimeistään 1950-luvun alkupuolella. Käytössä ovat vielä v. 2019  Hollolan, Kankaanpään ja Merikarvian vaakunat, mutta Ristiinan ja Vehkalahden vaakunat ovat jääneet pois käytöstä kuntien lakkauttamisen vuoksi.

Lindberg mainitaan monissa yhteyksissä myös Oriveden sankarimuistomerkin tekijäksi, mutta tämä ei pidä paikkaansa.

Entä ori-tarina, pitääkö se paikkansa?

Vaakunan heraldinen selitys kuuluu näin:
Hopeisessa kilvessä punainen pystyyn kavahtanut ori, joka nousee esiin kilven tyveen ulottuvasta sinisestä vedestä.

Vaakunan aihe on kansantarinasta, jonka mukaan nuori ori oli nähtyään vastarannalla lajitoverinsa uinut sen luo järven yli niin, että selkä vain näkyi. Järven varhaisia nimiä ovat Orihvesi ja Orihselkä. Toisaalta isoa vesialuetta kutsutaan usein seläksi.

Samasta tarinasta on useita muunnelmia, mutta niistä sanotaan sekä Oriveden että Orisselän nimen saaneen alkunsa. Tästä lähemmin toisaalla.

Lähteitä

Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisu. 1949
Oriveden Sanomat 16.6.1949 / N:o 24
Suomen kunnanvaakunat. Wikipedia
Suomen kuvalehti 18.6.1949, numero 24, nimiösivu. Kuvannut Ilkka Kaita-aho.

Maija-Liisa Mäkelä

Suomen kuvalehti Oriveden 400-vuotisjuhlista 1949

Suomen kuvalehden tekstisivujen näkyvin paikka, nimiösivu, oli omistettu 18.6.1949 Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlille. Lehti näyttää keskittyvän juhlien seurakunnalliseen puoleen. Kuva: Ilkka Kaita-aho alkuperäisestä lehdestä.

Siltä varalta, että kuvasivun tekstit erottuvat huonosti, jäljennän ne tähän:

400-VUOTIAS ORIVESI
Seurakuntajuhlassa otettiin käytäntöön myös Oriveden uusi vaakuna. (vas. ylh.)
Sydän-Hämeen heleimmän suven keskellä Oriveden viljava ja valistunut pitäjä on viettänyt 400-vuotisjuhlaansa arvokkain seurakunnallisin ja kunnallisin menoin. Kohottavin tilaisuus oli juhlajumalanpalvelus, johon seurakuntalaiset osallistuivat tuhantisin joukoin. (oik. ylh.)
Oriveden juhlan yhteydessä paljastettiin ”Menneiden sukupolvien muistomerkki”. Siihen on hakattu sanat: ”Kunnia menneille sukupolville. Niille menneille sukupolville, jotka ovat nämä seudut leipää tuottamaan raivanneet, pystytti tämän kiven kiitollisuuden osoitukseksi 1940-luvulla elänyt sukupolvi vaikeita aikoja koettuansa.” Patsaan on suunnitellut arkkitehti Toini Mikkola ja sen on lahjoittanut insinööri M/artti/ Mikkola kotiseurakunnalleen. (vas. alh.)
Juhlivan seurakunnan hautausmaalla solakoiden koivujen juurella paljastettiin myös sankarihaudan muistomerkki, joka on Emil Halosen työtä. (oik. alh.)

————–

Oikeat tekijät esiin

Vaakunan ja sankarimuistomerkin tekijöistä on myöhemmin ollut epäselvyyttä. Vaakunan suunnittelijaa professori Carolus Lindbergiä ei mainita Suomen kuvalehden artikkelissa. Muistomerkin enkelireliefi on siinä aivan oikein kuvanveistäjä Halosen nimissä. Asian oikean laidan on hiljattain selvittänyt Ylä-Hämeen sotaorpojen puheenjohtaja Antti Kivipelto.

Taustatietoa

Seurakunnan perustamisajankohdaksi oli aikanaan vanhojen asiakirjojen pohjalta valittu vuosi 1540. Juhlat oli jo päätetty pitää helluntaina 1940, mutta sotien ja pula-ajan vuoksi ne lykkäytyivät aina kesään 1949.

Juhlien ajankohta oli laskettu kirkkopitäjän mukaan, mutta 1949 niihin liitettiin Hämeen läänin kunnallispäivät, ehkäpä senkin vuoksi, että Oriveden ensimmäinen kunnallislautakunta perustettiin 1869 ja voitiin juhlia 80-vuotiasta kunnallishallintoa ja 30-vuotiasta vaaleilla valittua ensimmäistä kunnanvaltuustoa.

Juhlat alkoivat perjantaina 10.6. ja päättyivät sunnuntaina 12.6. 1949. Kutsuvieraina olivat piispa E.G. Gulin ja maaherra S. Mattson. Lauantaina 11.6. Oriveden opistolla pidettiin mm. kirkkovaltuuston ja kunnanvaltuuston juhlakokoukset, sunnuntaina kirkossa oli kaksikin tilaisuutta. Oriveden silloiseen puukirkkoon laskettiin mahtuvan 1 200 henkeä.

Näin isosti tiedän Oriveden esiintyneen Suomen kuvalehdessä vain vuonna 1933, jolloin lehti julkaisi orivesiläisen tohtorinna Kerttu Helmeen runsaskuvaisen kirjoituksen Orivedellä olivat sitten ne suuret häät. Asiaa on kuvattu laajasti myös tässä blogissa nimellä Maankuulut perinnehäät vetivät 5 000 vierasta Orivedelle.

Emil Halonen, kuvanveistäjä, 1875-1950 Lapinlahti-Helsinki

Carolus Lindberg, arkkitehti, professori 1889-1955 Helsinki

Martti Mikkola,1895-1974 Tampere-Orivesi, dipl. ins. Hirsilän kenkätehdas oy:n toimitusjohtaja, pitkäaikainen Oriveden kunnanvaltuuston jäsen, 400-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtaja

Toini Mikkola, o.s. Ojala, arkkitehti, Orivesi, edellisen puoliso

Maija-Liisa Mäkelä

Onnea 150-vuotiaalle Orivedelle!

Onnitteluna Oriveden kaupunkikunnalle julkaisen sen perustamisasiakirjaksi katsottavan Protokollan kirjoitettu laillisella ajalla ennen tapahtuneen kuulutuksen mukaan Anttilan talossa Orihveden Kirkonkylässä Marraskuun 18 päivänä 1869.

Tässä vaiheessa jätän sen sisällön selvittämisen lukijalle, mikä onnistunee tarkkaan tihrustaen, ehkä tekstiä suurentaenkin, onhan teksti selvää suomea.

Maija-Liisa Mäkelä

Itse Tarmo Koivisto kommentoi Läsimäen tienviitta -asiaa

Moro, Maija-Liisa!
Kiitos mielenkiintoisista artikkeleista kuvineen! Tähän uusimpaan liittyen olin muistavinani, että Mämmilän ensimmäisissä luonnoksissa Läsimäen tyyppinen tienviitta oli mukana, mutta se jäi sarjasta pois, ehkä jo liian vanhanaikaisena ja piirtäjän kannalta talon julkisivua häiritsevänä (plus työläänä piirrettävänä, heh!) Löysin yhden luonnoksen…

 Tarmo Koivisto

Viittako pilasi julkisivun?

Jutussani Läsimäen tienviitasta (blogissa seuraavana) totesin, ettei viittaa näy Mämmilä-sarjakuvissakaan. Ilahduin, kun itse niitten tekijä Tarmo Koivisto lähetti yllä luettavan kommentin ja sitten myös piirrosluonnoksen vuodelta 1975.

Taiteilija Tarmo Koiviston hylkäämä luonnos Mämmilä-sarjakuvaan 1975. Alaruudussa viitta oikealla Auvisen edessä ja erillään. Viittatekstit aitoa Mämmilän tyyliä.

Tässä meillä on esimerkki taiteilijan työprosessista. Kieltämättä viitta-pömpeli olisi häirinnyt talon julkisivukuvaa, jota sittemmin käytettiin monesti Oriveden symbolina, siitä esimerkki alla.

Logo Oriveden vanhat talot ja pihat –tapahtumaan
2018 ja 2019 kesäkuussa. Kuva Tarmo Koivisto.

Taiteilija Mikko Uotilakin poisti viitan

Kyllä se vaan on niin, että taiteilijalla on vapautensa. Ajatus siitä vahvistui, kun selasin  hallussani olevia orivesiläistaiteilija Mikko Uotilan kuvakortteja: viittaa ei ole niissäkään.

Mikko Uotilan kuvakortti ORIVESI EILEN JA TÄNÄÄN 50-LUVUN KESKUSTAA, öljyväri. Taide-Kraplakka, Orivesi. Skannaus M-L-Mäkelä.

Maallikonkin täytyy myöntää, että viitatta Läsitori on esteettisempi silmälle ja Auvisen talon julkisivu pääsee oikeuksiinsa.  Onkin sanottu, että taiteilijat voivat joskus vaistota, mikä on tulevaa: sekä Uotila että Koivisto poistivat viitan kuvistaan ennen kuin se todella hävitettiin!

Historiallinen viitta olisi ollut säilyttämisen arvoinen

En kuitenkaan mene väittämään, että Oriveden päättäjät olisivat noudattaneet taiteilijoiden osviittaa. Kyllä viitan poistoidea syntyi heidän omassa päässään ja siihen liittyi varmaankin koko Auvisen tienoon mullistaminen.  

Selvyyden vuoksi totean, että minusta viitta olisi ollut säilyttämisen arvoinen, ja niin on sanonut moni muu ikäpolveni orivesiläinen. Se kuului keskeisesti Kirkonkylän kulttuuriperintöön.

LUE LISÄÄ

Seuraava blogiteksti  Miksi ja milloin Läsimäen tienviitta katosi?  käsittelee laajemmin viittaa ja sen erikoista jalustaa. Se on muuten blogini viideskymmenes kirjoitus.

Maija-Liisa Mäkelä